Morsian

Kansi: Taina Tirkkonen

Joulun kunniaksi mainostan täälläkin runokirjaani Morsian (2018, ntamo), joka julkaistiin kesäkuussa. Kirjan runot perustuvat jossain määrin L.M. Montgomeryn elämään ja kirjoihin, ja kirjoitin niitä n. vuosina 2010-2018, eli samaan aikaan Montgomeryn päiväkirjoja tarkastelevan väitöskirjani kanssa. Morsian on siis eräänlainen varjoprojekti väitöskirjalleni. Runoihin siirtyi kaikki se, mitä akateemisessa tekstissä ei voinut sanoa.

Kirjaa voi ostaa täältä ntamon verkkosivujen kautta. Olin myös hyvin ilahtunut kirjan ensimmäisestä (ja toivottavasti ei viimeisestä) arviosta, joka ilmestyi Nuori Voima -lehdessä (4/2018). Laura Kärkäs pohtii omaa lukijuuttaan, koska on Montgomeryn kirjojen fani ja siten tietyt kohdat kirjassani ovat hänelle tunnistettavia ja tuttuja. Hän on sitä mieltä, että Morsian "on tuore tulkinta ja luenta [L. M.] Montgomeryn tuotannosta sekä esikoiskirjailijan hieno avaus, jossa runot toimivat ihastuttavalla tavalla kaunokirjallisena analyysina kirjallisuudesta." Olin tästä lauseesta erityisen iloinen, koska se kertoo että lukija on ymmärtänyt mihin pyrin runoissani. (Itse asiassa Kärkäs ilmaisee sen paremmin kuin itse olisin osannut.)

Montgomeryn elämä hänen päiväkirjojensa läpi nähtynä sekä omaan elämääni liittyvät kirjat kuten Anna- ja Runotyttö-kirjat olivat materiaalia ja inspiraatiota runoille, mutta tarkoituksena ei ollut kirjoittaa elämäkerrallista runoteosta (no, ihan alussa harkitsin sitäkin), vaan ennen kaikkea itsenäisesti toimiva taiteellinen luomus, joka kommentoi ja pohtii sitä, että tunnetustakin ihmiselämästä jää käteen vain rihmoja, jotka sotkeentuvat toisiinsa ja joita jälkeenjääneet yrittävät parhaansa mukaan selvitellä ja punoa uuteen asentoon. Mutta koska olen kirjallisuudentutkija, en voinut myöskään olla huomioimatta Montgomeryn elämän tekstuaalisuutta, sitä miten hän kirjoitti melkein kaikesta, tallensi kaiken, ja tavallaan kirjoitti itselleen uuden elämän päiväkirjoissaan ja romaaneissaan. Morsian pohtii kaikkea tätä, mutta myös viktoriaanisella ajalla eläneen naisen ahtaita rooleja ja odotuksia, sekä sitä riemua, mitä tuohon aikaan myös sisältyi. Vapautta kuvitella, paeta sitä kautta todellisuutta, ja ennen kaikkea kirjoittaa. Voitte lukea Laura Kärkkään koko arvion Nuoren Voiman numerosta.

Nuori Voima 4/2018

Runokirjan kirjoittaminen on outo prosessi ja kirjan tekeminen yhdessä ntamo-kustantamoa pyörittävän Jarkko S. Tuusvuoren kanssa oli mielenkiintoista. Sain osallistua kannen suunnittelemisen ideoinnista (ystäväni graafikko Taina Tirkkosen kanssa) kirjan sisuksen taittamiseen ja tajuta siten hyvin konkreettisesti, millaista on tehdä kirjoja. Miten yksityisesti kirjoitetut tekstit muuttuvat tuossa prosessissa esineeksi nimeltä "kirja", jota muutkin voivat ostaa ja lukea. Kaikessa tässä on jotain maagista. Yksityisestä tulee julkista, aineettomasta konkreettista, ajatuksista kaupallista.

Jopa kirjan nimeämisessä on kummaa voimaa. Olin kirjoittanut kirjan nimirunon "Morsian" jo vuonna 2010, eli se on kirjan vanhin runo, tavallaan sen ensimmäinen runo, vaikka jäikin valmiissa kirjassa lähes viimeiseksi. Kirjoitin sen ensimmäisen nopean version päiväkirjaani kesäkuussa 2010, kun olin osallistunut ensimmäiseen Montgomery-konferenssiini Prinssi Edvardin saarella ja vieraillut juuri ensimmäistä kertaa talossa, missä Montgomery meni naimisiin. Istuin Charlottetownin reunamilla sijaitsevassa Burger Kingissä pitämässä sadetta, olin saattanut vanhempani lentokenttäbussiin, ja kirjoitin nyt päiväkirjaani kaikesta mitä oli tapahtunut. Jostain syystä Silver Bushissa eli Park Cornerissa sijaitsevassa talossa vieraileminen oli tehnyt suurimman vaikutuksen. Siis se talo, missä Montgomeryn täti ja setä ja Campbell-serkut asuivat. Green Gables -museo ja jopa Montgomeryn vanhan kotitalon paikka vanhoine omenapuineen ei ollut jättänyt samanlaista muistijälkeä. Kaatosade ulkopuolella, Burger Kingin epärunollinen rasvankatkuinen miljöö ympärilläni päässäni pyöri vain huone Park Cornerin talon alakerrassa, sen musta takka ja upottava matto, jonka päällä Montgomery oli seissyt mennessään naimisiin Ewan Macdonaldin kanssa lähes sata vuotta aiemmin vuonna 1911. Mietin, mitä hän oli mahtanut ajatella, ja oliko huone tuntunut hänestä yhtä täydeltä ja tunkkaiselta kuin minusta sata vuotta myöhemmin. Oliko musta takka hänestäkin jotenkin painajaismainen, kaiken sen tulevan avioepäonnen oraakkelimainen kita?

