Prinssi Edwardin saari

Kesäkuussa taas L.M. Montgomery -konferenssi Prinssi Edwardin saarella. Tällä kertaa teemana oli "gender". Olin neljättä kertaa Saarella ja ehkä siksi että väitöskirja ei painanut enää harteilla nuo kaksi saarella vietettyä viikkoa olivat tavanomaistakin maagisempia.

Konferenssin jälkeen vietimme viikon mökillä Lauran kanssa Brackley Beachissä. Näin kirjoitin siitä viikosta:

"Tämä viikko on ollut puhdasta aurinkoa, hiekkaa, loikoilua, tuulta, elementtejä: tähtiä, tulikärpäsiä, eläimiä, dyynejä. Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka paikassa. Katsoimme lähes joka ilta auringonlaskua eri rannalla. Ainoastaan tiistaina emme nähneet sitä koska olimme Charlottetownissa katsomassa Anne&Gilbert-musikaalia. Muina iltoina metsästimme auringonlaskua kuin metsästäjät. Sunnuntaina Cavendish, maanantaina Covehead, keskiviikkona Brackley Beach, torstaina toinen ranta Cavendishissa, perjantaina Robinsons Island. 

Tämän viimeisen illan mökillä yksin olen käyttänyt katsomalla Bruce Willis -elokuvia ja syönyt makkaraa ja juonut paikallista olutta ja pikalukenut Anne of Avonlean ja todennut taas kerran miten huono kirja se on. Betsy Epperlyn analyysi siitä on "spot on" [The Fragrance of Sweet Grass -kirjassa]: Anna on pelkkä ärsyttävä diiva, joka luulee olevansa kaikkia muita parempi. Mietin silti miten Montgomery kirjoitti sitä vuonna 1908 täällä saarella, ihan tuossa lähellä Cavendishissa, ja pani kirjaan omat opettajakokemuksensa, joista ei ollut silloin niin kovin kauan, noin kymmenen vuotta vasta.

Pystyn kuvittelemaan koulut hyvin, koska näimme yhden niistä torstaina Lower Bedequessa, ja lisäksi talon ja huoneen missä hän asui ja flirttaili Herman Leardin kanssa. Näimme myös Bidefordissa paikan missä koulu sijaitsi ja pappilan missä hän majaili, isossa huoneessa, joka oli kylmä, mutta josta oli hieno näköala. Sen mitä Montgomeryn omat oppilaat sanoivat ja tekivät hän pani suoraan tuohon kirjaan. 

Kuvittelin lukiessa myös miten hän oli jo kihloissa Ewanin kanssa ja kirjoitti kirjaansa laskien miten monta vuotta isoäidillä oli vielä jäljellä ja miten kauan hän saisi asua saarella ja talossa. Kirjassa on kohtaus missä Gilbert keskeyttää Annan kirjoittamisen ja seisoo keittiön ovella. Se on aivan kuin Ewan, joka pistäytyi hakemaan postia kun Montgomery kirjoitti keittiössä. Kirjassa myös erään lapsen äiti on meinannut mennä naimisiin papin kanssa, mutta ei sitten mennytkään. Onko siinä salainen toive, että Montgomeryn omakin kihlaus vielä purkautuisi? 

Tänään kun seisoin Montgomeryn haudalla, tajusin että hänen luunsa makaavat siellä maan alla. Että hän on todella ollut joskus olemassa ja ollut todellinen ihminen, ei vain minun väitöskirjaani liittyvä hahmo, joka on tehnyt elämästäni hankalaa viimeiset pari vuotta. Se oli kumma ajatus, mutta toisaalta tuntui että sen ansiosta pystyin olemaan sinut hänen kanssaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli kuin käden puristus. Päästin irti hänestä sellaisena kuin hänestä oli väitöskirjani myötä tullut. Kohtasin hänet taas oikeana ihmisenä, haamuna, kirjailijana, sinä ihmisenä joka kuuluu tänne ja asui täällä ja jolla oli kokonainen elämä, mikä ei liity minuun mitenkään. 

