lauantai 17. joulukuuta 2011

Winnipeg

Aug 17, 1890

"This has been a dull day. We saw the last of the rocks this morning and all day we have been whirling over the prairies of Manitoba. They are beautiful but monotonous. Acres of ground are covered with sunflowers as with sheets of light. ... We reached Winnipeg at 12.30 and had to wait four hours. ... I don't admire Winnipeg. It looks as if someone had thrown a big handful of streets and houses down and forgotten to sort them out afterwards."

["Tämä on ollut tylsä päivä. Tänä aamuna näimme viimeiset kiviset seudut ja koko päivän Manitoban preeriat ovat viuhuneet ohi. Ne ovat kauniita, mutta yksitoikkoisia. Aaritolkulla maata on auringonkukkien peitossa, ne ovat kuin valomeri. ... Saavuimme Winnipegiin puoli
yksi ja jouduimme odottamaan neljä tuntia. ... En ihaile Winnipegiä. Se näyttää siltä kuin joku olisi heittänyt kourallisen katuja ja taloja maahan ja unohtanut järjestää ne jälkeenpäin."]

Winnipegissä ollaan. Manitoban tylsät preeriat jäivät näkemättä, koska ylitimme ne yön aikana. Kelloja siirrettiin tunti taaksepäin, siirryimme "central timezone"lle.

Saavuimme Winnipegiin jo puoli seitsemän, mutta junasta pääsi ulos vasta kahdeksalta, koska asema aukeaa silloin. Outoja välillä nämä Kanadan junaliikenteen kummallisuudet! Kuvitelkaa Suomessa, että matkustajat odottaisivat junassa milloin asema aukeaa...

Samoin kuin sata vuotta sitten, juna seisoo Winnipegissä neljä tuntia. Sinä aikana tehdään huoltotoimenpiteitä ja henkilökunta vaihtuu osittain. Winnipegistä en ole nähnyt vielä paljon. Ajoimme sen läpi ja lähinnä tuli mieleen Turku (!). Ystäväni asuu peltojen ja moottoritien keskellä näissä "development"-taloissa, joita rakennetaan keskelle ei mitään kun kaupunki laajenee. Kaikki talot ovat samannäköisiä.

Montgomeryn matka päättyi pian Winnipegin jälkeen. Hän jatkoi Saskatchewaniin, joka on seuraava provinssi Manitobasta.

Aug 18. 1890

"We got to Regina at five this morning. It was cold and dim and foggy." ["Saavuimme Reginaan viideltä tänä aamuna. Oli kylmää ja hämärää ja sumuista."]

Oma matkani jatkuu viikon päästä Edmontoniin, Albertan provinssiin. Joulun jälkeen matkaan viimeisen pätkän Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan.

Trans-Canada, Toronto-Winnipeg

16.12.2011, Hornepayne, Ontario, junassa matkalla Winnipegiin

Suuri junamatka länteen on alkanut. Junassa ei ole nettiä, joten kirjoitan merkintöjä valmiiksi ja saatte lukea ne sitten yhdellä kertaa. Tähän asti matka on ollut leppoisa ja rentouttava. Varmaankin aika samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vähemmän meluisa kenties. Mukavammat oltavat sähkön ansiosta. Ihmiset samanlaisia kuin sata vuotta sitten, ystävällisiä, omalaatuisia, puheliaita. Matkustan tyylillä, kuten luulen Montgomerynkin matkustaneen, ykkösluokassa. Aterioita on kolme päivässä. Välillä tuntuu kuin raportoisin vankilasta: ”Mukavat oltavat, ruokaa on riittävästi, sänky kohtalainen.”

Montgomery lähti siis 1890 kuusitoistavuotiaana isänsä luo Prince Albertiin, Saskatchewaniin. Hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut kauas länteen työn perässä. Montgomery matkusti isoisänsä, senaattori Montgomeryn kanssa, joten todennäköisesti ykkösluokassa, tavaten kaikenlaisia merkkihenkilöitä. Hauskana anekdoottina siitä millaisia ihmisiä junassa nykyään tapaa, voin kertoa että olen jutellut mm. rikkaan vancouverilaisen kulta-bisneksessä työskentelevän miehen kanssa, kaivosteollisuudessa työskennelleen vanhan miehen kanssa, eläkkeelle jääneen taideopettajan kanssa ja erään Guelphissä asuvan naisen kanssa, joka lupasi viedä minut katsomaan Guelphin lähialueen nähtävyyksiä, kun olemme palanneet takaisin kaupunkiin.

Aug 15, 1890
"We are now whirling across Ontario. Last night after I finished writing I went down to the balcony of the Ladies' Parlor. …” [”Huristelemme nyt pitkin Ontariota. Eilen illalla sen jälkeen kun olin lopettanut kirjoittamisen menin naisten osaston näköalavaunuun...”]