Kuva: VK

Olin nähnyt myös hänen hääpukunsa syntymätalo-museossa New Londonissa, ja hämmentynyt siitä, miten pienikokoinen se oli, erityisesti pukuun kuuluvat neliömäiset silkkikengät. Tyhjänaamaisen mallinuken päähän oli aseteltu muovinen appelsiininkukkaseppele, jotka olivat tyypillisiä tuon ajan morsiamilla. Nukke seisoi lasikaapissa kilometrien päässä sieltä, missä vihkiminen oli tapahtunut. Nuo kaksi paikkaa, ja kaksi palaa menneisyyttä yhdistyivät mielessäni, ja runon ensimmäinen versio löytyy lähes valmiina päiväkirjastani.

Lähes tasan kahdeksan vuotta tuon ensimmäisen runon kirjoittamisen jälkeen kirja ilmestyi kesäkuussa 2018 ja sen nimeksi oli napattu juuri tuon runon nimi. Kuitenkin kun kirjoitin näitä runoja erityisesti vuosina 2012-2015 en todellakaan ajatellut, että kirjan teemana olisi morsiamuus, häät tai avioliitto ylipäätään. Kirjan nimenä oli pitkään "Maud", joka on Montgomeryn kutsumanimi (tuo oli selvästi vielä elämäkerta-vaihetta), sitten "Päätön nainen" (pyrkimys päästä pois Montgomeryn elämästä). Yritin tehdä lineaarista rakennetta Montgomeryn lapsuudesta kuolemaan, mutta se ei toiminut. Sitten lisäsin tutkija-hahmon, johon pystyin purkamaan omia turhautumisiani väikkärin ja Montgomeryn parissa (ärsyttävä ämmä!). Kirjan alussa olevat pitkät proosarunot kirjoitin muutamassa tunnissa ollessani residenssissä Villa Sarkiassa Sysmässä, muistaakseni vuonna 2013. En saanut siinä kuussa aikaan mitään muuta, mutta mitä siitä, nyt ne runot ovat mielestäni kirjan parhaat ja omat suosikkini. Kirjoitin ne jonkinlaisessa transsissa ja niihin kanavoitui kaikki se, mitä olin siihen mennessä Montgomeryn päiväkirjoista lukenut. Runoja kirjoittaessa jään usein pohtimaan myös sitä, miten aivot toimivat ja mitä kaikkea sinne varastoituu. Minkälaista tietoa voi saada ulos vain runoa kirjoittaessa, tietynlaisessa rentoutuneessa mutta yliherkässä tilassa. Tietoa, mitä ei muuten saisi.

Kansiversio: Taina Tirkkonen

Kun päätin muokata käsikirjoituksen vielä kerran - viimeisen kerran, olin päättänyt, lannistuneena kustantamojen hiljaisuudesta ja kielteisistä viesteistä - helmikuussa 2018, laitoin sen nimeksi Morsian, turhautuneesta päähänpistosta. Mutta yhtäkkiä kaikessa olikin järkeä, runot asettuivat luontevasti paikoilleen ja aihe ja nimi, "morsian", liitti ne yhteen, niin että myös niissä runoissa joita en ollut kirjoittanut teema mielessäni, löytyi yllättäen avioitumiseen ja naimisissa olemiseen liittyviä kohtia. Tavallaan tämä häiritsi minua. En ollut kirjoittanut kirjaa naimisiinmenosta, enkä halunnut että nimen takia kirjaa luettaisiin vain siinä sapluunassa. Toisaalta niin paljon tuon ajan naisten elämässä tuntui pyörivän sen ympärillä pääsivätkö tai joutuivatko he naimisiin vai jäivätkö vanhoiksipiioiksi, että Montgomerynkin elämän ahdistavimmat rihmat liittyivät siihen. Ilman avioliittoa ei voisi saada lapsia, ja niitä hän halusi, ilman aviomiestä ei olisi mahdollisuutta omaan kotiin (ja kirjoitusrauhaan) ja sitäkin hän halusi. Jollain tavalla on mahdotonta kirjoittaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämästä ottamatta jotain kantaa aviosäätyyn, pohtimatta niitä valintoja joita he joutuivat asian tiimoilta tekemään.

Ja tällainen kirjasta sitten tuli ja nyt sen pystyy lukemaan kuka tahansa. On melko sattumanvaraista, mitkä runot jäävät usean vuoden uudelleenjärjestelemisen ja kirjoittamisen jälkeen valmiiseen kirjaan, tai mihin järjestykseen ne asettuvat. On väärin sanoa, että julkaistu kirja olisi valmis versio. Se vain sattuu olemaan se versio, mikä päätyi kansien väliin, ja se kohta, missä sekä kirjoittajan että kustantajan voimat loppuivat ja he sanoivat yhteistuumin: "Nyt se saa olla siinä." Tämä ei tarkoita etteikö se olisi paras mahdollinen versio ja että sen takana ei olisi paljon harkittua työtä. Mutta olen löytänyt vielä tämän syksyn aikana runoja, jotka syystä tai toisesta olen joskus tiputtanut käsikirjoituksesta, ja ajatellut että yhtä hyvin nämä olisivat voineet jäädäkin. Lauseet kuten "Ei pitäisi rakastaa enempää kuin pystyy tallentamaan" tai osion nimet kuten "Henkipäiväkirjat, joiden tehtävänä on varoittaa uhkaavista vaaroista" jäävät ikuisesti kummittelemaan valmiin kirjan ympärille. Ne muodostavat eräänlaisen varjokirjan, joka koostuu kaikista niistä versioista, joista olisi saattanut tulla kirja.