Kohtasimme hetken aikaa, mutta nyt jatkamme taas elämäämme erillään. Hän haudassaan ja haamuna omien paikkojensa yllä, minä Suomessa tai missä lienenkään. Halusin päästää irti hänen surullisesta loppuelämästään, siitä maan kovasta painosta joka on hänen ja Ewanin luiden päällä. Kaikkien niiden ihmisten päällä, jotka kerran muodostivat hänen maailmansa: hänen isoäitinsä, äitinsä, sukulaisensa. On hyvä että edes he ovat tuolla hautausmaalla. 

Sen sijaan muistin taas hänen onnellisen elämänsä - se on niin vahvana täällä saarella: kauneus, ihmeellinen luonto, rannat, meri, kaikki tämä kauneus, miten sen keskellä on voinut edes elää? Se tuntuu fyysisenä tunteena, niin kaunista täällä on. Tuuli - ymmärrän nyt miksi Emilialla on Tuulen tyttö, tuuli on täällä osa kaikkea - dyynit, hiekka, meri, punainen maa ja multa, jota on kaikkialla, kengänpohjissa, perunoissa, korvissa ja auton kyljissä. 

Hänen kotitilansa puutarha ja pellot jotka ympäröivät sitä. Kävely Green Gablesiin, kun Macneillit vielä asuivat siellä. Miten hänellä oli se kaikki! Ne kaikki ihanat kävelyt, ensin kirkolle, sitten koululle, sitten Green Gablesin talolle, kaunis vanha puutarha ja maalaistalo, sen takana Lovers' Lane. Ja vielä Park Cornerin maailma: Silver Bush ja isoisä Montgomeryn talo, jota nyt remontoidaan bed&breakfast-paikaksi. 

Hän saattoi seistä talon takana pellolla ja katsella joka ilta auringonlaskua, tai kävellä rannalle ja katsoa kun kaikki muuttuu punaiseksi, koko maailma, ja kaikki hehkuu, saari herää eloon, kun tulenpunaiset jyrkänteet ja kalliot syttyvät tuleen.

Ja sitten kun hänen oli pakko lähteä, hän lähti silti vain kauniisiin paikkoihin. Ensin Belmont, missä emme käyneet. Sitten Bideford, joka oli kaunis. Lähellä Tyne Valley, joka oli kuin söpö piparkakkukylä, jonka keskellä virtasi joki. Ja sitten Lower Bedequeen, joka oli suosikkini. Ihana talo, ihanat puut, ihana flirttailla kauniin miehen kanssa ja olla nuori. Ja hän oli nuori silloin, vasta 22-23-vuotias. On ollut mukava muistella sitä aikaa hänen elämässään, käydä sitä läpi todellisissa paikoissa ja nähdä niiden vuosien kauneus. Tajuta todella millaista on ollut elää niissä paikoissa. 

Tajuta että hän on ollut myös hyvin onnekas ihminen ja tuonut paljon onnellisuutta tähän maailmaan. Tämä koko saari on sen todiste. Sanoin Lauralle, että harva muu paikka juhlii naiskirjailijaa ja tyttösankaria niin paljon kuin tämä saari. Ja Laura sanoi: onneksi hän kirjoitti kirjat, että saimme tietää tästä saaresta. Se on todella onni. 

Eilen tapahtui vielä viimeinen maaginen asia tällä tarujen saarella. Kävelimme Robinsons Islandin päähän. Jo sitä ennen tähän mennessä kaunein auringonlasku lähes autiolla rannalla. Kävelimme dyynien halki sinne ja aurinko laski kaikissa purppuran ja pastellin väreissä. Vesi oli kuin lasia ja poimin simpukoita. Näin ensimmäistä kertaa sellaisia purppurapilviä, mistä Montgomery kirjoittaa. Ne olivat mustien kuusien takana. Kun viimeisetkin vaaleanpunaiset kiehkurat olivat hävinneet, kävelimme kuusien välistä polkua pitkin saaren kärkeen katselemaan Canada Dayn ilotulitusta. 

Mutta ihmeellisintä ei ollut ilotulitukset ja raketit vaan tulikärpäset, jotka alkoivat tanssia ympärillämme mustien kuusien välissä, pimeässä yössä. Ne olivat kuin keijuja. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Ne olivat keijuja. Pieniä valonvälähdyksiä ilmassa. Tanssivia pieniä lyhtyjä tai kipinöitä, jotka ilmestyivät ja hävisivät sitten. Yksi lensi aivan eteeni ja pystyin melkein ottamaan sen käsieni väliin.