Montgomery kertoo, miten jutteli pitkään puheliaan naisen kanssa ”Ladies' Parlourissa”. Tässä junassa ei ”naisten salonkia” ole. Hyvä niin. Minun sänkynikin on käytävällä ja alapuolellani nukkuu kuusikymppinen Bruce. Kaikki sulassa sovussa. Muuten päiväkirjamerkinnät voisivat olla kuin omastani:

”I had a lower berth last night and slept like a top – though why a top should be supposed to sleep sounder than anything else I could never understand. … We are passing through a bleak, desolate country. There is absolutely nothing to be seen but stumps – and goodness knows there is enough of them. … We are still in the region of stumps and rocks. … I read and doze by turns. I wish I had somebody to talk to."

[”Nukuin alapedissä viime yönä ja nukuin kuin tukki – tosin miksi tukki nukkuisi paremmin kuin mikään muu en ole ikinä ymmärtänyt. … Matkaamme ankean ja kolkon maiseman halki juuri nyt. Ei ole yksinkertaisesti mitään muuta nähtävää kuin kantoja – ja luoja tietää niitä on tarpeeksi. … Olemme yhä kantojen ja kivien alueella. … Nukun ja torkun vuorotellen. Olisipa minulla joku jonka kanssa jutella.”]

Minulla oli viime yönä yläpeti, enkä nukkunut aivan kuin tukki, mutta tarpeeksi mukavasti kumminkin. Juna heilui ja huojui, sen keinunta tuntui mukavalta, en vain meinaa tottua meluun hiljaisen Guelphin jälkeen. Luulin äsken, että puut alkaisivat nyt pienentyä ja maisema muuttua sellaiseksi kuin Montgomery kuvaa. Käyhän Suomessakin niin, että kun ylittää Pohjois-Karjalan rajan idässä, puut pienenevät yhtäkkiä ja maisema muuttuu karummaksi. Mutta aukot metsässä olivatkin varmaan vain hakkuualueita ja puut olivat vielä nuoria. Ehkä emme ole vielä niin korkealla, että puut pienenisivät. (Juttuseuraa en kaipaa ollenkaan. Ihana vain istua ja lukea ja kirjoittaa. Aterioilla joutuu ”pakkososialisoimaan” ihan tarpeeksi. Kamala kohtalo suomalaiselle!)

Junarata ei ylipäätään ylety hirveän pohjoiseen. Juttelin aamulla Brucen kanssa. Hän on kiinnostunut historiasta ja lukee tämän rautatien rakentamisesta kertovaa kirjaa. Hänen mukaansa reitti olisi saattanut kulkea myös Manitoban pohjoispuolta, ohittaen Winnipegin, mutta silloinen pääministeri määräsi radan kulkemaan alempaa, koska etelä-Manitobassa asui niin paljon ihmisiä. Liian lähelle Yhdysvaltojen rajaa ei haluttu rakentaa, siltä varalta että USA yrittäisi hyökätä Kanadaan. Rataa rakennettiin siis 1800-luvulla, kun Kanadaa asutettiin länteen. Aluperin ”Western Territories” olivat Hudson Bay Companyn ja jonkun toisen turkisyhtiön omistuksessa pitkälle 1800-luvulle asti.

Montgomery teki matkan elokuussa, joten maisemat olivat tietenkin aika erinäköisiä kuin nyt. Äsken kun pysähdyimme Hornepaynen pikkukaupungissa, lunta oli useita senttimetrejä ja pääraitilla suhasi aura-auto. Puut ovat paljaita ja pimeä alkaa tulla nyt; kello on viisi ja aurinko on jo laskenut.

Mietin mitä kohtaa matkasta tämä kirjoitus kuvaa:

Aug 16,1890
"I have enjoyed myself immensely to-day. When I woke up this morning and pulled aside the curtains of my berth I almost imagined I was down on the shore at home. Below me lay a line of rugged brown rocks with foam-crested waves dashing against them, while far as eye could reach was an expanse of tossing water. I knew that this must be "cold Superior's rock-bound shore" and all day I have been revelling in the exquisite views which every turn reveals."

[”Olen nauttinut olostani suuresti tänään. Kun heräsin aamulla ja vedin sänkyni verhot syrjään, kuvittelin hetken että olin kotona rannalla. Alapuolellani lepäsi rivi rosoisia ruskeita kiviä, joita vaahtoharjaiset aallot hakkasivat ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi heittelehtivää vettä. Tiesin, että tämän täytyy olla ”kylmän Superior-järven kivikkoinen ranta”ja koko päivän olen nauttinut ihmeellisistä näkymistä joita jokainen käänne tuo näkyviin.”]