Kun katsoin kesällä Netflixin Anne with an E -sarjaa, olin iloinen, että sentään sen yhdessä jaksossa Morsian pääsi viimeinkin pakoon.

Morsian pakenee (Anne with an E/Netflix)

Melanie J. Fishbane: Maud

Palasin pitkästä aikaa Montgomeryn elämän pariin ja luin ystäväni Melanie Fishbanen kirjoittaman nuortenkirjan Maud (2017). Kirja kertoo Montgomeryn teinivuosista, eli suunnilleen samasta ajasta kuin hänen ensimmäiset säilyneet päiväkirjansakin. Aluksi ollaan Cavendishissa vuonna 1889-1890 ja flirttaillaan baptistipastorin poikapuolen Nate Lockhartin kanssa ja ahdistutaan teinityyliin ankarien isovanhempien kasvatustyylistä. Toisessa osassa siirrytään Prince Albertiin Saskatchewaniin, jonne Montgomery oikeastikin matkusti isänsä luo. Tarkoituksena oli jäädä sinne asumaan isän uuden perheen kanssa, mutta kuten Fishbane hyvin kuvailee, hankaluudet äitipuolen kanssa alkoivat heti ja Maud asui siellä lopulta vain vuoden. 

Kirjassa korostuu nuoren Maudin ensimmäiset orastavat romanssit, ensin Naten, sitten Will Pritchardin kanssa Prince Albertissa, mutta Fishbane kuvaa hyvin myös sitä, miten monimutkaisia tunteita poikien kanssa seurustelu herätti 1800-luvun lopulla. Heti olisi pitänyt olla valmis naimisiin, jopa 16-vuotiaana. Kirjassa kuvataan myös Montgomeryn opettajan herra Mustardin kosintayrityksiä, ja Fishbane tuo hienosti esiin niiden hieman ahdistavan tunnelman. Päiväkirjassa Montgomery kääntää Mustardin kömpelöt heilasteluyritykset huumoriksi, mutta Fishbane tulkitsee - mielestäni ihan uskottavasti - että tämä oli vain tapa selviytyä ahdistavasta kokemuksesta.

Tärkeänä teemana on myös Maudin kasvaminen kirjailijaksi, ja lopussa kirjoittaminen voittaa romanssin, mikä aina ilahduttaa minua!

Haluan vinkata myös muutamasta Montgomery-aiheisesta artikkelista. Tammikuussa Helsingin Sanomissa (20.1.2017) kirjoitettiin Montgomeryn elämästä, hieman sensaatiomaiseen tyyliin, ja hänen lukijoistaan. Pienistä asiavirheistä huolimatta mielenkiintoinen juttu.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005531596.html

Loppuvuodesta ilmestyi myös Laura Ledenin kiinnostava artikkeli, joka käsittelee Kotikunnaan Rillan eli Rilla of Inglesiden pohjoismaisia käännöksiä sodan näkökulmasta.

https://muse.jhu.edu/article/677543/pdf

Tammikuussa ilmestyi oma lukuni Montgomeryn suomalaisten lukijoiden lukijakirjeistä kirjassa Reading Today (UCL Press, toim. Heta Pyrhönen ja Janna Kantola, 2018). Sen voi lukea ilmaiseksi täällä:

http://www.ucl.ac.uk/ucl-press/browse-books/reading-today

Myös tämän vuoden Montgomery-konferenssi Prinssi Edwardin saarella käsittelee lukemista. Jos olet haaveillut matkasta saarelle, ehkä konferenssi voi antaa haaveelle potkua. Itse aion puhua Montgomeryn kanadalaisista ja suomalaisista lukijakirjeistä, tosin en vielä tiedä pääsenkö paikan päälle. Lukijat ja lukemisen tavat ovat tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä ja kiinnostavat kovasti, joten hienoa että konferenssin teemakin on lukeminen.

http://www.lmmontgomery.ca/lm-montgomery-and-reading

L.M. Montgomery, Fingal's Cave ja Ionan saari

Staffa, 1911, Montgomeryn ottama kuva (University of Guelph Library)

Vuonna 1911 Maud Montgomery vieraili Staffan ja Ionan saarilla Länsi-Skotlannissa. Hän oli äskettäin muuttunut Mrs. Ewan Macdonaldiksi ja tämä oli hänen ja tuoreen aviomiehensä häämatka. Herra ja rouva Macdonald matkustivat Montrealista Megantic-laivalla meren yli Liverpooliin, vain vuotta aiemmin kuin saman varustamon valmistama laiva, Titanic, joka uppoaisi kylmään Pohjois-Atlanttiin.

Yhden lepopäivän jälkeen he saapuivat Glasgowhun. Matka alkoi Skotlannista, tarujen ja legendaaristen kuninkaiden maasta, jota Maud ihaili, olihan hän lukenut Sir Walter Scottin romaaneja, Robert Burnsin runoja ja J.M. Barrien tarinoita koko ikänsä. Staffan saarelle heitä veti kuuluisa Fingal's Cave, joka kerää turisteja yhä joka kesä tälle syrjäiselle alueelle. Fingal's Cave on luonnon muodostama katedraali, täynnä pylväsmäisiä kivipaaseja, pienellä asumattomalla saarella, joka näyttää täältä Ionalta käsin mustalta suorakulmaiselta laatikolta.