Ihmeellistä oli myös nähdä viimein Montgomeryn Emily-tädin talo Malpequessa, jonka sanotaan olevan Uuden Kuun esikuva. Se ei ollut tietenkään minun Uusi Kuuni, mutta jotain siinä talossa oli. Se seisoi jyrkänteellä, kaukana kaikesta, ja katsoi suoraan merelle. Sen alla oli ranta, missä kahlasimme vedessä, ja kaiken aikaa talo seisoi yllämme, ikkunat kuin silmät meihin päin. 

Mietin miten Montgomery vietti lapsena aikaa siinä talossa ja varmasti leikki rannalla, ja miten kaikki se on siirtynyt Emiliaan ja Uuteen Kuuhun ja Emilian vierailuun Priest Pondiin. Jotenkin tuntui että se talo liittyi jotenkin kirjoittamiseen. Ehkä se oli Uusi Kuu." 

Emily-tädin talo (kuva: VK)

'The Forlorn Heroine of a Terribly Sad Life Story': Romance in the Journals of L.M. Montgomery

L. M. Montgomery viuhkan kanssa, omakuva 1902 (University of Guelph Archives)

Vuosi 2016 on hyvä aloittaa kokoamalla Montgomeryyn liittyvät projektit yhteen. Vuoden 2015 lopulla sain viimeinkin väitöskirjaprojektini Montgomerystä valmiiksi. Väittelin 19.12. Helsingin yliopistossa ja vastaväittäjänäni toimi professori Laura Robinson Royal Military Collegesta, Kanadasta. 

Väitöskirjani, 'The Forlorn Heroine of a Terribly Sad Life Story': Romance in the Journals of L.M. Montgomery, voi lukea sähköisenä täällä.

Pari päivää väitöksen jälkeen ilmestyi The Looking Glass -lehti, jossa julkaistiin artikkelini Montgomeryn päiväkirjojen editoinnista. Numero on omistettu Montgomerylle ja siinä ilmestyi muitakin kiinnostavia artikkeleita. Erityismaininnan ansaitsee Laura Ledenin artikkeli Runotyttö-käännöksistä.

Molemmat artikkelit voi lukea täältä. 

Lisäksi jo 2014 ilmestynyt artikkelini Runotyttö-suomennoksista on nyt luettavissa verkossa Avain-lehden arkistoissa. "Kuka lyhensi Runotytön? L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -kirjan käännöshistoriaa" (Avain 4/2014) löytyy täältä.

Lopuksi haluan mainita jo syksyllä ilmestyneen Sara Kokkosen kirjan Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain, 2015), joka käy läpi tällä kertaa ulkomaisia tyttökirjailijoita, mukana tietenkin myös Montgomery! Saran mielenkiintoisessa kirjassa on myös minulta pari lyhyttä tekstiä, joissa kerron lukukokemuksistani Montgomeryn lisäksi Alcottin Tytöistä parhain- ja Kun ruusu puhkeaa -kirjoista. Kirjasta löytyy myös kuvia Prinssi Edwardin saarelta, tallentajina minä ja Laura Leden.

Ensi kesänä olisi tarkoitus taas matkustaa Saarelle, kun L. M. Montgomery and Gender -konferenssi valtaa Charlottetownin. Sitä odotellessa...

They like Anne of Green Gables: Lena Dunham and Caitlin Moran (and Frances Mayes)

A while ago I read two similar books, one by Lena "Girls" Dunham and the other by the British journalist/feminist Caitlin Moran. The funny thing is that I read these books in a desperate effort to escape my dissertation when I was in the midst of final editing frenzy. Turns out you can't escape Montgomery even when you try. (*Later edit: Turns out too that it wasn't the final editing frenzy, oh no, it was only the pre-pre-final phase.)

Dunham's book is called Not That Kind of Girl (2014) and Moran's novel How to Build a Girl (2014). The titles alone should show the close kinship of these two books, but if you want more proof, the 29-year-old Dunham hasn't hidden the fact that the 40-year-old Moran is her idol and vice versa.