Ehkä ohitamme järven yöllä ja Superiorin kivikkoinen ranta jää näkemättä. [Edit: Tarkistin asian ja junarata ei kulje Superiorin rantaa pitkin vaan pohjoisempaa. Luultavasti 1890-luvulla se on vielä kulkenut alempaa.] Joka tapauksessa kaikki järvet ovat nyt lumen peitossa. Saavumme Winnipegiin kahdeksalta aamulla.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Winter is coming

Päivät kuluvat turhan nopeasti. Olen kopioinut vimmaisesti jotta saisin työn edes johonkin päätökseen ennen joululomaa. Kummasti sivut hupenevat ja vuodet edistyvät kun vain naputtelee järkähtämättä ja yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä Montgomerynkin päiväkirjat loppuvat johonkin, eivätkä vain jatku ikuisesti niin kuin välillä tuntuu.

Olen nyt vuodessa 1927, joka on Montgomerylle vähän onnellisempi vuosi kuin edelliset. On helpompi tehdä töitä tekstin kanssa, josta huokuu taas elämänilo ja ilo tekstistä, ilo kirjoittamisesta. Jätin tänään Montgomeryn rakkaalle saarelleen, missä hän viettää kesälomaansa. Hän kuvailee käyntiään vanhan kotitalonsa raunioilla, missä käy ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se on purettu 13 vuotta aikaisemmin. Kaikki on muuttunut, tietenkin, mutta Montgomery löytää vielä vanhat kukkapenkit ja perennan, jonka hänen nuorena kuollut äitinsä on tyttönä istuttanut.

Vuodesta 1927 on nyt 84 vuotta. Mietin kuinka paljon talon paikka on muuttunut siitä kun Montgomery vieraili siellä. Vuoden 2010 kesällä vanhassa puutarhassa kävellessäni Prinssi Edvardin saarella oli vaikea kuvitella, mitkä puut olivat siellä Montgomeryn aikana sata vuotta aikaisemmin. Talosta edelleen jäljellä vain kellarin rauniot. Vuonna 1927 niistä kasvoi vielä villiintyneitä vadelmapuskia.

Nämä saarella kirjoitetut kohdat ovat lempilapsiani. Niissä on samaa viehätystä kuin päiväkirjojen ensimmäisessä osassa. Ehkä se johtuu siitä, että Montgomery oli aidosti kotonaan vain rakkaalla saarellaan. Ehkä se johtuu saareen liittyvistä tarinoista, joista Montgomery kirjoittaa. Ehkä siitä miten Montgomery osaa välittää saarta kohtaan tuntemansa rakkauden tekstin avulla. Näissä kohdissa on samaa lumoa kuin Montgomeryn romaaneissa.

Joulu lähestyy. Parin päivän päästä lähden kolmen viikon matkalle Kanadan halki junalla. Yritän hiljentää luterilaisen työmoraalini ja syyllisyyden siitä, että en ole arkistoissa, ja muistutan itseäni siitä, että Montgomery teki tämän saman matkan Prince Albertiin, Saskatchewaniin asti ollessaan 15-vuotias. Silloin vielä matkustettiin junalla kun lentokoneita ei ollut. Pitää kaivaa nuo sadan vuoden takaiset matkamuistiinpanot esiin ja vertailla kokemuksia.

Tässä jouluinen pätkä:

"Saturday. December 25. 1926
The Manse. Norval.

Tuesday night we had to go to the school concert. Wednesday we went through cold winds and over hills of gray to visit a poor family in Union and put in an evening of inexpressible boredom. The roads were so wild with ice that the car kept turning around and one went every moment in fear of the ditch.
Yesterday I decorated our Xmas tree – the first one in Norval manse. It was the prettiest we have ever had. And today we spent a pleasant Xmas and I treated myself to a whole afternoon of reading."

["Tiistai-iltana meidän täytyi mennä koulun konserttiin. Keskiviikkona matkasimme kylmän tuulen ja harmaiden mäkien halki vierailulle köyhän perheen luo Unioniin ja vietimme sanoin kuvaamattoman tylsän illan. Tiet olivat niin täynnä jäätä, että auto pyöri jatkuvasti ympäri ja ajoimme peläten koko ajan ojaan joutumista.
Koristelin eilen joulukuusemme - ensimmäinen kuusi Norvalin pappilassa. Se oli kaunein mitä meillä on ikinä ollut. Ja tänään vietimme mukavan joulun ja hemmottelin itseäni lukemalla koko iltapäivän."]

perjantai 18. marraskuuta 2011

Pieni runotyttö

Väitöskirjakaamokseen sopii motivaatiolääkkeeksi myös Pienen runotytön lukeminen. Luen sitä täällä englanniksi ja isotekstisenä versiona, koska muut painokset olivat lainassa. Englanniksi luettuna kirjassa ei ole ihan samaa tunnelmaa kuin suomeksi, mutta toisaalta sitä pääsee jotenkin lähemmäksi Montgomeryn omaa elämää. On avartavaa lukea päiväkirjoja ja Emily of New Moonia rinnakkain, yhteydet näkee selvästi. Kopioin vähän aikaa sitten niitä päiviä, kun Montgomery kirjoitti tätä Runotyttö-sarjan ensimmäistä osaa.

