 |
| http://www.retronaut.com/2012/12/snow-lady/ |
tiistai 25. joulukuuta 2012
tiistai 18. joulukuuta 2012
Amherst ja Concord
Koska lentoni lähtee Bostonista, päätin viettää täällä pari päivää ja vierailla kahdessa paikassa, joissa olen aina halunnut käydä (tai siitä asti kun opin lukemaan): Emily Dickinsonin talossa Amherstissa ja Louisa May Alcottin talossa Concordissa. Molemmat paikat sijaitsevat lähellä Bostonia.
Kummassakaan paikassa ei saanut ottaa kuvia taloista sisältä, joten nyt pääni tursuaa muistikuvia jotka yritän epätoivoisesti säilyttää. Huomasin miten vahvasti muistimme toimii nykyään valokuvien varassa. Kun paikoista ottaa kuvia, voi olla varma että ne säilyvät mielessä (ainakin teoriassa), koska paikkoihin voi palata katsomalla kuvia ja palata samalla "kokemukseen". Nyt kun kuvia ei saanut ottaa, jouduin pinnistelemään eri tavalla, yritin kehittää muistikeinoja millä muistaisin esineet ja huoneet myöhemminkin. Tavallaan kokemus on parempi, kun keskittyy olemaan paikassa sen sijaan että tallentaisi sitä. Mutta esim. Brontën sisarusten talosta Haworthista en muista sisältä oikein mitään näin melkein kuuden vuoden jälkeen, koska minulla ei ole sieltä valokuvia. Ehkä näille taloille käy samoin, ne häipyvät vähitellen mielestäni ja jättävät vain epämääräisen muistikuvan eriskummallisista päivistä.
Ensin kävin Emily Dickinsonin kotitalossa Amherstissa. Ilmassa oli todellisen pyhiinvaelluksen tuntua kun seikkailin epämääräisillä busseilla melkein kolme tuntia päämäärääni (bussiyhtiön nimi on Peter Pan Bus Lines ja jokainen auto on nimetty jonkun Peter Pan -hahmon mukaan). Museo oli silti vaivan arvoinen. Meitä oli pieni ryhmä, kolme ihmistä minun lisäkseni, ja mukava opas antoi melkein kaksi tuntia pitkän opaskierroksen sekä Dickinsonien Homesteadin läpi (jossa Emily asui koko elämänsä) ja viereisen Evergreensin halki (jossa Emilyn veli ja tämän vaimo, Emilyn ystävä Susan, asuivat).
Hienointa oli nähdä Emily Dickinsonin makuuhuone, jossa neljä valoisaa ikkunaa avautuivat kahteen eri ilmansuuntaan ja niiden edessä oli miniatyyrimainen pikku pöytä, jonka ääressä hän kirjoitti kaikki runonsa. Oppaan mukaan hän oli kerran sulkenut oven huoneeseensa veljentyttärensä perästä ja sanonut hänelle: "Here is freedom". Vapauden pystyi aistimaan vieläkin, vaikka huone ei ollutkaan alkuperäisessä asussaan ja maisema ikkunan ulkopuolellakin oli muuttunut.
Vapaus tosiaan! Miten etuoikeutettu Dickinson oli omana aikanaan: ymmärtäväinen isä kannusti häntä kirjoittamisessa, rahaa oli tarpeeksi että hänen ei tarvinnut mennä naimisiin, hänellä oli oma huone jossa kirjoittaa ja perhe antoi hänen keskittyä siihen. Tänään Orchard Housessa, missä Alcott asui, opin että 1800-luvulla oli hyvin harvinaista että naisella oli edes oma kirjoituspöytä. Yleensä he jakoivat pöydän isänsä tai miehensä kanssa, jos sitäkään. Sikäli Alcott ja Dickinson olivat poikkeuksia: molemmilla oma pöytä (vaikkakin pienikokoinen) ja molempien isä lahjoittanut sen tyttärelleen.
Dickinson Homesteadin vieressä sijaitseva Evergreens oli kiinnostava lähinnä Dickinsonien perhehistorian takia (kolmiodraamaa tms.), mutta lisäksi se oli kummallinen aikakone. Talossa oli asunut yksinäinen nainen vuoteen 1988 saakka ja hän ei ollut muuttanut siellä mitään sen jälkeen kun Dickinsonit olivat muuttaneet pois. Sen takia talo on säilynyt 1800-luvun asussaan, mutta oudolla, rappeutuneella tavalla, koska museolla ei ole varaa kunnostaa sitä. Tapetit ja seinät rapisevat, huoneet ovat pimeitä ja synkkiä, huonekalut alkuperäisiä, mutta hajonneita. Kaikkialla viktoriaanisen ajan painajaismainen alitajunta: tunkkaista, täyttä, tummaa, kalsaa. Olen varma että aikanaan talo on ollut täynnä elämää ja mukava koti (Dickinsonit viihdyttivät siellä Amherstin kermaa), mutta nyt se tuntui vain hautakammiolta. Tietyn aikakauden irvokkaalta ja vääristyneeltä, kuolleelta kuvalta. Ihmiset puuttuivat, elämä, ajan kuluminen puuttui sieltä. Se kai teki siitä niin luonnottoman tuntuisen.