But what struck me as most interesting when reading the books (at least when up to my eyeballs in Montgomery) was that both Dunham and Moran mention Anne of Green Gables as an important inspiration - Dunham in her essay-type memoir, Moran in her autobiographical novel about Johanna Morrigan, the 14-year-old overweight girl who wants to become and eventually becomes a music journalist at the fresh age of 17.

For Johanna, Anne of Green Gables is all about Gilbert. Why? Because Gilbert is hot. And because Gilbert is a safe object of sexual fantasies. Johanna even writes her diary as imaginary letters to Gilbert:

"Today, like every other day, I’m going to go to bed still a fat virgin who writes her diary in a series of imaginary letters to sexy Gilbert Blythe from Anne of Green Gables." (27)

Moran herself says in this Q and A with The Guardian that "I owe everything I am to Jo March in Little Women and Anne Shirley in Anne Of Green Gables." That's girl power for you, and Moran's words attest to the wide influence Montgomery and Alcott have had on authors, women and young girls around the world.

So, in the early draft of this post, I had written: "Dunham echoes Moran in her memoir..." Turns out, she doesn't! Because for the life of me I cannot find a reference to Anne in Dunham's book even though I re-read it and skimmed through it a few times. 

Now, I'm sure she mentions Anne, but maybe it was in an interview I read at the same time I was reading the book for the first time (in Finnish). Or maybe the Finnish translation has added a reference to Anne? Or maybe my mind mixed up Moran's book with Dunham's book? Or maybe I shouldn't read books during the night and then write blog posts about them.

Whatever the case, Dunham's book has its merits even if it doesn't mention Anne, and it continues on the path that Anne Shirley partly helped open up. It is anarchistic in its open discussion of the female body and the insecurities and oddities and lovelinesses of a teenage girl. And at least I can verify that Dunham did read Anne of Green Gables, according to Strand's webpage ("Lena Dunham's Bookshelf"), so maybe this blog post is not as random as I thought.

And here's a lovely side note to wrap up: 

Anne has also influenced Frances Mayes, the author of Under the Tuscan Sun. When I was reading her Southern memoir, Under Magnolia (2014), I had to smile. Apparently it doesn't matter whether you're a pre-teen in a cultural Soho/New York home (like Dunham), a working-class teenager in the UK (like Johanna), or come from an upper-class but dysfunctional Southern home (like Mayes), you still read Anne of Green Gables when growing up. 

"All there was to do besides play on the beach was to swim at the Cloister pool and order sandwiches and ginger ale out under the umbrellas. The pages of Anne of Green Gables and Freddy Goes to Florida stuck together in the humidity and developed small green speckles." (Under Magnolia, 78)

Munro ja Montgomery

Pidän loppukuusta luennon Alice Munron novelleista, joten olen lueskellut tätä toista suurta kanadalaista kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa M:llä. Kuten aina, olen tunkeutunut Munron elämään, koska aion puhua hänen tekstiensä omaelämäkerrallisuudesta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. 

Vaikka Montgomeryn ja Munron elämät olivat hyvin erilaiset ja heillä oli lähes 60 vuotta ikäeroa, samankaltaisuuksiakin löytyy, lähinnä siinä miten molemmat kirjoittavat kotimaisemastaan ja ihmisistä, jotka ovat tunteneet koko elämänsä. Munrolla tarinoiden maisema on usein etelä-Ontario kun taas Montgomeryn paikka on tietenkin Prinssi Edvardin Saari, vaikka Montgomerykin asui Ontariossa suurimman osan elämästään. 

Molempia kirjailijoita yhdistää siis lapsuus- ja nuoruusmaisemien tärkeys. Munro asui lähes kaksikymmentä vuotta länsi-Kanadassa, Vancouverissa ja Victoriassa, mutta koska se ei ollut hänen kotinsa, se paikka missä hänen muistonsa ja juurensa olivat, hänellä ei ole montakaan tarinaa jotka kertoisivat Vancouverista. Samoin Montgomery ei kirjoita Ontariosta (paitsi hiukan Sinisessä linnassa ja Jane of Lantern Hillissä), koska se oli hänen avioliittonsa ja perhe-elämänsä maisema, ei lapsuuden ja nuoruuden.