Luulen että lievä työintoni alkoi kirjan lukemisesta. Sain kiinni siitä, mistä pidinkään Montgomeryssä (tuosta narisevasta akasta) tai miksi rupesin tutkimaan häntä. Emily of New Moon on mahtava kirja ja kestää tuhansia lukukertoja. Paras Montgomeryn kirjoista ja minun kirjani.

Äiti lähetti kiinnostavan viestin kirjallisiin yhteyksiin liittyen, löytäjänä isäni, suurlukija:

'Erno Paasilinnan kirjassa "Yksinäisyys ja uhma" on kohta: "Timo K. Mukan tärkein kirja oli lapsena luettu Montgomeryn Pieni runotyttö, sitten Kuluttajan lehti, Raamattu ja lääkärikirja. Ne olivat ainoat painotuotteet jotka Mukkalan mustassa mökissä olivat saatavissa."'

Järjestys on Paasilinnalla juuri oikein: "Tärkein kirja oli ... Pieni runotyttö, sitten Kuluttajan lehti, Raamattu ja lääkärikirja." Ihana lista! Montgomerynkin tärkein lukukirja pienenä oli varmasti Raamattu, sitten erinäiset lehdet. Tiukan presbyteerisessä taloudessa ei romaaneja katsottu hyvällä, niin kuin ei varmaan Mukan kodissakaan, tai missään 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun maaseutumökissä Kanadassa tai Suomessa. Oli syynä uskonto tai ei, ajat olivat toiset.

Hienoa että nyt listaan Montgomery-lukijoista voi lisätä Timo K. Mukan, Alice Munron, Carol Shieldsin ja Pirkko Saision rinnalle.

Luen lounastauoilla Kotikunnaan Rilla -kirjan uutta, lyhentämätöntä versiota, Rilla of Ingleside. Ensimmäisen maailmansodan kuvaus on kiinnostavaa, mutta muuten en ole ikinä oikein välittänyt tästä Anna-sarjan viimeisestä osasta. Rilla on vähän kuin Jane Austenin Emma. Ihan rakastettava ja mukava antisankari, mutta kai sitä aina lukisi mielummin naisesta, jolla on kunnianhimoa ja päämääriä (kuten Emilialla).

Rillassa
ärsyttää myös Rillan kasvaminen "naiseuteen": hän hoivaa vauvaa (vaikka ei pidäkään tästä), oppii kontrolloimaan tunteitaan, olemaan vahva ja epäitsekäs, hoitamaan taloutta, tekemään ruokaa. Joten lopussa kun komea ja vähän ylimielinen Kenneth Ford palaa rintamalta ja pyytää Rillan kättä, on hän kasvanut tämän arvoiseksi vaimoksi kevytmielisestä päiväperhosesta, joka oli ennen sotaa.

"Is it Rilla-my-Rilla?" he asked, meaningly.

Emotion shook Rilla from head to foot. Joy—happiness—sorrow—fear—every passion that had wrung her heart in those four long years seemed to surge up in her soul for a moment as the deeps of being were stirred. She had tried to speak; at first voice would not come. Then—"Yeth," said Rilla.

Tämä vuonna 2010 ilmestynyt versio on Benjamin Lefebvren ja Andrea McKenzien toimittama ja lyhentämätön versio. Ilmeisesti jossain vaiheessa kustantaja poisti kirjasta osia. Luulisin että suomenkielisestäkin versiosta puuttuu jotain, joko tästä syystä tai Wsoyn oman saksimisen ansiosta. Suurin osa Montgomeryn kirjoista on suomennettu lyhentäen.

Suosittelen tutustumaan tähän versioon. Alussa on hyvä esittelyteksti ja kirja sisältää myös mm. karttoja 1. maailmansodan rintamalinjoista ja sota-aiheisia runoja. Vielä en ole ehtinyt huomata mitä kirjasta on aikaisemmin puuttunut, koska en muista tekstiä niin hyvin.

Lisää tietoa täältä:

http://roomofbensown.net/rilla-of-ingleside/


keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Montgomery ja Brontët

Ja näin se aina alkaa:

naputtelen päivämäärän, ja sen perään: "The Manse. Leaskdale. Ont."

Kohta olen jo päivien ketjussa niin etten edes huomaa niiden toistumista. Jotain tarttuvaa ja konkreettista siinä kumminkin on, miten kirjoitan päivästä toiseen näitä päivämääriä, joulukuun kuudes, marraskuun 28. Ja perään aina sama mantra: "The Manse. Leaskdale. Ont." Tai joskus vaihtelun vuoksi, "The Manse. Leaskdale. Ont. Sunday. Dec 28. 1924."
Kirjoitan niitä päivästä toiseen, niin kuin Montgomerykin kirjoitti, ja molemmilla välissä päivät ja yöt ja se mitä niiden aikana tapahtuu.

