 |
| Kirjamessujen saldo |
"Bibliofiili (kreikan sanoista biblion ’kirja’ ja philos
’ystävä’) tarkoittaa kirjojen ystävää, keräilijää tai tutkijaa.
Bibliofiiliä ei välttämättä kiinnosta niinkään teoksen kaunokirjallinen
arvo, vaan kirjan ulkoasu (painotapa, paperityyppi, sidonta), ikä,
harvinaisuus (esimerkiksi pieni painosmäärä) tai jokin muu
erityispiirre, joka vaikuttaa sen keräilyarvoon." (Wikipedia)
Palasin tänne blogin pariin Kirjamessuilla tapaamieni muiden blogistien inspiroimana (Sara, Leena ja Katja). Nyt kun en enää ole Kanadassa on blogiin kirjoittaminen jäänyt. Suomessa ei muka keksi mitään kirjoitettavaa, kun en pengo arkistoja enkä vietä Montgomeryn kanssa ihan niin symbioottista elämää kuin Guelphissä aikoinaan. No, oudosti aivot alkavat tuottaa aiheita ja ajatuksia, kun suuntaa niiden huomion takaisin tänne mistä kaikki aikoinaan alkoi.
Ensinnäkin Kirjamessuista:
Kirjamessut herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olin aikoinaan useana vuonna töissä messuilla (ja koin myös Lapsimessut kaksi kertaa... en suosittele sitä kenellekään), joten jättimäinen halli ja sen kaikuva melu ja tuhannet ihmiset saavat aikaan ensisijaisesti paniikkikohtauksen kaltaisen tunteen aivoissa: ei sinne, äkkiä pakoon! Meteli ja ihmispaljous ahdistivat tälläkin kertaa, vaikka sain onneksi vain kävellä ympäriinsä ja kaivella kirjoja, ilman huolta kahvitaukojen pituudesta tai jalkojen särkemisestä yhdeksän-kymmenentuntisen työpäivän jälkeen.
Toisaalta messuhalli on kuin huumaavaa ainetta täynnä oleva huone, bibliofiilin märkä päiväuni: pelkkiä kirjoja silmänkantamattomiin, puhetta kirjallisuudesta, kirjoista, kirjailijoista, kirjoja kahmivia ihmisiä, kaikilla samanlainen kiiluva katse silmissään, joka on minulle niin tuttu. Tunnistan heissä itseni, olemme kaikki kollektiivisessa transsissa, ja oudolla tavalla melu ja väentungos tuntuu luovan sen transsin, kuuluvan olennaisena osana siihen. Ehkä ilman noita lieveilmiöitä ei ilmaan kehittyisi tuota kummaa energiaa, jonka kirjapöly, ihmisten huuma ja kirjallisuus saavat aikaan. Ja no, niin, tietenkin kaiken yllä leijuu myös kaupallisuuden sanoma: ostakaa kirjoja!
Siinä toinen aiheeni: Kirjojen ostaminen.
Itse en ehtinyt kuunnella yhtäkään haastattelua (Merete Mazzarellaa olisin halunnut kuulla, mutta tapasin sen sijaan blogisteja, joka oli tietenkin yhtä antoisaa, kuten täältä ja täältä voi lukea), vaan suuntasin sen sijaan Antikvariaatti-osastolle. Tämä on messujen paras osa. En yleensä ehdi kierrellä divareita ja nettiostaminenkin tuntuu välillä vähän kylmältä, kun kirjoja ei pääse hiplailemaan. Vanhat kirjathan tuoksuvatkin niin makealta, suklaalta ja kellastuneelta paperilta.
Kotiin palattuani katselin saalistani (ks. kuva) ja tunsin selittämätöntä tyytyväisyyttä. Teinpä hyviä diilejä, onpas minulla ihania kirjoja, sainpas niitä paljon, Tuija Lehtisiä kahdella eurolla ja niin edelleen.
Jossain vaiheessa kun olin tuijotellut kirjoja tarpeeksi kauan rupesin kuitenkin miettimään, miksi ihmeessä haalin kirjoja kuin hullu hamstraajamummo joka mumisee itsekseen ja vetää perässään muovipusseja tursuavaa kärryä, eikä enää tajua että kaikki se tavara on turhaa ja muiden silmissä roskaa. Onko päässäni naksahtanut varsinkin tyttökirjojen suhteen, koska muita kirjoja ostan erittäin harkiten ja vähän?
Ennen kaikkea, kauhein ajatus: yritänkö täyttää näillä lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoilla jotain tyhjää koloa minussa? Luulenko että kirjat tekevät minut onnelliseksi? Onko tämä bibliofiilien yleinen ongelma? Varsinkin siinä vaiheessa kun samaa kirjaa alkaa olla viitenä eri versiona, eri kansilla tai jopa samalla kannella mutta eri painoksena, voi kysyä onko kirjan sisällöllä enää mitään merkitystä. Ostanko näitä vanhoja kirjoja niin kuin muut perjantai-toppeja?
Puolustuspuhe:
Kyllä, osittain kyse on kaikesta tuostakin. Mutta nyt kun olen taas Suomessa, asettunut edes vähän aloilleni, kirjoilla voi luoda ainakin näennäistä turvallisuuden tunnetta. Kirjat ovat minun tärkein sisustuselementtini, vaikka en haluakaan haalia niitä ihan turhaan. Kirjat ovat kauniita esineitä. Kirjat ovat ystäviä, joita haluaa katsella päivittäin ja miettiä kaikkea mitä niistä on lukenut. Kirjojen avulla olen myös pakottanut itseni pysähtymään, sitomaan itseni tähän paikkaan, maahan ja tilanteeseen. Kirjat ovat nimittäin painavia, niitä ei jaksa kantaa loputtomiin paikasta toiseen. Kirjat ovat kuin kivipainoja joilla kahlitaan pöytäliina kiinni puutarhapöytään tuulisena päivänä tai hiekkasäkkejä joilla säädellään laivan painoa.
Lisäksi puolustuspuhe sille miksi ostan/keräilen juuri tyttökirjoja tai nuortenkirjaklassikkoja:
Haluan että nämä kirjat säilyvät maailmassa. Niitä ei enää löydä kirjakaupoista, ei pakosti kirjastoistakaan, ei ikuisesti divareistakaan, koska niitä ei tule mistään lisää. Vanhoista tai suht uusistakaan kirjoista ei oteta uusia painoksia, koska nuortenkirjallisuus ei ole se myyvin osa-alue kustantamojen listoilla. (Lue esim. Saran kirjoitus siitä miten WSOY makuloi Rauha S. Virtasen Selja-sarjan.)
Haluan pelastaa ne ja koota yhteen, katsella kaikkea sitä minkä parissa olen kasvanut, mikä on minulle tärkeää. Minun oma yksityinen kulttuurini, jonka tietenkin jaan satojen muiden kanssa, mutta jota ei yleensä julkisesti arvosteta. Ja vaikka tässä kaikessa on lievää selittelyn makua -- niinhän addiktit tekevät, selittelevät -- olen myös sitä mieltä, että usein juuri vanhoissa tyttökirjoissa on kaikkein kauneimmat kannet. Vai mitä sanotte näistä vanhoista Montgomery-painoksista, joita en raaskinut ostaa?