Kun luin Munron elämäkertaa, kohdalle osui hätkähdyttävä tarina. Munron elämäkerturi Robert Thacker kirjoittaa että 1939, kun Munro oli vasta kahdeksan, Montgomery vieraili hänen kotikaupungissaan Winghamissa ja piti puheen kirjailijanurastaan ja lausui runon (Alice Munro: Writing Her Lives, 64). Montgomery oli tuolloin 65-vuotias ja kolmen vuoden päästä hän oli jo kuollut. Tuossa vaiheessa elämäänsä hän oli varsin huonossa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti, joten on ihme, että hän vielä piti esitelmiä suurelle yleisölle. Vuonna 1939 Montgomery myös lopetti päiväkirjaansa kirjoittamisen, joten vierailusta ei ole merkintää.

Thacker kirjoittaa, että Munro ei tiennyt vierailusta ennen kuin vasta paljon paljon myöhemmin kun siitä kerrottiin hänelle. Hän oli kahdeksanvuotiaana jo lukenut Annan nuoruusvuodet. Samoin hänen äitinsä oli lukenut Montgomeryn koko tuotannon. Kuullessaan vierailusta, Munro sanoi Montgomerystä: 

"I think she was boxed in by the very same things that a generation later could have boxed me in -- being nice and being genteel. ... But she had a great eye, and I think Emily of New Moon is one of the best books in Canada. I just loved that book." (65)

("Luulen että hänen tiensä tukkivat samat asiat kuin mitkä olisivat voineet tukkia minun tieni pari sukupolvea myöhemmin, eli se odotus, että naisen pitää olla miellyttävä ja hienostunut. ... Mutta hänellä oli tarkka silmä ja mielestäni Pieni runotyttö on yksi parhaista kanadalaisista kirjoista. Minä rakastin tuota kirjaa.")

Thackerin mukaan Munro luki Pienen runotytön ensimmäistä kertaa ollessaan yhdeksän tai kymmenen vanha ja hän oli kirjasta "pleased and troubled" eli kirja sekä miellytti että vaivasi häntä (65), mikä on kai parhaiden kirjojen vaikutus.

Se mikä järkytti minua eniten kun luin tämän kohdan Thackerin elämäkerrassa oli ajatus siitä, että nämä kaksi hyvin eri-ikäistä ja eri sukupolvista tulevaa kirjailijaa olisivat voineet kohdata. Munro vasta pieni tyttö, tietämättömänä kirjailijanpolustaan joka johtaisi Nobel-palkintoon asti, ja Montgomery jo polkunsa päässä oleva kirjailija. Hän lähestyi elämänsä loppua, kenties oman kätensä kautta juuri niiden asioiden murtamana, jotka Munro niin hienosti määrittelee kiltteydeksi ja hienostuneisuudeksi, eli loppujen lopuksi kulissien pystyssä pitämiseksi. 

Montgomery kuului sukupolveen ja aikakauteen, joka ei antanut tilaa naiskirjailijalle kirjoittaa asioista sellaisina kuin ne ovat. Munro syntyi onnekseen viisi vuosikymmentä myöhemmin, ja vaikka hänenkin aikuiselämänsä valintoihin vaikutti konservatiivinen 50-luku, hän syntyi tarpeeksi myöhään, että asiat olivat jo menneet eteenpäin. Toisin sanoen hän pystyi kirjoittamaan elämästä sellaisena kuin sen näki, ilman että kiltteys tai hienostuneisuus tulivat hänen visionsa tielle.

Kirjakerho: Still Life with Bread Crumbs

Anna Quindlen: Still Life With Bread Crumbs (2014)

Liekö syynä se, että ihmiset elävät nykyään lähes satavuotiaiksi vai että 50-60-vuotiaita on suurten ikäluokkien myötä tällä hetkellä niin paljon, mutta olen lukenut nyt jo kaksi keski-ikäisen naisen elämästä ja rakkaudesta kertovaa romaania. Ja keski-ikäinen tarkoittaa tässä tapauksessa 50+-ikäistä ihmistä! Jos elää satavuotiaaksi, viisikymppisenä voi hyvin vielä aloittaa elämänsä uudestaan, keskeltä elämäänsä.