Yläkerrassa sijaitsi talon ehkä oudoin huone, lastenhuone. Huone oli suljettu sen jälkeen kun Dickinsonien nuorin lapsi, Gib, kuoli kahdeksanvuotiaana lavantautiin. Se avattiin sata vuotta myöhemmin, kun talo muutettiin museoksi. Huoneessa oli kaikki paikoillaan, lelut ja vaatteet samoissa paikoissa missä ne olivat olleet Gibin kuollessa. Sängylle oli aseteltu hänen pieni vaatekertansa ja housujen taskuista löytyneet tavarat (pala naurua, nalli, kiviä, tyypillistä roinaa mitä pikkupojat ja -tytöt keräilevät kaikkina aikoina). Seinänvierillä ja lattialla seikkailivat kummat viktoriaaniset lelut, nuhraantuneet ja kuluneet. Keinuhevoselta puuttui silmä. Kaappien ovissa oli yhä lasten liimaamia kuvia ja lehtileikkeitä. Melkein pystyi kuulemaan pienen pojan aavemaisen naurun. Gib oli kuulema ollut koko kaupungin rakastama ja pyysi ihmisiä katsomaan kun hän ajeli pyörällään. Emily-tätiin veljenpojan kuolema vaikutti syvästi ja hän kuoli kolme vuotta Gibin jälkeen.
Tämän aavemaisen kokemuksen jälkeen oli hyvä vierailla Concordissa Louisa May Alcottin perheen talossa, Orchard Housessa. Kun vierailee vanhoissa taloissa, on helppo uskoa - niin kuin Montgomery - että niihin jää taloissa asuneiden ihmisten henki, pitkälle sen jälkeenkin kun asukkaat ovat kadonneet. Jos Dickinson Homestead tuntui arvokkaalta ja rauhalliselta ja ilmavalta (sellaiselta missä olisi hyvä kirjoittaa runoja koko elämä), ja Evergreensiin oli jäänyt jotain siellä asuneiden ihmisten onnettomasta avioliitosta ja perhetragedioista, niin Orchard House oli puolestaan kodikas. Mitään muuta sanaa talon tunnelmalle ei ole. Vaikka Alcottien elämä oli kaikkea muuta kuin idyllistä ja kodikasta - perhe eli suurimman osan Louisan elämästä köyhyydessä ja isä-Alcottin oikkujen armoilla, asuen ennen Orchard Housea yli kahdessakymmenessä eri paikassa - he olivat silti rakastava ja läheinen perhe, joka osasi varmasti ennen kaikkea tehdä elämästä viihtyisää, vaikkakin kurinalaista.
Orchard House oli Alcottien ensimmäinen pysyvä koti, missä he asuivat lähes kaksikymmentä vuotta. Louisa oli tässä vaiheessa jo 26-vuotias ja Pikku naisia -kirjan tuoma kuuluisuus ja varakkuus tuli vasta kymmenen vuotta Orchard Houseen muuttamisen jälkeen. Vaikka Alcott kuvaa Pikku naisissa omia sisaruksiaan ja perhettään (fiktiivisen linssin läpi tietenkin ja monia yksityiskohtia muuttaen) ja sijoittaa Marchin perheen Orchard Housea muistuttavaan taloon, todellisten sisarusten lapsuus ja nuoruus kului toisessa talossa, nimeltään Wayside, joka on n. pari sataa metriä Orchard Housesta eteenpäin. Se ei ollut auki, joten näin sen vain ulkopuolelta. Talossa asui Alcottien jälkeen Nathaniel Hawthorne. Muutenkin Concord oli älyllinen keskus, täynnä viisaita miehiä ja naisia, kuten Ralph Waldo Emerson (Alcottien ystävä ja Louisan tärkeä esikuva) ja Henry David Thoreau. Lahjakkaan perheen jäsenistä ja lahjakkaiden ihmisten kaupungista kuuluisin on nykyään Louisa May Alcott - "tyttökirjailija". Pikku naisia on ollut jatkuvasti painossa ilmestymisvuodestaan 1868 saakka.
Alcottin makuuhuone toi mieleen Dickinsonin, vaikka se olikin kodikkaampi. Alcottin kirjoituspöytänä toimi valkoinen puolikuun muotoinen levy, jonka hänen isänsä rakensi kahden ikkunan väliin. Sen ääressä hän kirjoitti kuuluisan kirjansa. Miten pienten pöytien ääressä kaksi 1800-luvun puolivälin tärkeintä kirjailijaa kirjoitti tekstinsä. Tärkeintä ei siis ole fyysinen tila vaan ajatuksen vapaus.
Kummassakaan paikassa ei saanut ottaa kuvia taloista sisältä, joten nyt pääni tursuaa muistikuvia jotka yritän epätoivoisesti säilyttää. Huomasin miten vahvasti muistimme toimii nykyään valokuvien varassa. Kun paikoista ottaa kuvia, voi olla varma että ne säilyvät mielessä (ainakin teoriassa), koska paikkoihin voi palata katsomalla kuvia ja palata samalla "kokemukseen". Nyt kun kuvia ei saanut ottaa, jouduin pinnistelemään eri tavalla, yritin kehittää muistikeinoja millä muistaisin esineet ja huoneet myöhemminkin. Tavallaan kokemus on parempi, kun keskittyy olemaan paikassa sen sijaan että tallentaisi sitä. Mutta esim. Brontën sisarusten talosta Haworthista en muista sisältä oikein mitään näin melkein kuuden vuoden jälkeen, koska minulla ei ole sieltä valokuvia. Ehkä näille taloille käy samoin, ne häipyvät vähitellen mielestäni ja jättävät vain epämääräisen muistikuvan eriskummallisista päivistä.