Minulla on ollut vähän motivaatiovaikeuksia aloittaa tätä projektia taas. Väitöskirja tuntuu isolta ja uuvuttavalta. Gradun palauttamisesta ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa, enkä ole päässyt Montgomerystäkään tarpeeksi eroon tämän vuoden aikana, jotta jaksaisin kohdata hänet reippaana ja kirkassilmäisenä. Joinain päivinä tuntuu että olemme molemmat yhtä väsyneitä ja kyllästyneitä elämään (minä hänen ja hän omaansa).

Motivaatiolääkkeenä aion käyttää tätä blogia. Kyllä tekstistä aina välillä löytyy vieläkin jotain kiinnostavaa, vaikka joskus tuntuu että vuodesta 1919 eteenpäin Montgomeryn päiväkirjoissa ei ole muuta kuin valitusta ja masennusta. Innostuin eilen kun löysin tämän kohdan ja ajattelin jakaa sen kanssanne:

"When E.[wan] and I were in England we went to Haworth and saw the church and the graveyard and the parsonage. Much to my disappointment were were not allowed to go inside the house. But I stood in the graveyard and gazed my fill on it. It had been changed a little – not much – a bay window or two had been added at the corners – in an attempt, I suppose, to make the house more habitable. It certainly didn't improve it architecturally. I stood there and thought, “In that house Charlotte Bronte wrote Jane Eyre. There Emily Bronte and she died. In that room they walked at night and talked over their hopes and ambitions and plans...." (Oct 22, 1924, Unpublished Journal)

["Kun E. ja minä olimme Englannissa, menimme Haworthiin ja näimme kirkon ja hautausmaan ja pappilan. Pettymykseni oli suuri kun emme saaneet mennä taloon sisälle. Mutta seisoin hautausmaalla ja tuijotin taloa kunnes sain kyllikseni. Sitä oli muutettu vähäsen - ei paljon - pari erkkeri-ikkunaa oli lisätty kulmiin, varmaankin yrityksenä tehdä talosta asuttavampi. Ne eivät totisesti parantaneet sitä arkkitehtonisesti. Seisoin siinä ja ajattelin, "Tuossa talossa Charlotte Bronte kirjoitti Kotiopettajattaren romaanin. Tuolla Emily Bronte ja Charlotte kuolivat. Tuossa huoneessa he kävelivät yöllä ja puhuivat toiveistaan ja päämääristään ja suunnitelmistaan..."]

Hätkähdin kun luin tämän kohdan, missä Montgomery kuvaa hänen ja miehensä käyntiä Haworthissa, Yorkshiressa, missä Brontën sisarukset asuivat. Pappila oli ilmeisesti suosittu turistikohde jo 20-luvulla ja sitä se oli vuonna 2006, kun minä kävin siellä. Toisin kuin Montgomery, minä sain mennä sisään taloon. Yhtään valokuvaa en tosin löydä pappilasta sisältä - ehkä niitä ei saanut ottaa. Kaivelin eilen tietokoneen syövereitä ja löysin lopulta kuvat, jotka otin Haworthissa, pienen pienessä kylässä usean junanvaihdon ja bussimatkan päässä.




Kuten näkyy, minua kiinnosti eniten pappilan takaa alkava maisema, nummet ja käpristyneet puut ja hurjasti puhaltava tuuli. Vaeltelin romanttishenkisesti lampaiden ja kanervien seassa ja hoin Sylvia Plathin runoa, jonka hän puolestaan kirjoitti käytyään Haworthissa:
... There is no life higher than the grasstops
Or the hearts of sheep, and the wind
Pours by like destiny, bending
Everything in one direction.
I can feel it trying
To funnel my heat away.
If I pay the roots of the heather
Too close attention, they will invite me
To whiten my bones among them.
.. ("Wuthering Heights")
Siinäpä intertekstuaalisuutta kerrakseen. Jane Eyre oli Montgomerylle tärkeä kirja, samoin hän luki Jane Austenia, George Eliotia ja muista 1800-luvun suuria naisia. Pidän näistä yhteyksistä kirjailijoiden ja kirjojen välillä. Kaikesta voi löytää lankoja jotka risteilevät. Kun miettii esimerkiksi kohtausta Pienessä runotytössä missä Elisabet-täti lukitsee Emilian rangaistukseksi huoneeseen, voi verrata sitä Kotiopettajattaren romaanin kohtaukseen, missä pieni Jane lukitaan pelottavaan "punaiseen huoneeseen".