Luin Anna Quindlenin romaanin ("Asetelma leivänmuruilla") 60-vuotiaasta naisesta, joka muuttaa metsän keskelle erakkomökkiin, viime syksynä ollessani 30-vuotiaana naisena Fiskarsissa erakkomökissä. Samaistuin siis kirjaan vahvasti, koska siinä kuvataan yksinolemisen pelottavuus ja rauhoittavuus hyvin. Kun päähenkilö Rebecca Winter pelästyy yöllä ullakolla mellastavaa pesukarhua, ymmärsin hyvin miltä hänestä tuntuu, vaikka oman taloni ympärillä oli turvallisesti naapureita.

Rebecca on kuuluisa valokuvaaja, jonka elämä alkaa haipua unohduksiin, ainakin suuren yleisön ja hänen itsensä mielestä. Taidemaailmassa hän alkaa olla jäänne, joku johon viitataan taidehistorian luennoilla ja jota pyydetään puhumaan palkintotilaisuuksiin. Avioero itsekkäästä ja kaameasta miehestä on tapahtunut jo aikoja sitten ja ainoa aikuinen poika elää omaa elämäänsä. Rebecca kärsii rahapulasta -- rahattomuutta ja sen aiheuttamaa ahdistusta kirjassa kuvataan hyvin -- ja päätyy lopulta vuokraamaan New Yorkin asuntonsa ja muuttamaan lahoon mökkiin pikkukaupunkiin. 

Amerikkalaiseen tyyliin kirjan viesti on tuttu: elämä voi muuttua, jopa kuusikymppisenä! mikä tekee kirjasta välillä hieman ennalta-arvattavan, varsinkin loppua kohti, kun asiat tietenkin ratkeavat parhain päin. Yllättävää sen sijaan oli se, että kirjan takakannen perusteella ei voi päätellä, että kirjan päähenkilö on 60-vuotias nainen. Kirjaa mainostetaan rakkauskertomuksena (Rebecca rakastuu katontekijään, nelikymppiseen Jimiin), minkä perusteella ainakin itse oletin kirjan kertovan pari-kolmekymppisestä naisesta, niin kuin suurin osa romanttisista kirjoista. Rebecan ikä paljastuu pikku hiljaa lukiessa ja onkin itse asiassa virkistävin piirre kirjassa. Tämä ei ole mikään chick-lit-kirja, mutta ei myöskään tavanomainen rakkaustarina. Painopiste on siinä, miten Rebecca kokee itsensä ja elämänsä, miten hän suhtautuu ympäröivään hiljaisuuteen, konkreettisesti ja kuvaannollisesti, ja alkaa pikku hiljaa nähdä siinä arvokkuutta ja valokuvattavaa.

Kirjassa pohditaan paljon myös taidetta ja naistaiteilijuutta, mikä tuo yhden kiinnostavan lisätason. Rebecca on aikoinaan tullut kuuluisaksi "Kitchen Counter" (Tiskipöytä) -sarjallaan, jonka valokuvat kuvaavat hänen oman kotinsa sotkua ja sen pieniä yksityiskohtia, kuten leivänmuruja.

"I've thought a lot about the nature of art, and why women's art, particularly if it arises from domestic life, is minimized, or denigrated -- why, for instance, we pay less attention to the work of Alice McDermott, a genius miniaturist whose novels reflect the quiet everyday, than we do to the more sprawling, outward-facing work of Philip Roth." 

("Olen ajatellut paljon taiteen luonnetta ja sitä, miksi naisten taidetta, erityisesti jos se lähtee liikkeelle kodista ja perheestä, vähätellään ja haukutaan. Miksi esimerkiksi kiinnitämme vähemmän huomiota Alice McDermottin nerokkaisiin miniatyyrisiin kirjoihin, jotka heijastavat hiljaista arkea, kuin Philip Rothin rönsyileviin ulospäin katsoviin kirjoihin?")

Quindlenin kirja toi mieleen juuri lukemani Eppu Nuotion kirjan Mutta minä rakastan sinua (2015), joka kertoo viisikymppisen Karinin rakastumisesta samanikäiseen insinööriin, Lauriin. Kirja on huomattavasti juonipainotteisempi kuin Quindlenin kirja (viipyily tekisi välillä hyvää suomalaisille kirjoille!), mutta kauniisti siinä silti kuvataan rakastumista, Turkua ja elämää siinä vaiheessa, kun takana on jo yksi tai useampi elämänvaihe, avioero, työura, ja silti kaikki saattaa alkaa taas kerran alusta uuden ihmisen kanssa.