Ensin kävin Emily Dickinsonin kotitalossa Amherstissa. Ilmassa oli todellisen pyhiinvaelluksen tuntua kun seikkailin epämääräisillä busseilla melkein kolme tuntia päämäärääni (bussiyhtiön nimi on Peter Pan Bus Lines ja jokainen auto on nimetty jonkun Peter Pan -hahmon mukaan). Museo oli silti vaivan arvoinen. Meitä oli pieni ryhmä, kolme ihmistä minun lisäkseni, ja mukava opas antoi melkein kaksi tuntia pitkän opaskierroksen sekä Dickinsonien Homesteadin läpi (jossa Emily asui koko elämänsä) ja viereisen Evergreensin halki (jossa Emilyn veli ja tämän vaimo, Emilyn ystävä Susan, asuivat).
Hienointa oli nähdä Emily Dickinsonin makuuhuone, jossa neljä valoisaa ikkunaa avautuivat kahteen eri ilmansuuntaan ja niiden edessä oli miniatyyrimainen pikku pöytä, jonka ääressä hän kirjoitti kaikki runonsa. Oppaan mukaan hän oli kerran sulkenut oven huoneeseensa veljentyttärensä perästä ja sanonut hänelle: "Here is freedom". Vapauden pystyi aistimaan vieläkin, vaikka huone ei ollutkaan alkuperäisessä asussaan ja maisema ikkunan ulkopuolellakin oli muuttunut.
Vapaus tosiaan! Miten etuoikeutettu Dickinson oli omana aikanaan: ymmärtäväinen isä kannusti häntä kirjoittamisessa, rahaa oli tarpeeksi että hänen ei tarvinnut mennä naimisiin, hänellä oli oma huone jossa kirjoittaa ja perhe antoi hänen keskittyä siihen. Tänään Orchard Housessa, missä Alcott asui, opin että 1800-luvulla oli hyvin harvinaista että naisella oli edes oma kirjoituspöytä. Yleensä he jakoivat pöydän isänsä tai miehensä kanssa, jos sitäkään. Sikäli Alcott ja Dickinson olivat poikkeuksia: molemmilla oma pöytä (vaikkakin pienikokoinen) ja molempien isä lahjoittanut sen tyttärelleen.
 |
| "Here is freedom." |
Dickinson Homesteadin vieressä sijaitseva Evergreens oli kiinnostava lähinnä Dickinsonien perhehistorian takia (kolmiodraamaa tms.), mutta lisäksi se oli kummallinen aikakone. Talossa oli asunut yksinäinen nainen vuoteen 1988 saakka ja hän ei ollut muuttanut siellä mitään sen jälkeen kun Dickinsonit olivat muuttaneet pois. Sen takia talo on säilynyt 1800-luvun asussaan, mutta oudolla, rappeutuneella tavalla, koska museolla ei ole varaa kunnostaa sitä. Tapetit ja seinät rapisevat, huoneet ovat pimeitä ja synkkiä, huonekalut alkuperäisiä, mutta hajonneita. Kaikkialla viktoriaanisen ajan painajaismainen alitajunta: tunkkaista, täyttä, tummaa, kalsaa. Olen varma että aikanaan talo on ollut täynnä elämää ja mukava koti (Dickinsonit viihdyttivät siellä Amherstin kermaa), mutta nyt se tuntui vain hautakammiolta. Tietyn aikakauden irvokkaalta ja vääristyneeltä, kuolleelta kuvalta. Ihmiset puuttuivat, elämä, ajan kuluminen puuttui sieltä. Se kai teki siitä niin luonnottoman tuntuisen.
Yläkerrassa sijaitsi talon ehkä oudoin huone, lastenhuone. Huone oli suljettu sen jälkeen kun Dickinsonien nuorin lapsi, Gib, kuoli kahdeksanvuotiaana lavantautiin. Se avattiin sata vuotta myöhemmin, kun talo muutettiin museoksi. Huoneessa oli kaikki paikoillaan, lelut ja vaatteet samoissa paikoissa missä ne olivat olleet Gibin kuollessa. Sängylle oli aseteltu hänen pieni vaatekertansa ja housujen taskuista löytyneet tavarat (pala naurua, nalli, kiviä, tyypillistä roinaa mitä pikkupojat ja -tytöt keräilevät kaikkina aikoina). Seinänvierillä ja lattialla seikkailivat kummat viktoriaaniset lelut, nuhraantuneet ja kuluneet. Keinuhevoselta puuttui silmä. Kaappien ovissa oli yhä lasten liimaamia kuvia ja lehtileikkeitä. Melkein pystyi kuulemaan pienen pojan aavemaisen naurun. Gib oli kuulema ollut koko kaupungin rakastama ja pyysi ihmisiä katsomaan kun hän ajeli pyörällään. Emily-tätiin veljenpojan kuolema vaikutti syvästi ja hän kuoli kolme vuotta Gibin jälkeen.