Näin Montgomery kirjoittaa vierailusta päiväkirjassaan:

"Glasgow, July 20, 1911

Torstai-iltapäivänä lähdimme retkelle Obaniin, Staffalle ja Ionalle. Menimme junalla Obaniin ja maisemat olivat hyvin kauniita, erityisesti Loch Awen varrella, missä on raunioitunut linna. ... Oban on kuvauksellinen pieni kaupunki, rivi taloja jotka on rakennettu rantakadulle sisämaasataman varrelle. Metsäiset vuorenrinteet kohoavat talojen takaa. Seuraavana aamuna lähdimme laivalla kohti Ionaa. Oli tyypillinen skottilainen päivä, kirkasta ja aurinkoista yhtenä hetkenä, sateista ja sumuista toisena. Muutaman tunnin ajan nautin purjehduksesta hyvin paljon. ...

Kun iltapäivä kului aloin menettää kiinnostukseni kaikkeen. Linnanrauniot, korkealla kohoavat vuoret, valkoiset aallot, haamut ja ranskalaiset turistit menettivät hohtonsa. Olin ollut aamulla huolissani, koska kuulin, että sää saattaisi olla liian huono Staffalla pysähtymiseen, ja halusin kovasti nähdä Fingal's Caven. Mutta nyt en välittänyt Fingal's Cavesta tai mistään muustakaan maallisesta asiasta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin merisairas.

Höyrylaiva kuitenkin pysähtyi  Staffalla ja kaksi veneellistä turisteja meni rantaan. Annoin heidän mennä. Mitä heistä? Aallot eivät olisi pelottaneet minua, kaatosade ei olisi haitannut, mutta merisairaus lamaannutti minut.

Laiva oli nyt kuitenkin paikoillaan ja aloin voida paremmin. Siihen mennessä kun soutuveneet tulivat takaisin meitä varten, voin jo paremmin, ja Fingal's Caven näkeminen alkoi taas tuntua maailman tärkeimmältä asialta. Kiipesin iloisesti veneeseen muiden kanssa ja meidät soudettiin rantaan Clamshell-luolaan. Sieltä meidän piti kompuroida märkien, liukkaiden basalttikivipaasien yli, jotka reunustavat rantaa. Siellä täällä oli köysiä, joista pystyi ottamaan tukea pahimmissa paikoissa. ... Lopulta pääsimme Fingal's Caveen ja se maksoi kaiken vaivan.

Luola on mitä mahtavin ja majesteettisin paikka, kuin suunnaton goottilainen katedraali. On vaikea uskoa, että se on syntynyt vain luonnon oikusta. Me kaikki tunsimme kunnioitusta sitä kohtaan ja jopa lannistumattomat ranskalaisturistit olivat hiljaa. ...

Seuraavaksi jatkoimme matkaa Ionan saarelle ja rantauduimme lyhyen ja kiireisen tutkimusretken ajaksi. Iona on kiinnostava, koska Pyhän Columban seurakunta oli siellä. Hänen ikivanha katedraalinsa on yhä paikallaan. Minä olin kiinnostuneempi ensimmäisten skottikuninkaiden hautapaikoista. ... Siellä he lepäävät, saaren hautausmaalla, harmaan taivaan alla. ... 

Olisin halunnut viettää useamman päivän Ionalla käyskennellen sen kummittelevilla raunioilla. Olisin halunnut tehdä parempaa tuttavuutta sen hiljaisten asukkaiden kanssa. Ei ole kovinkaan nautinnollista käydä tuollaisessa paikassa kiiressä ja kovaäänisesti lörpöttelevän turistilauman ympäröimänä." (suom. Vappu Kannas)

Nyt kun jäljellä on vielä viikko tällä pienellä saarella, mietin mitä itse sanoisin siitä. Olen ollut onnekkaampi kuin Montgomery, olen saanut viettää Ionalla kaksi kuukautta yhden kiireisen pyrähdyksen sijaan. 

Kirjoittaessani tätä, valo pakenee nopeasti ja kohta tulee pimeä. Kello on kolme. Pitää lähteä rannalle ennen kuin aurinko laskee. Aion seisoa siellä ja katsella Staffan saarta, saavuttamatonta, jonne en pääse, koska kalastajien veneisiin ei mahdu ja ei heillä ole lupiakaan ennen kuin taas huhtikuussa kun turistikausi alkaa. Fingal's Cave jää minulta tällä kertaa näkemättä, mutta parempi niin. Tuntuu hyvältä katsella Staffaa tämän hieman isomman saaren rannalta ja miettiä Montgomeryä saapumassa rantaan pienellä soutuveneellä ranskalaisten turistien keskellä sata vuotta sitten. Välissämme on sopiva etäisyys, ajallinen ja tilallinen. Välissämme on sata vuotta ja kaistale merta. On kuin katselisin vanhaa elämääni, sitä missä tutkin hänen päiväkirjojaan, etäältä, vanhaa itseäni, sitä, minkä olen nyt jättänyt taakseni.

Näin minä kirjoitan päiväkirjassani Ionasta 105 vuotta Montgomeryn jälkeen:

"Miten ranta onkin niin ihmeellinen. Olen siellä täysin vapaa. Poimin kiviä kuin sanoja, keräilen niitä pikkuhiljaa, rauhassa. Ranta on täynnä kaikkea: sileitä pyöreitä kiviä, jotka ovat kauniimmillaan märkinä, mutta muuttuvat kuivuessaan tavanomaisiksi. Kasoittain merilevää, joka tussahtaa kun sen päälle astuu vahingossa ja luulee astuneensa mätänevän ruumiin päälle. Hummerimertoja, pitkin rantaviivaa, osa vielä kunnossa, osa hautautuneena maisemaan, ruohoon peittyneenä, osa vääntyneenä jossain kovassa myrskyssä (painimatsi meren kanssa), osa kaukana rannasta, ylhäällä dyyneillä heinän seassa kuin sinivihreät kanihäkit. 