Joskus, jos on onnekas, yhteydet voivat ulottua omaan elämään. Kuten Montgomery, minäkin seisoin hautausmaalla ja katselin taloa. Mietin miten lähellä kirkkoa se oli, miten haudat ja kirkon torni melkein kaatuivat talon päälle. Sen takaa alkoivat nummet - pako ja tila mielikuvitukselle. Minua ei ihmetytä yhtään, että Brontën sisarukset kirjoittivat kaikki hienot kirjansa tuossa syrjäisessä paikassa. Jos talon takaa avautuu tuollainen avaruus, ei ihme että tarinat alkavat lennellä päässä.

Motivaatiopulaan auttaa myös sattuma: on inspiroivaa kopioida päiväkirjan kohtia, mitkä kuvaavat samaa aikaa, mitä itse elää tällä hetkellä. Marraskuu ja pimeys on alkanut täälläkin, mutta ei ihan niin synkkänä kuin Suomessa samaan aikaan. Silti, Montgomerykin kuvaa pitkää ja pimeää syys-talvea ja sen vaikeutta:

"All about us, beyond the flickering light of the burning leaves was the strange, deep sadness of a dead landscape on a late fall evening." (Oct 22, 1924, UPJ)

["Kaikkialla ympärillämme, palavista lehdistä lähtevän lepattavan valon takana, oli kuolleen maiseman kumma, syvä surumielisyys myöhäisenä syysiltana."]

"Our evening “roasts” are over I fear. The evenings are becoming too cold for them – and all the leaves are burned. Lily [the maid] and I worked hard all day cleaning up the yard finally for the year, raking, burning and tidying generally. I am overtired tonight, and perhaps that is why I am so discouraged." (Nov 4, 1924, UPJ)

["Pahoin pelkään että ilta-grillaushetkemme ovat ohi. Illat ovat käyneet liian kylmiksi niitä varten - ja kaikki lehdet on poltettu. Lily [palvelija] ja minä ahersimme koko päivän siivoamalla viimeinkin pihan tältä vuodelta, haravoimme, poltimme lehtiä ja siistimme yleisesti. Olen ylirasittunut tänä iltana, ja ehkä siksi tunnen oloni lannistuneeksi."]

"Oh, these brief, sunless, cold days. These long dark imprisoning nights! They are hard to endure." (Dec 29, 1924, UPJ)

["Voi näitä lyhyitä, auringottomia, kylmiä päiviä. Näitä pitkiä pimeitä kahlitsevia öitä! Niitä on vaikea kestää."]

Tunnen tuttuuden läikähdyksen, kun luen Montgomeryn haravoinnista ja pihan siivoamisesta ja katselen naapurustoni ihmisiä jotka käyvät uuvuttavaa taistoaan lehtiä ja piharoskaa vastaan. Aamuisin bussipysäkin kohdalla kadunreunat ovat kasoittain täynnä risuja ja kuolleita lehtiä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hallowe'en

Maanantaina oli Halloween. Sattumalta tänään kopioin kohtaa missä Montgomery kuvaa omaa Hallowe'en iltaansa vuonna 1922:

"Then the boys came home from school bent on having Jack-o-lanterns made for Hallowe'en festivities tonight. I couldn't disappoint them, so I went to work with two pumpkins and made jackies out of them...
...I was a child with the children and flung myself into the Hallowe'en sports without reservation. The village boys came in and Lily and I rigged them up in masks and ridiculous costumes and started them off. We had our gate posts adorned with two fine fiendish jacks and we went out into the crisp moonlit night and raked up fallen leaves and had a bonfire." (Selected Journals, October 31, 1922, p. 88-9)

("Sitten pojat tulivat kotiin koulusta ja vaativat että tekisin Halloween-kurpitsat iltaa varten. En voinut tuottaa heille pettymystä, joten aloin kaivertaa kahta kurpitsaa ja tein niille irvinaamat...
...Olin lapsi lasten joukossa ja heittäydyin täysin rinnoin Halloween riehaan. Kylän pojat tulivat, ja Lily ja minä kyhäsimme kokoon hassut asut ja naamiot heille ja lähetimme heidät matkaan. Meidän portinpielemme oli koristeltu kahdella pirullisella kurpitsapäällä ja menimme ulos kirpeään kuutamoiltaan ja haravoimme maahan pudonneita lehtiä ja teimme niistä kokon.")

Samassa merkinnässä Montgomery kuvaa ahdistustaan erään pitkän lakijutun takia (paikallinen mies haastoi heidät oikeuteen auto-onnettomuuden takia). Kirjoituksessa sekottuvat Montgomerylle ominaiseen tyyliin ahdistus ja huoli, normaalit askareet, se miten hän peittää pahan olonsa muilta ja lopulta saa helpottavia uutisia ja on taas vapaa murheista, ainakin yhdeksi illaksi. Juttelin Leaskdalen konferenssissa host-emäntäni Gwenin kanssa myöhään yöhön Montgomeryn elämästä ja tulimme siihen tulokseen, että vaikka Montgomery kuvaa salanneensa murheensa muilta (erityisesti lapsiltaan), he varmasti pystyivät aistimaan äitinsä mielialat. Gwen kertoi kuulleensa välikäden kautta Montgomeryn nuoremman pojan Stuartin kertoman tarinan, miten äiti ei avannut ovea kirjoittaessaan vaikka Stuart itki sen toisella puolella.