 |
| Evergreens |
Tämän aavemaisen kokemuksen jälkeen oli hyvä vierailla Concordissa Louisa May Alcottin perheen talossa, Orchard Housessa. Kun vierailee vanhoissa taloissa, on helppo uskoa - niin kuin Montgomery - että niihin jää taloissa asuneiden ihmisten henki, pitkälle sen jälkeenkin kun asukkaat ovat kadonneet. Jos Dickinson Homestead tuntui arvokkaalta ja rauhalliselta ja ilmavalta (sellaiselta missä olisi hyvä kirjoittaa runoja koko elämä), ja Evergreensiin oli jäänyt jotain siellä asuneiden ihmisten onnettomasta avioliitosta ja perhetragedioista, niin Orchard House oli puolestaan kodikas. Mitään muuta sanaa talon tunnelmalle ei ole. Vaikka Alcottien elämä oli kaikkea muuta kuin idyllistä ja kodikasta - perhe eli suurimman osan Louisan elämästä köyhyydessä ja isä-Alcottin oikkujen armoilla, asuen ennen Orchard Housea yli kahdessakymmenessä eri paikassa - he olivat silti rakastava ja läheinen perhe, joka osasi varmasti ennen kaikkea tehdä elämästä viihtyisää, vaikkakin kurinalaista.
 |
| Orchard House |
Orchard House oli Alcottien ensimmäinen pysyvä koti, missä he asuivat lähes kaksikymmentä vuotta. Louisa oli tässä vaiheessa jo 26-vuotias ja Pikku naisia -kirjan tuoma kuuluisuus ja varakkuus tuli vasta kymmenen vuotta Orchard Houseen muuttamisen jälkeen. Vaikka Alcott kuvaa Pikku naisissa omia sisaruksiaan ja perhettään (fiktiivisen linssin läpi tietenkin ja monia yksityiskohtia muuttaen) ja sijoittaa Marchin perheen Orchard Housea muistuttavaan taloon, todellisten sisarusten lapsuus ja nuoruus kului toisessa talossa, nimeltään Wayside, joka on n. pari sataa metriä Orchard Housesta eteenpäin. Se ei ollut auki, joten näin sen vain ulkopuolelta. Talossa asui Alcottien jälkeen Nathaniel Hawthorne. Muutenkin Concord oli älyllinen keskus, täynnä viisaita miehiä ja naisia, kuten Ralph Waldo Emerson (Alcottien ystävä ja Louisan tärkeä esikuva) ja Henry David Thoreau. Lahjakkaan perheen jäsenistä ja lahjakkaiden ihmisten kaupungista kuuluisin on nykyään Louisa May Alcott - "tyttökirjailija". Pikku naisia on ollut jatkuvasti painossa ilmestymisvuodestaan 1868 saakka.
Alcottin makuuhuone toi mieleen Dickinsonin, vaikka se olikin kodikkaampi. Alcottin kirjoituspöytänä toimi valkoinen puolikuun muotoinen levy, jonka hänen isänsä rakensi kahden ikkunan väliin. Sen ääressä hän kirjoitti kuuluisan kirjansa. Miten pienten pöytien ääressä kaksi 1800-luvun puolivälin tärkeintä kirjailijaa kirjoitti tekstinsä. Tärkeintä ei siis ole fyysinen tila vaan ajatuksen vapaus.
"The Soul selects her own Society —
Then — shuts the Door —
To her divine Majority —
Present no more —"
(Emily Dickinson)
ps. Täällä pystyy katsomaan kuvia Orchard Housen huoneista ja täällä Dickinsonin kodista.
torstai 13. joulukuuta 2012
Pikku naisia
Aika Guelphissä lähestyy loppuaan. Tänään kävin arkistoissa viimeistä kertaa ja katselin Montgomeryn kehystettyjä valokuvia. Sieltä löytyy esimerkiksi väritetty kuva Montgomeryn parhaasta ystävästä Fredestä, sekä vanha kuva Montgomeryn isästä nuorena, erikoisuutena kehykseen liitetty hiuskiekura, luultavasti isän.
Myös yhden päiväkirjaoriginaalin välistä löytyy pieni letti Montgomery omaa tukkaa ajalta kun hän oli 14-vuotias. Mistähän lie johtunut viktoriaanien kiinnostus hiuksiin? (Tämän bloggaajan mukaan syy hiusten arvostukseen oli vastareaktio 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun tavalle leikata tukka ihan lyhyeksi (jopa naiset tekivät niin).) Hiuksista tehdyt korut ainakin olivat tyypillisiä vuosisadan lopulle.
Aasinsillan kautta pääsen varsinaiseen aiheeseeni eli Pikku naisia -kirjaan. Yksi kirjan dramaattisimmista hetkistähän on se kun Jo myy tukkansa ja lahjoittaa saamansa rahat äidilleen ja Mr. Brookelle, jotka ovat lähdössä hoitamaan sisällissodassa haavoittunutta isää. Poikamaisen Jon tukka on hänen ainoa naisellinen symbolinsa ja hänen sisarensa ovat kauhuissaan kun Jo on tuhonnut ainoan kauniin puolensa. Viktoriaaneille tukka oli todellakin naisen kruunu ja luvun lopussa kuvataan miten Jo itkee yöllä tukkaansa, vaikka tajuaa oman turhamaisuutensa.
Ennen kotiinpaluuta olen menossa käymään Concordissa, missä Louisa May Alcott asui ja mihin hän sijoitti pikku naisensa. Orchard House, jossa Alcottit asuivat, on nykyään museo, vaikka opin syksyllä lukemastani Alcottin elämäkerrasta, että hänellä oli eräs toinen talo mielessään kun hän kirjoitti kuuluisaa kirjaansa. Tämä talo ei ole samalla lailla turistien suosiossa, mutta sijaitsee lähellä Orchard Housea. Ehkä pystyn käymään molemmissa.