Menomatkalla rannalle isot rauhalliset lehmät kaukana mäellä tuijottavat perääni, pohtivat ei kai mitään, lehmämäisiä ajatuksia. Niiden isot ruhot piirtyvät taivasta vasten ruskeina ja mustina. Ja rannalla odottaa kaikki tämä, tyynesti, vailla ajatuksia minusta: 

Ravunkuori, ulkoa tylsän ruskea, sisällä musteläikkämaalaus, kaikki mahdolliset violetin sävyt, auringonlasku, nyrkiniskun jättämä jälki. Iso musta kumirengas, puoliksi hautautuneena hiekkaan. Kerä haalistuneen sinisen turkoosia narua, tämän saaren väri. Kepit, kivet, merileväpatukat, korallinpalaset, litteät kivet joilla harjoittelen heittämään leipää (vain kaksi rengasta tänään), luunpalaset. Ja kun kääntää katseen, taivas, pilvet, auringonlaskun värjäämät. Ja uudestaan, meri, aallokko, kahta eri sinistä, kumma hehku veden pinnassa. Ja dyynien välistä näen saaren pohjoiskärjen, sen missä on juhlat nyt, missä tapahtuu, ja aallot läiskivät toisiaan vasten, "high-five!", kohoavat korkealle niin että näen niiden vaahtoavat kärjet. Kävelen sinne asti ja säikytän parven mustavalkoisia vesilintuja ilmaan. Älkää menkö! haluan huutaa. Minun täytyy saada teistä valokuva. Koska räplään puhelimen kameraa, minulta jää näkemättä niiden ilmaan pyrähtäminen." 

Iona, White Strand of the Monks (kuva: Vappu Kannas)

Prinssi Edwardin saari

Kesäkuussa taas L.M. Montgomery -konferenssi Prinssi Edwardin saarella. Tällä kertaa teemana oli "gender". Olin neljättä kertaa Saarella ja ehkä siksi että väitöskirja ei painanut enää harteilla nuo kaksi saarella vietettyä viikkoa olivat tavanomaistakin maagisempia.

Konferenssin jälkeen vietimme viikon mökillä Lauran kanssa Brackley Beachissä. Näin kirjoitin siitä viikosta:

"Tämä viikko on ollut puhdasta aurinkoa, hiekkaa, loikoilua, tuulta, elementtejä: tähtiä, tulikärpäsiä, eläimiä, dyynejä. Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka paikassa. Katsoimme lähes joka ilta auringonlaskua eri rannalla. Ainoastaan tiistaina emme nähneet sitä koska olimme Charlottetownissa katsomassa Anne&Gilbert-musikaalia. Muina iltoina metsästimme auringonlaskua kuin metsästäjät. Sunnuntaina Cavendish, maanantaina Covehead, keskiviikkona Brackley Beach, torstaina toinen ranta Cavendishissa, perjantaina Robinsons Island. 

Tämän viimeisen illan mökillä yksin olen käyttänyt katsomalla Bruce Willis -elokuvia ja syönyt makkaraa ja juonut paikallista olutta ja pikalukenut Anne of Avonlean ja todennut taas kerran miten huono kirja se on. Betsy Epperlyn analyysi siitä on "spot on" [The Fragrance of Sweet Grass -kirjassa]: Anna on pelkkä ärsyttävä diiva, joka luulee olevansa kaikkia muita parempi. Mietin silti miten Montgomery kirjoitti sitä vuonna 1908 täällä saarella, ihan tuossa lähellä Cavendishissa, ja pani kirjaan omat opettajakokemuksensa, joista ei ollut silloin niin kovin kauan, noin kymmenen vuotta vasta.

Pystyn kuvittelemaan koulut hyvin, koska näimme yhden niistä torstaina Lower Bedequessa, ja lisäksi talon ja huoneen missä hän asui ja flirttaili Herman Leardin kanssa. Näimme myös Bidefordissa paikan missä koulu sijaitsi ja pappilan missä hän majaili, isossa huoneessa, joka oli kylmä, mutta josta oli hieno näköala. Sen mitä Montgomeryn omat oppilaat sanoivat ja tekivät hän pani suoraan tuohon kirjaan. 

Kuvittelin lukiessa myös miten hän oli jo kihloissa Ewanin kanssa ja kirjoitti kirjaansa laskien miten monta vuotta isoäidillä oli vielä jäljellä ja miten kauan hän saisi asua saarella ja talossa. Kirjassa on kohtaus missä Gilbert keskeyttää Annan kirjoittamisen ja seisoo keittiön ovella. Se on aivan kuin Ewan, joka pistäytyi hakemaan postia kun Montgomery kirjoitti keittiössä. Kirjassa myös erään lapsen äiti on meinannut mennä naimisiin papin kanssa, mutta ei sitten mennytkään. Onko siinä salainen toive, että Montgomeryn omakin kihlaus vielä purkautuisi? 