Nykyajan ja 90-vuoden takaisen tekstin vertaileminen on mielenkiintoista. Se on ainakin muuttunut, että nykyään Halloween-koristeet ovat esillä jo kuukautta aikaisemmin ja kurpitsat kaiverretaan hyvissä ajoin. Tosin meidän talossa tehtiin sanomalehdestä kurpitsa vasta Halloween-iltana. Olimme perinteikkäämpiä kuin tiesimmekään.

torstai 10. helmikuuta 2011

Down you vagabond of a heart

Sen kunniaksi, että sain viimeinkin graduni Montgomeryn päiväkirjoista valmiiksi (se hyväksyttiin joulukuussa 2010), laitan tänne muistoja yli kaksi vuotta kestäneeltä tutkimuspolulta. Vaikka aloin tehdä gradua vuonna 2009, sen siemenet kylvettiin jo silloin kun ensimmäistä kertaa löysin ja luin Montgomeryn julkaistujen päiväkirjojen ensimmäisen osan.

(Löydetty omasta päiväkirjasta vuonna 2005:)

Viimeksi olen lukenut L.M. Montgomeryn päiväkirjojen ensimmäisen osan. Luin sitä kolme viikkoa ja tuntuu, että en ole sinä aikana muuta ajatellutkaan. Mikä jysähdys. Mikä shokki. Päästä jonkun pään sisään. Päästä jonkun kuolleen pään sisään. Päästä jonkin kuolleen aikakauden pään sisään. Päästä sisään maailmaan, jota ei enää ole. Tunsin olevani varas. Ja etuoikeutettu hölmö, joka ei osaa käyttää oikein aarretta, joka hänen käsiinsä on annettu. Mutta sitten vain luin. Nojasin patjalla taaksepäin, asetin pään paikoilleen tyynyjen varaan ja upposin. Ainoa kunnon kirja on sellainen johon voi upota.

Toivottavasti olen osannut edes vähän "käyttää oikein aarretta" johon törmäsin. Ainakin oma oppiaineeni arvosti gradua laudaturin verran.

Luin ensimmäisen osan jälkeen heti toisen osan. Ahmin niitä kuin hukkuva ja kaikkien onneksi Metsätalon kirjastossa oli nämä kaksi ensimmäistä osaa kuluneina kovakantisina laitoksina, muuten olisi varmaan tullut ruumiita.

(Oma päiväkirja jatkuu, vuonna 2005:)

Olen siis lukenut L.M.Mongomeryn päiväkirjojen toista osaa. Niiden lukeminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Muistan, miltä tuntui kun löysin ensimmäisen osan: olen löytänyt sen mistä olen haaveillut koko elämäni - aikakoneen, puutarhan kätketyn takaportin, polun saarelle, tarujen saarelle. Emiliat ja Annat ovat kuitenkin ”vain” fiktiota, olen aina janonnut ”todellisuutta” niiden takana, todistusta siitä, että niiden pohjalla on todellinen maailma, todellinen paikka, tämän meidän yhteinen todellisuutemme.

Ja nyt sain sen puuttuvan siteen siihen aikaan. L.M. toteaa sen selkeämmin kuin kukaan historijoitsija, se on syöpynyt mieleeni poltinmerkkinä: on mennyt maailma, eilispäivä, joka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Ja sen jälkeen alkoivat uudet ajat. Ja niiden välillä on raja, jota ei ylitä kukaan. Olen ylittänyt sen rajan vain vertauskuvallisesti, mielessäni, mielikuvituksessani, lukiessani Montgomeryn kirjoja tai päiväkirjoja, mutta koko ajan hapuilen sen perään, yritän pää kivistäen kuvitella ”millaista silloin oli? millaista oli elää ennen kuin koko maailma syttyi tuleen ja muuttui pienen pieneksi”. Enkä voi koskaan muuta kuin kuvitella, koska minä kuulun uuteen maailmaan, uuteen sukupolveen.