Alcott oli aikaisempaa sukupolvea kuin Montgomery ja kuoli vuonna 1888, kun Montgomery oli vasta 14-vuotias, mutta Montgomery tunsi Alcottin teokset hyvin, niin kuin lähes kaikki aikalaisensa. Yritin etsiä arkistoista Montgomeryn omaa kappaletta Pikku naisia -kirjasta, mutta sitä ei löytynyt. Muistaakseni olen lukenut jostain, että hän lahjoitti sen eräälle nuorelle fanilleen.
Löysin kuitenkin päiväkirjasta kohdan, missä Montgomery kertoo käyneensä katsomassa Pikku naisia -elokuvan, missä Katharine Hepburn esittää Jota:
"In the evening we went with the Barracloughs to see Little Women. It was good - Katherine [sic] Hepburn made a fair Joe [sic]. And at last I understood why Jo could love Professor Bhaer. The P. B. of the film was not the bearded Santa Claus of the illustration in my book but a very delightful person whom any girl might fall in love." (April 18, 1934)
["Illalla menimme Barracloughsien kanssa katsomaan Pikku naisia. Elokuva oli hyvä - Katherine Hepburn oli kohtalainen Jo. Ja lopultakin ymmärsin miksi Jo saattoi rakastaa Professori Bhaeria. Elokuvan Bhaer ei ollut se partasuinen joulupukki niin kuin kirjan kuvituksessa, vaan erittäin miellyttävä henkilö, johon kuka tahansa tyttö saattaisi rakastua."]
Koska en pystynyt tarkistamaan minkä vuoden painos Montgomeryllä oli aikoinaan, arvaan lonkalta että kuvitukset hänen kirjassaan olivat Frank T. Merrillin käsialaa (kuvitettu versio löytyy Gutenbergistä: Little Women). Professori Bhaer on tosiaan aika papparaisen näköinen ja hänet esitetään vähän hupsuna vanhana miehenä. Verrattuna sliipattuun Laurieen, ei ole ihme että tuhannet tytöt kautta aikojen ovat kironneet Alcottin tämän naitettua Jon Bhaerille eikä Laurielle. Muistan itsekin suuttuneeni, kun luin kirjaa joskus kahdeksanvuotiaana ensimmäistä kertaa, vaikka suomenkielisessä versiossa ei ollutkaan kuvitusta.
Nämä kuvat ovat British Libraryn kokoelmasta vuoden 1870 painoksesta, mutta niissäkin ero Bhaerin ja Laurien välillä on suuri:
Myös yhden päiväkirjaoriginaalin välistä löytyy pieni letti Montgomery omaa tukkaa ajalta kun hän oli 14-vuotias. Mistähän lie johtunut viktoriaanien kiinnostus hiuksiin? (Tämän bloggaajan mukaan syy hiusten arvostukseen oli vastareaktio 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun tavalle leikata tukka ihan lyhyeksi (jopa naiset tekivät niin).) Hiuksista tehdyt korut ainakin olivat tyypillisiä vuosisadan lopulle.
Aasinsillan kautta pääsen varsinaiseen aiheeseeni eli Pikku naisia -kirjaan. Yksi kirjan dramaattisimmista hetkistähän on se kun Jo myy tukkansa ja lahjoittaa saamansa rahat äidilleen ja Mr. Brookelle, jotka ovat lähdössä hoitamaan sisällissodassa haavoittunutta isää. Poikamaisen Jon tukka on hänen ainoa naisellinen symbolinsa ja hänen sisarensa ovat kauhuissaan kun Jo on tuhonnut ainoan kauniin puolensa. Viktoriaaneille tukka oli todellakin naisen kruunu ja luvun lopussa kuvataan miten Jo itkee yöllä tukkaansa, vaikka tajuaa oman turhamaisuutensa.
Ennen kotiinpaluuta olen menossa käymään Concordissa, missä Louisa May Alcott asui ja mihin hän sijoitti pikku naisensa. Orchard House, jossa Alcottit asuivat, on nykyään museo, vaikka opin syksyllä lukemastani Alcottin elämäkerrasta, että hänellä oli eräs toinen talo mielessään kun hän kirjoitti kuuluisaa kirjaansa. Tämä talo ei ole samalla lailla turistien suosiossa, mutta sijaitsee lähellä Orchard Housea. Ehkä pystyn käymään molemmissa.
Alcott oli aikaisempaa sukupolvea kuin Montgomery ja kuoli vuonna 1888, kun Montgomery oli vasta 14-vuotias, mutta Montgomery tunsi Alcottin teokset hyvin, niin kuin lähes kaikki aikalaisensa. Yritin etsiä arkistoista Montgomeryn omaa kappaletta Pikku naisia -kirjasta, mutta sitä ei löytynyt. Muistaakseni olen lukenut jostain, että hän lahjoitti sen eräälle nuorelle fanilleen.