Tänään kun seisoin Montgomeryn haudalla, tajusin että hänen luunsa makaavat siellä maan alla. Että hän on todella ollut joskus olemassa ja ollut todellinen ihminen, ei vain minun väitöskirjaani liittyvä hahmo, joka on tehnyt elämästäni hankalaa viimeiset pari vuotta. Se oli kumma ajatus, mutta toisaalta tuntui että sen ansiosta pystyin olemaan sinut hänen kanssaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli kuin käden puristus. Päästin irti hänestä sellaisena kuin hänestä oli väitöskirjani myötä tullut. Kohtasin hänet taas oikeana ihmisenä, haamuna, kirjailijana, sinä ihmisenä joka kuuluu tänne ja asui täällä ja jolla oli kokonainen elämä, mikä ei liity minuun mitenkään. 

Kohtasimme hetken aikaa, mutta nyt jatkamme taas elämäämme erillään. Hän haudassaan ja haamuna omien paikkojensa yllä, minä Suomessa tai missä lienenkään. Halusin päästää irti hänen surullisesta loppuelämästään, siitä maan kovasta painosta joka on hänen ja Ewanin luiden päällä. Kaikkien niiden ihmisten päällä, jotka kerran muodostivat hänen maailmansa: hänen isoäitinsä, äitinsä, sukulaisensa. On hyvä että edes he ovat tuolla hautausmaalla. 

Sen sijaan muistin taas hänen onnellisen elämänsä - se on niin vahvana täällä saarella: kauneus, ihmeellinen luonto, rannat, meri, kaikki tämä kauneus, miten sen keskellä on voinut edes elää? Se tuntuu fyysisenä tunteena, niin kaunista täällä on. Tuuli - ymmärrän nyt miksi Emilialla on Tuulen tyttö, tuuli on täällä osa kaikkea - dyynit, hiekka, meri, punainen maa ja multa, jota on kaikkialla, kengänpohjissa, perunoissa, korvissa ja auton kyljissä. 

Hänen kotitilansa puutarha ja pellot jotka ympäröivät sitä. Kävely Green Gablesiin, kun Macneillit vielä asuivat siellä. Miten hänellä oli se kaikki! Ne kaikki ihanat kävelyt, ensin kirkolle, sitten koululle, sitten Green Gablesin talolle, kaunis vanha puutarha ja maalaistalo, sen takana Lovers' Lane. Ja vielä Park Cornerin maailma: Silver Bush ja isoisä Montgomeryn talo, jota nyt remontoidaan bed&breakfast-paikaksi. 

Hän saattoi seistä talon takana pellolla ja katsella joka ilta auringonlaskua, tai kävellä rannalle ja katsoa kun kaikki muuttuu punaiseksi, koko maailma, ja kaikki hehkuu, saari herää eloon, kun tulenpunaiset jyrkänteet ja kalliot syttyvät tuleen.

Ja sitten kun hänen oli pakko lähteä, hän lähti silti vain kauniisiin paikkoihin. Ensin Belmont, missä emme käyneet. Sitten Bideford, joka oli kaunis. Lähellä Tyne Valley, joka oli kuin söpö piparkakkukylä, jonka keskellä virtasi joki. Ja sitten Lower Bedequeen, joka oli suosikkini. Ihana talo, ihanat puut, ihana flirttailla kauniin miehen kanssa ja olla nuori. Ja hän oli nuori silloin, vasta 22-23-vuotias. On ollut mukava muistella sitä aikaa hänen elämässään, käydä sitä läpi todellisissa paikoissa ja nähdä niiden vuosien kauneus. Tajuta todella millaista on ollut elää niissä paikoissa. 

Tajuta että hän on ollut myös hyvin onnekas ihminen ja tuonut paljon onnellisuutta tähän maailmaan. Tämä koko saari on sen todiste. Sanoin Lauralle, että harva muu paikka juhlii naiskirjailijaa ja tyttösankaria niin paljon kuin tämä saari. Ja Laura sanoi: onneksi hän kirjoitti kirjat, että saimme tietää tästä saaresta. Se on todella onni. 

Eilen tapahtui vielä viimeinen maaginen asia tällä tarujen saarella. Kävelimme Robinsons Islandin päähän. Jo sitä ennen tähän mennessä kaunein auringonlasku lähes autiolla rannalla. Kävelimme dyynien halki sinne ja aurinko laski kaikissa purppuran ja pastellin väreissä. Vesi oli kuin lasia ja poimin simpukoita. Näin ensimmäistä kertaa sellaisia purppurapilviä, mistä Montgomery kirjoittaa. Ne olivat mustien kuusien takana. Kun viimeisetkin vaaleanpunaiset kiehkurat olivat hävinneet, kävelimme kuusien välistä polkua pitkin saaren kärkeen katselemaan Canada Dayn ilotulitusta. 

Mutta ihmeellisintä ei ollut ilotulitukset ja raketit vaan tulikärpäset, jotka alkoivat tanssia ympärillämme mustien kuusien välissä, pimeässä yössä. Ne olivat kuin keijuja. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Ne olivat keijuja. Pieniä valonvälähdyksiä ilmassa. Tanssivia pieniä lyhtyjä tai kipinöitä, jotka ilmestyivät ja hävisivät sitten. Yksi lensi aivan eteeni ja pystyin melkein ottamaan sen käsieni väliin.

Ihmeellistä oli myös nähdä viimein Montgomeryn Emily-tädin talo Malpequessa, jonka sanotaan olevan Uuden Kuun esikuva. Se ei ollut tietenkään minun Uusi Kuuni, mutta jotain siinä talossa oli. Se seisoi jyrkänteellä, kaukana kaikesta, ja katsoi suoraan merelle. Sen alla oli ranta, missä kahlasimme vedessä, ja kaiken aikaa talo seisoi yllämme, ikkunat kuin silmät meihin päin. 