Punaisena kipeänä lankana molemmissa osissa on elämän vääjäämätön luonne: kaikki muuttuu, elämämme muuttuu ja lopulta muutumme muukalaisiksi itsellemmekin. Siteeraan tähän sen Rushdie-kommentin: ”- - the past is a country from which we have all emigrated, [- -] its loss is part of our common humanity” (Imaginary Homelands, 1991). Tuosta koko toinen osa kertoo: miten vaikea on sopetutua uuteen elämään, uuteen rooliinsa ja elää koko loppuelämä hieman ihmetellen, vieraana itselleenkin. Elää koko loppuelämä kuin jonkun toisen elämässä, verraten sitä aina siihen, joka tuli ennen. Se, mihin totumme lapsena, on pakostakin se todellisin, koska se on ensimmäinen elämä/tapa elää, jonka tunnemme. Kenties loppuelämän vieraus ja melankolia on tuttu vieras vain niille, joiden lapsuus on ollut jollain tapaa ihmeellinen tai onnellinen.

Sen lisäksi että tajusin Montgomeryn päiväkirjoja lukiessani, että vanhat päiväkirjat ovat madonreikä, portti ajassa taaksepäin ja sisäänpäin, tajusin tuolla hetkellä, että ne ovat kiehtovia myös kirjallisuustieteellisessä mielessä. Gradussa jonkinlaisen muodon ottaneet ajatukset ovat idullaan jo vuonna 2005:

Haluan lukea vielä lisää siitä miten L.M. kirjoitti itselleen elämän. Miten kaikki päiväkirjan pitäjät kirjoittavat itselleen elämän. Se on kiehtova ja tärkeä ajatus. Olen miettinyt sitä paljon itsekin. Että kun kirjoittaa päivät talteen, ne muuttuvat tulevaisuuden menneeksi todellisuudeksi. Se mitä tulevaisuudessa muistetaan tai tiedetään, on se, mikä on kirjoitettu muistiin. Ja kielihän valehtelee. Se maalailee ja lepertelee, muokkaa ja muovaa todellisuutta. Kirjoittaminen on vain yksi tapa hahmottaa maailmaa, mutta koska se on pysyvää, siitä tulee totuutta. Pelottava ajatus, mutta ennen kaikkea kiehtova. Olen aina ollut hurjana siitä ajatuksesta, että voin kuvittaa päiväni, tehdä niistä tekstiä. Ne muuttuvat merkityksellisiksi ja taianomaisiksi. Joskus rumiksi tai tylsiksi, mutta aina kirjallisuudeksi, runoiksi tai luetteloiksi tai listoiksi. Minun elämästäni tulee tarinaa ja sitähän muistotkin ovat. Ihmismieli tai elämä ei ole yksi särkymätön Totuus ja Kultainen kulho, jonka sisällä jonkun elämä on, täydellisenä ja rikoutumattomana. Mieli on särkynyt peili ja elämä on kuultava kangas, perhosen siipi ja palasina oleva malja. Niistä ei saa otetta, ei mitenkään, pelkkiä heijastumia ja välähdyksiä silloin tällöin. Joten miten ne voisikaan kirjoittaa talteen, miten elämän ja ajatukset voisi kirjoittaa talteen muuten kuin tekemällä niistä tarinan, rikkonaisen tai yhtenäisen, kauniin tai ruman, kirjoittamalla niille selkärangan ja nikamat.

Jokainen elää elämää, mutta tätä hetkeä ei voi tallentaa. Ei voi tallentaa jokaista aistia ja aistittua asiaa, jokaista ajateltua ja tunnettua asiaa, jokaista ihmistä, heidän läsnäoloaan ja puhettaan, ympäristöä, ajan näkymätöntä massaa, tuhansia muita palasia, joista muodostuu tämä hetki ja seuraava. Tästä hetkestä kirjoittaminen on tulen pyydystämistä paperisin sormin. Se on vaarallista ja ihanaa ja tuskallista ja kipeää, aina jää jotain piiloon, aina jokin ehtii palaa tuhkaksi, aina jokin muuttuu ennen kuin sen saa kiinni, ja aina on elämän ja kirjoituksen välissä kynä, reitti paperille ja kirjoittaja. Siksi kirjoitettu on aina tarinaa. Päiväkirjat ovat jokapäiväistä tarinaa.

On myös hienoa, että ihminen on luonnostaan utelias olento. Koska jäin miettimään mm. näitä asioita... Näitä tietoja jäin vielä kaipaamaan: mitä tapahtui L.M:n pojille? Chester kuoli suht nuorena, 60-luvulla. Stuartista tuli lääkäri ja hän eli 1985 asti. L.M. kirjoitti vielä 40-luvullakin, onko niitä päiväkirjoja julkaistu?

... ja janoamaan lisää tietoa, päädyin tähän hetkeen vuonna 2011, kuusi vuotta myöhemmin, itsekin muuttuneena ihmisenä, ja graduni on valmis, Montgomeryn päiväkirjoja on tutkittu taas vähän lisää ja muut ihmiset saavat viimein lukea, mitä minä olen niistä löytänyt ja ajatellut.

Gradu löytyy täältä ja on nimeltään 'Down, You Vagabond of a Heart!': Romance and Created Personas in the Journals of L. M. Montgomery: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201101281150