Löysin kuitenkin päiväkirjasta kohdan, missä Montgomery kertoo käyneensä katsomassa Pikku naisia -elokuvan, missä Katharine Hepburn esittää Jota:
"In the evening we went with the Barracloughs to see Little Women. It was good - Katherine [sic] Hepburn made a fair Joe [sic]. And at last I understood why Jo could love Professor Bhaer. The P. B. of the film was not the bearded Santa Claus of the illustration in my book but a very delightful person whom any girl might fall in love." (April 18, 1934)
["Illalla menimme Barracloughsien kanssa katsomaan Pikku naisia. Elokuva oli hyvä - Katherine Hepburn oli kohtalainen Jo. Ja lopultakin ymmärsin miksi Jo saattoi rakastaa Professori Bhaeria. Elokuvan Bhaer ei ollut se partasuinen joulupukki niin kuin kirjan kuvituksessa, vaan erittäin miellyttävä henkilö, johon kuka tahansa tyttö saattaisi rakastua."]
 |
| Professori Bhaer (Paul Lukas) ja Jo (Katharine Hepburn) |
Nämä kuvat ovat British Libraryn kokoelmasta vuoden 1870 painoksesta, mutta niissäkin ero Bhaerin ja Laurien välillä on suuri:
 |
| Professofri Bhaer (copyright British Library) |
 |
| Amy ja Laurie (copyright British Library) |
Luultavasti vasta vuoden 1994 elokuvaversio lievitti modernien lukijoiden ahdistusta - samoin kuin vuoden 1933 versio lohdutti Montgomeryä - kun Bhaeria esitti komea ja romanttisen näköinen Gabriel Byrne.
.bmp) |
| Loppu hyvin, kaikki hyvin |
maanantai 3. joulukuuta 2012
Ajan kulumisesta ja säästä
Kun lukee Montgomeryn päiväkirjoja läpi tarpeeksi pitkään, ajatus alkaa harhailla ja päähän putkahtaa ajatuksia. Tämä on hyvää harhailua, sellaista minkä lukeminen saa aikaan, varsinkin hyvän tekstin lukeminen. Koska en lue Montgomeryn päiväkirjoja tällä hetkellä romaanimaisesti, eli tarinaan uppoutuen, vaan etäännyttäen ja mekaanisestikin, huomaan että mieleni täyttyy niitä tutkiessa kaikenmaailman ajatuksista.
Vähän aikaa sitten rupesin miettimään, miksi päiväkirjoissa kuvaillaan säätä. Säästä puhuminen on selkeä klisee, mutta siitä kirjoittaminen, varsinkin itselle päiväkirjassa, tuntuu vielä hölmömmältä. Kanadassa puhutaan paljon säästä, kuten Suomessakin, koska sää tuntuu neljän vuodenajan (länsi)maissa tarjoavan nykyihmisen suurimmat jännitysmomentit. Positiivisesti ajateltuna sää on yksi harvoja asioita, joka yhä herättää meissä yhteishengen, ja siitä puhuminen yhdistää ihmisiä usein hyvällä tavalla.
Mutta kuten Montgomery kirjoittaa päiväkirjansa ensimmäisessä merkinnässä, hän ei aio ikinä kertoa millainen sää on: "And in this journal I am never going to tell what kind of a day it is - unless the weather has something to do worth while." (Selected Journals 1: 1) ["Ja tässä päiväkirjassa en aio ikinä kertoa millainen päivä on - ellei sää ole jotenkin merkityksellinen."]
Tämän hän vannoo sen takia, että aiemmassa lapsuuden päiväkirjassaan hän kuvaili pelkästään säätiloja: "I wrote in it religiously every day and told what kind of weather it was. Most of the time I hadn't much else to tell but I would have thought it a kind of crime not to write daily in it - nearly as bad as not saying my prayers or washing my face." (SJ1: 1) ["Kirjoitin päiväkirjaan tunnollisesti joka päivä ja kerroin minkälainen sää oli. Yleensä minulla ei ollut mitään muuta kerrottavaa, mutta kirjoittamatta jättäminen olisi tuntunut minusta rikolliselta - melkein yhtä pahalta kuin jos en olisi sanonut iltarukoustani tai pessyt kasvojani."]
Uuden, aikuismaisen päiväkirjansa toisessa merkinnässä Montgomery meinaa sortua vanhoihin tapoihinsa, mutta saa itsensä kiinni juuri ajoissa ja toteaa ironisesti: "From sheer force of habit I was just going to write 'a dark cold day with frequent showers of rain.' But I won't!" (SJ1: 1) ["Pelkän tottumuksen voimalla meinasin juuri kirjoittaa 'kylmä, pimeä päivä ja sadekuuroja'. Mutta en kirjoita!"]
Se että Montgomery kiinnittää huomiota juuri sään kuvaukseen uuden päiväkirjansa alussa ei ole pelkkää sattumaa. Ensinnäkin hän kuvaa siirtymistä lapsuuden yksiulotteisesta päiväkirjanpidosta aikuismaisempaan, psykologisesti syväluotaavaan kirjoittamiseen. (Oma lapsuudenajan päiväkirjani luetteloi mm. miten päin yöpaita piti laittaa päälle - oikean puolen tunnisti kaula-aukon viereisestä reiästä - tai mitä sain joululahjaksi.) Sen lisäksi, ehkä tietämättään, Montgomery on laajemman lajityypin muutoksen äärellä.
Hänen lapsuudenpäiväkirjansa, joka ei valitettavasti ole säilynyt jälkipolville, edustaa vanhempaa päiväkirjan pitämisen traditiota, joka oli voimissaan erityisesti 1700-luvulla ja 1800-luvun keskipaikkeille asti. Päiväkirjaan tallennettiin säätilat, sadot, sairaudet, syntymät ja kuolemat. Se nähtiin inhimillisen elämän rekisterinä, jossa yksi perheenjäsen toimi ehkä kirjurina, mutta tekstiä saattoivat lukea kaikki. Varsinkin silloin kun suurin osa ihmisistä eli vielä maatiloilla sään ja luonnon armoilla, tämänkaltainen tallentaminen oli kaikista tärkeintä. Omista tunteista ei juuri kirjoitettu.