Mietin miten Montgomery vietti lapsena aikaa siinä talossa ja varmasti leikki rannalla, ja miten kaikki se on siirtynyt Emiliaan ja Uuteen Kuuhun ja Emilian vierailuun Priest Pondiin. Jotenkin tuntui että se talo liittyi jotenkin kirjoittamiseen. Ehkä se oli Uusi Kuu." 

Emily-tädin talo (kuva: VK)

'The Forlorn Heroine of a Terribly Sad Life Story': Romance in the Journals of L.M. Montgomery

L. M. Montgomery viuhkan kanssa, omakuva 1902 (University of Guelph Archives)

Vuosi 2016 on hyvä aloittaa kokoamalla Montgomeryyn liittyvät projektit yhteen. Vuoden 2015 lopulla sain viimeinkin väitöskirjaprojektini Montgomerystä valmiiksi. Väittelin 19.12. Helsingin yliopistossa ja vastaväittäjänäni toimi professori Laura Robinson Royal Military Collegesta, Kanadasta. 

Väitöskirjani, 'The Forlorn Heroine of a Terribly Sad Life Story': Romance in the Journals of L.M. Montgomery, voi lukea sähköisenä täällä.

Pari päivää väitöksen jälkeen ilmestyi The Looking Glass -lehti, jossa julkaistiin artikkelini Montgomeryn päiväkirjojen editoinnista. Numero on omistettu Montgomerylle ja siinä ilmestyi muitakin kiinnostavia artikkeleita. Erityismaininnan ansaitsee Laura Ledenin artikkeli Runotyttö-käännöksistä.

Molemmat artikkelit voi lukea täältä. 

Lisäksi jo 2014 ilmestynyt artikkelini Runotyttö-suomennoksista on nyt luettavissa verkossa Avain-lehden arkistoissa. "Kuka lyhensi Runotytön? L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -kirjan käännöshistoriaa" (Avain 4/2014) löytyy täältä.

Lopuksi haluan mainita jo syksyllä ilmestyneen Sara Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015), joka käy läpi tällä kertaa ulkomaisia tyttökirjailijoita, mukana tietenkin myös Montgomery! Saran mielenkiintoisessa kirjassa on myös minulta pari lyhyttä tekstiä, joissa kerron lukukokemuksistani Montgomeryn lisäksi Alcottin Tytöistä parhain- ja Kun ruusu puhkeaa -kirjoista. Kirjasta löytyy myös kuvia Prinssi Edwardin saarelta, tallentajina minä ja Laura Leden.

Ensi kesänä olisi tarkoitus taas matkustaa Saarelle, kun L. M. Montgomery and Gender -konferenssi valtaa Charlottetownin. Sitä odotellessa...

They like Anne of Green Gables: Lena Dunham and Caitlin Moran (and Frances Mayes)

A while ago I read two similar books, one by Lena "Girls" Dunham and the other by the British journalist/feminist Caitlin Moran. The funny thing is that I read these books in a desperate effort to escape my dissertation when I was in the midst of final editing frenzy. Turns out you can't escape Montgomery even when you try. (*Later edit: Turns out too that it wasn't the final editing frenzy, oh no, it was only the pre-pre-final phase.)

Dunham's book is called Not That Kind of Girl (2014) and Moran's novel How to Build a Girl (2014). The titles alone should show the close kinship of these two books, but if you want more proof, the 29-year-old Dunham hasn't hidden the fact that the 40-year-old Moran is her idol and vice versa.

But what struck me as most interesting when reading the books (at least when up to my eyeballs in Montgomery) was that both Dunham and Moran mention Anne of Green Gables as an important inspiration - Dunham in her essay-type memoir, Moran in her autobiographical novel about Johanna Morrigan, the 14-year-old overweight girl who wants to become and eventually becomes a music journalist at the fresh age of 17.

For Johanna, Anne of Green Gables is all about Gilbert. Why? Because Gilbert is hot. And because Gilbert is a safe object of sexual fantasies. Johanna even writes her diary as imaginary letters to Gilbert:

"Today, like every other day, I’m going to go to bed still a fat virgin who writes her diary in a series of imaginary letters to sexy Gilbert Blythe from Anne of Green Gables." (27)

Moran herself says in this Q and A with The Guardian that "I owe everything I am to Jo March in Little Women and Anne Shirley in Anne Of Green Gables." That's girl power for you, and Moran's words attest to the wide influence Montgomery and Alcott have had on authors, women and young girls around the world.

So, in the early draft of this post, I had written: "Dunham echoes Moran in her memoir..." Turns out, she doesn't! Because for the life of me I cannot find a reference to Anne in Dunham's book even though I re-read it and skimmed through it a few times. 

Now, I'm sure she mentions Anne, but maybe it was in an interview I read at the same time I was reading the book for the first time (in Finnish). Or maybe the Finnish translation has added a reference to Anne? Or maybe my mind mixed up Moran's book with Dunham's book? Or maybe I shouldn't read books during the night and then write blog posts about them.

Whatever the case, Dunham's book has its merits even if it doesn't mention Anne, and it continues on the path that Anne Shirley partly helped open up. It is anarchistic in its open discussion of the female body and the insecurities and oddities and lovelinesses of a teenage girl. And at least I can verify that Dunham did read Anne of Green Gables, according to Strand's webpage ("Lena Dunham's Bookshelf"), so maybe this blog post is not as random as I thought.

And here's a lovely side note to wrap up: 

Anne has also influenced Frances Mayes, the author of Under the Tuscan Sun. When I was reading her Southern memoir, Under Magnolia (2014), I had to smile. Apparently it doesn't matter whether you're a pre-teen in a cultural Soho/New York home (like Dunham), a working-class teenager in the UK (like Johanna), or come from an upper-class but dysfunctional Southern home (like Mayes), you still read Anne of Green Gables when growing up. 

"All there was to do besides play on the beach was to swim at the Cloister pool and order sandwiches and ginger ale out under the umbrellas. The pages of Anne of Green Gables and Freddy Goes to Florida stuck together in the humidity and developed small green speckles." (Under Magnolia, 78)

Munro ja Montgomery

Pidän loppukuusta luennon Alice Munron novelleista, joten olen lueskellut tätä toista suurta kanadalaista kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa M:llä. Kuten aina, olen tunkeutunut Munron elämään, koska aion puhua hänen tekstiensä omaelämäkerrallisuudesta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. 

Vaikka Montgomeryn ja Munron elämät olivat hyvin erilaiset ja heillä oli lähes 60 vuotta ikäeroa, samankaltaisuuksiakin löytyy, lähinnä siinä miten molemmat kirjoittavat kotimaisemastaan ja ihmisistä, jotka ovat tunteneet koko elämänsä. Munrolla tarinoiden maisema on usein etelä-Ontario kun taas Montgomeryn paikka on tietenkin Prinssi Edvardin Saari, vaikka Montgomerykin asui Ontariossa suurimman osan elämästään. 

Molempia kirjailijoita yhdistää siis lapsuus- ja nuoruusmaisemien tärkeys. Munro asui lähes kaksikymmentä vuotta länsi-Kanadassa, Vancouverissa ja Victoriassa, mutta koska se ei ollut hänen kotinsa, se paikka missä hänen muistonsa ja juurensa olivat, hänellä ei ole montakaan tarinaa jotka kertoisivat Vancouverista. Samoin Montgomery ei kirjoita Ontariosta (paitsi hiukan Sinisessä linnassa ja Jane of Lantern Hillissä), koska se oli hänen avioliittonsa ja perhe-elämänsä maisema, ei lapsuuden ja nuoruuden.

Kun luin Munron elämäkertaa, kohdalle osui hätkähdyttävä tarina. Munron elämäkerturi Robert Thacker kirjoittaa että 1939, kun Munro oli vasta kahdeksan, Montgomery vieraili hänen kotikaupungissaan Winghamissa ja piti puheen kirjailijanurastaan ja lausui runon (Alice Munro: Writing Her Lives, 64). Montgomery oli tuolloin 65-vuotias ja kolmen vuoden päästä hän oli jo kuollut. Tuossa vaiheessa elämäänsä hän oli varsin huonossa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti, joten on ihme, että hän vielä piti esitelmiä suurelle yleisölle. Vuonna 1939 Montgomery myös lopetti päiväkirjaansa kirjoittamisen, joten vierailusta ei ole merkintää.

Thacker kirjoittaa, että Munro ei tiennyt vierailusta ennen kuin vasta paljon paljon myöhemmin kun siitä kerrottiin hänelle. Hän oli kahdeksanvuotiaana jo lukenut Annan nuoruusvuodet. Samoin hänen äitinsä oli lukenut Montgomeryn koko tuotannon. Kuullessaan vierailusta, Munro sanoi Montgomerystä: 

"I think she was boxed in by the very same things that a generation later could have boxed me in -- being nice and being genteel. ... But she had a great eye, and I think Emily of New Moon is one of the best books in Canada. I just loved that book." (65)

("Luulen että hänen tiensä tukkivat samat asiat kuin mitkä olisivat voineet tukkia minun tieni pari sukupolvea myöhemmin, eli se odotus, että naisen pitää olla miellyttävä ja hienostunut. ... Mutta hänellä oli tarkka silmä ja mielestäni Pieni runotyttö on yksi parhaista kanadalaisista kirjoista. Minä rakastin tuota kirjaa.")

Thackerin mukaan Munro luki Pienen runotytön ensimmäistä kertaa ollessaan yhdeksän tai kymmenen vanha ja hän oli kirjasta "pleased and troubled" eli kirja sekä miellytti että vaivasi häntä (65), mikä on kai parhaiden kirjojen vaikutus.

Se mikä järkytti minua eniten kun luin tämän kohdan Thackerin elämäkerrassa oli ajatus siitä, että nämä kaksi hyvin eri-ikäistä ja eri sukupolvista tulevaa kirjailijaa olisivat voineet kohdata. Munro vasta pieni tyttö, tietämättömänä kirjailijanpolustaan joka johtaisi Nobel-palkintoon asti, ja Montgomery jo polkunsa päässä oleva kirjailija. Hän lähestyi elämänsä loppua, kenties oman kätensä kautta juuri niiden asioiden murtamana, jotka Munro niin hienosti määrittelee kiltteydeksi ja hienostuneisuudeksi, eli loppujen lopuksi kulissien pystyssä pitämiseksi. 

Montgomery kuului sukupolveen ja aikakauteen, joka ei antanut tilaa naiskirjailijalle kirjoittaa asioista sellaisina kuin ne ovat. Munro syntyi onnekseen viisi vuosikymmentä myöhemmin, ja vaikka hänenkin aikuiselämänsä valintoihin vaikutti konservatiivinen 50-luku, hän syntyi tarpeeksi myöhään, että asiat olivat jo menneet eteenpäin. Toisin sanoen hän pystyi kirjoittamaan elämästä sellaisena kuin sen näki, ilman että kiltteys tai hienostuneisuus tulivat hänen visionsa tielle.