1800-luvun puolenvälin jälkeen - romantiikan ajan ja yleisen modernisaation vaikutuksesta - päiväkirja alkoi muuttua enemmän sellaiseksi kuin me sen nykyään tunnemme: yksilön ilmaisuvälineeksi ja yksityiseksi analysointivälineeksi. Päiväkirjasta tuli intiimi ja usein salainen. Viimeistään Freudin ajatusten myötä sinne saattoi kaataa kaikki syvimmät ajatuksensa ja kuvitelmansa, päivien tapahtumien lisäksi. Tämänkaltainen individualismi olisi ollut aiemmin täysin vieras ajatus päiväkirjanpitäjälle.
Montgomery kirjoittaa selvästi näiden kahden tradition välimaastossa. Hän on modernin ajan yksilö ja tottunut analysoimaan itseään ja elämäänsä kirjoittamalla, mutta kenties koska hän kasvoi maatilalla ja vanhanaikaisessa maatalousyhteiskunnassa, hänen lapsuudenpäiväkirjansa perustui vanhempaan malliin, missä jokainen päivä tallennettiin parilla lauseella ja kiinnostuksen kohteena oli ulkomaailma, ei oma psyyke.
Montgomeryn pyhästä lupauksesta huolimatta hänen päiväkirjoissaan kuitenkin kuvaillaan säätä ja puhutaan siitä, jopa varsin usein. Miksipä ei? Kaikki päiväkirjaa pitävät kirjoittavat varmasti jossain vaiheessa päivän säästä, varsinkin jos se on ollut jotenkin erikoinen tai poikkeava, tai korostanut kirjoittajan mielialaa sopivasti. Masentuneena on helppo kirjoittaa "sataa, taas" tai onnellisena kuvailla aurinkoista säätä.
Sään kuvaaminen liittyy mielestäni yksinkertaiseen haluun kuvailla ajan kulumista ja tallentaa se päiväkirjassa. Päiväkirjan kirjoittaja yrittää tehtävän mahdottomuudesta huolimatta jättää eletystä elämästä jonkinlaisen jäljen. Siitä minkälaisia päivät olivat, miltä tuntui, mitä tehtiin, mitä tapahtui, mitä ei tapahtunut. Teksti on eloton toveri ja siihen on vaikea vangita niitä asioita mitkä tekevät elämän meille kaikista rakkaimmaksi: hajut, kosketukset, lämpö, tuntoaistit. Tai sitä kummallista tosiasiaa, että elämä kuluu koko ajan, emmekä voi pysäyttää sitä edes kirjoittamalla.
Miten välittää tämä teksissä? Sään kuvaaminen on yksi tapa tuoda tekstiin konkretiaa ja vakuuttaa lukija siitä, että elämä on totta, että se tuntuu kourissa ja kuluu silmien edessä. Kun kirjoitan "tänään satoi ensilumen", tekstissä näkyy ajan kuluminen, vuodenajan vaihtuminen. Se on todiste siitä, että jotain todella tapahtuu, että se mistä kirjoitan on todellista elämää.
Kun Montgomery kirjoittaa huhtikuussa 1899, että "It has been woefully cold ever since New Year's and much shivering is a weariness to the flesh"(SJ1: 235) ["On ollut surkean kylmä uudesta vuodesta asti ja jatkuva hytinä on keholle väsyttävää"], ainakin me pohjoisissa maissa kasvaneet pystymme aistimaan miltä yli sata vuotta sitten kuluneet päivät ovat tuntuneet.
Vähän aikaa sitten rupesin miettimään, miksi päiväkirjoissa kuvaillaan säätä. Säästä puhuminen on selkeä klisee, mutta siitä kirjoittaminen, varsinkin itselle päiväkirjassa, tuntuu vielä hölmömmältä. Kanadassa puhutaan paljon säästä, kuten Suomessakin, koska sää tuntuu neljän vuodenajan (länsi)maissa tarjoavan nykyihmisen suurimmat jännitysmomentit. Positiivisesti ajateltuna sää on yksi harvoja asioita, joka yhä herättää meissä yhteishengen, ja siitä puhuminen yhdistää ihmisiä usein hyvällä tavalla.
Mutta kuten Montgomery kirjoittaa päiväkirjansa ensimmäisessä merkinnässä, hän ei aio ikinä kertoa millainen sää on: "And in this journal I am never going to tell what kind of a day it is - unless the weather has something to do worth while." (Selected Journals 1: 1) ["Ja tässä päiväkirjassa en aio ikinä kertoa millainen päivä on - ellei sää ole jotenkin merkityksellinen."]
Tämän hän vannoo sen takia, että aiemmassa lapsuuden päiväkirjassaan hän kuvaili pelkästään säätiloja: "I wrote in it religiously every day and told what kind of weather it was. Most of the time I hadn't much else to tell but I would have thought it a kind of crime not to write daily in it - nearly as bad as not saying my prayers or washing my face." (SJ1: 1) ["Kirjoitin päiväkirjaan tunnollisesti joka päivä ja kerroin minkälainen sää oli. Yleensä minulla ei ollut mitään muuta kerrottavaa, mutta kirjoittamatta jättäminen olisi tuntunut minusta rikolliselta - melkein yhtä pahalta kuin jos en olisi sanonut iltarukoustani tai pessyt kasvojani."]
Uuden, aikuismaisen päiväkirjansa toisessa merkinnässä Montgomery meinaa sortua vanhoihin tapoihinsa, mutta saa itsensä kiinni juuri ajoissa ja toteaa ironisesti: "From sheer force of habit I was just going to write 'a dark cold day with frequent showers of rain.' But I won't!" (SJ1: 1) ["Pelkän tottumuksen voimalla meinasin juuri kirjoittaa 'kylmä, pimeä päivä ja sadekuuroja'. Mutta en kirjoita!"]
Se että Montgomery kiinnittää huomiota juuri sään kuvaukseen uuden päiväkirjansa alussa ei ole pelkkää sattumaa. Ensinnäkin hän kuvaa siirtymistä lapsuuden yksiulotteisesta päiväkirjanpidosta aikuismaisempaan, psykologisesti syväluotaavaan kirjoittamiseen. (Oma lapsuudenajan päiväkirjani luetteloi mm. miten päin yöpaita piti laittaa päälle - oikean puolen tunnisti kaula-aukon viereisestä reiästä - tai mitä sain joululahjaksi.) Sen lisäksi, ehkä tietämättään, Montgomery on laajemman lajityypin muutoksen äärellä.
Hänen lapsuudenpäiväkirjansa, joka ei valitettavasti ole säilynyt jälkipolville, edustaa vanhempaa päiväkirjan pitämisen traditiota, joka oli voimissaan erityisesti 1700-luvulla ja 1800-luvun keskipaikkeille asti. Päiväkirjaan tallennettiin säätilat, sadot, sairaudet, syntymät ja kuolemat. Se nähtiin inhimillisen elämän rekisterinä, jossa yksi perheenjäsen toimi ehkä kirjurina, mutta tekstiä saattoivat lukea kaikki. Varsinkin silloin kun suurin osa ihmisistä eli vielä maatiloilla sään ja luonnon armoilla, tämänkaltainen tallentaminen oli kaikista tärkeintä. Omista tunteista ei juuri kirjoitettu.
1800-luvun puolenvälin jälkeen - romantiikan ajan ja yleisen modernisaation vaikutuksesta - päiväkirja alkoi muuttua enemmän sellaiseksi kuin me sen nykyään tunnemme: yksilön ilmaisuvälineeksi ja yksityiseksi analysointivälineeksi. Päiväkirjasta tuli intiimi ja usein salainen. Viimeistään Freudin ajatusten myötä sinne saattoi kaataa kaikki syvimmät ajatuksensa ja kuvitelmansa, päivien tapahtumien lisäksi. Tämänkaltainen individualismi olisi ollut aiemmin täysin vieras ajatus päiväkirjanpitäjälle.
Montgomery kirjoittaa selvästi näiden kahden tradition välimaastossa. Hän on modernin ajan yksilö ja tottunut analysoimaan itseään ja elämäänsä kirjoittamalla, mutta kenties koska hän kasvoi maatilalla ja vanhanaikaisessa maatalousyhteiskunnassa, hänen lapsuudenpäiväkirjansa perustui vanhempaan malliin, missä jokainen päivä tallennettiin parilla lauseella ja kiinnostuksen kohteena oli ulkomaailma, ei oma psyyke.
Montgomeryn pyhästä lupauksesta huolimatta hänen päiväkirjoissaan kuitenkin kuvaillaan säätä ja puhutaan siitä, jopa varsin usein. Miksipä ei? Kaikki päiväkirjaa pitävät kirjoittavat varmasti jossain vaiheessa päivän säästä, varsinkin jos se on ollut jotenkin erikoinen tai poikkeava, tai korostanut kirjoittajan mielialaa sopivasti. Masentuneena on helppo kirjoittaa "sataa, taas" tai onnellisena kuvailla aurinkoista säätä.
Sään kuvaaminen liittyy mielestäni yksinkertaiseen haluun kuvailla ajan kulumista ja tallentaa se päiväkirjassa. Päiväkirjan kirjoittaja yrittää tehtävän mahdottomuudesta huolimatta jättää eletystä elämästä jonkinlaisen jäljen. Siitä minkälaisia päivät olivat, miltä tuntui, mitä tehtiin, mitä tapahtui, mitä ei tapahtunut. Teksti on eloton toveri ja siihen on vaikea vangita niitä asioita mitkä tekevät elämän meille kaikista rakkaimmaksi: hajut, kosketukset, lämpö, tuntoaistit. Tai sitä kummallista tosiasiaa, että elämä kuluu koko ajan, emmekä voi pysäyttää sitä edes kirjoittamalla.
Miten välittää tämä teksissä? Sään kuvaaminen on yksi tapa tuoda tekstiin konkretiaa ja vakuuttaa lukija siitä, että elämä on totta, että se tuntuu kourissa ja kuluu silmien edessä. Kun kirjoitan "tänään satoi ensilumen", tekstissä näkyy ajan kuluminen, vuodenajan vaihtuminen. Se on todiste siitä, että jotain todella tapahtuu, että se mistä kirjoitan on todellista elämää.
Kun Montgomery kirjoittaa huhtikuussa 1899, että "It has been woefully cold ever since New Year's and much shivering is a weariness to the flesh"(SJ1: 235) ["On ollut surkean kylmä uudesta vuodesta asti ja jatkuva hytinä on keholle väsyttävää"], ainakin me pohjoisissa maissa kasvaneet pystymme aistimaan miltä yli sata vuotta sitten kuluneet päivät ovat tuntuneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)