Kirjakerho: Belle

Paula Byrne: Belle. The True Story of Dido Belle (2014)

Belle on Paula Byrnen kirjoittama historiateos, tavallaan Dido Belle -nimisen naisen elämäkerta, mutta oikeastaan tutkimus orjuuden historiasta Britanniassa. Olen lukenut Byrnelta aiemmin Jane Austen -elämäkerran nimeltään The Real Jane Austen (2013), jossa Austenin elämää tarkastellaan esineiden kautta.

Miksi kirja ei sitten ole varsinainen elämäkerta? Didosta tiedetään niin vähän, että Byrne esittelee ensisijaisesti sitä mitä tiedetään: 1700-luvun ajankuvaa ja orjuusoikeudenkäyntejä, joissa Didon adoptioisä Mansfieldin jaarli, William Murray, Englannin sen aikainen Lord Chief Justice (eli korkeimman oikeuden ylituomari) toimi ratkaisevana päättäjänä ja jonka ansiosta orjuus vähitellen tuli laittomaksi Englannissa.

Dido oli orjanaisen ja englantilaisen yläluokkaisen kapteenin John Lindseyn lapsi, niin sanottu "mulatti" eli puoliverinen, joilla oli englantilaisessa rasistisessa luokkayhteiskunnassa hieman parempi asema kuin vapailla täysmustilla tai orjilla, mutta joita ei silti hyväksytty ylempiin piireihin. Didon äidin kuoltua hänen isänsä vei tytön setänsä Lordi Mansfieldin ylenpalttiseen maalaiskartanoon Kenwood Houseen kasvatettavaksi. Mansfield ja tämän vaimo Mansfieldin kreivitär olivat lapsettomia, mutta he olivat jo aiemmin ottaneet kasvatettavakseen Didon serkun, Elizabethin, ja Byrnen mukaan on mahdollista, että Mansfieldit halusivat Didosta Elizabethille kasvukumppanin.

Tytöt olivat läheisiä ja lähes ainoa todiste Didon olemassaolosta onkin taulu, jossa sekä Elizabeth että Dido katselevat meitä. Byrne aloittaa kirjansa tästä maalauksesta, koska se tuntuu kertovan kaiken olennaisen Didosta: hänen ja Elizabethin läheisyydestä, mutta ei täysin tasavertaisesta suhteesta, koska Elizabeth oli valkoihoinen; Didon luonteesta, joka on älykäs, ilkikurinen ja itsevarma -- häntä ei kuvata taulussa varsinaisesti palvelijaksi, mutta hän on silti eksoottinen lisä Kenwoodin kartanoon, tummassa ihossaan, turbaanissaan ja silkkihuivissaan. Byrne myös huomauttaa, että Didon asento on vahvasti seksuaalinen, koska 1700-luvun englantilaisessa taiteessa ei ollut tapana näyttää yläluokkaisten naisten ruumiinmuotoja. Didon reisi piirtyy selvästi näkyviin silkkihameen alta, kun taas Elizabethin keho on jäykkä korsetin ja ison hameen peittämä kolmio.

Dido Belle ja Elizabeth Murray (1779)

Koska Didon elämästä ei ole säilynyt useita kirjallisia todisteita tai dokumentteja, Byrne keskittyy luomaan ajankuvaa maailmasta, jossa hän eli. Orjuuden kauhuista ja tehokkaasta koneistosta lukeminen onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiennyt Englannin mustien historiasta tai orjakaupasta lähes mitään, ja Byrne kuvaa mielenkiintoisesti, miten se eroaa esimerkiksi Yhdysvaltojen historiasta.

Englannissa orjuus kiellettiin vasta 1833, mutta samanlaisia plantaaseja kuin Yhdysvalloissa siellä ei koskaan syntynyt. Siitä huolimatta Englanti oli orjakaupan päätoimija, ja koko maan ja sen vauraan yläluokan rikkaudet revittiin siirtomaissa pakkotyössä olevien orjien selkänahasta. Kiinnostava esimerkki orjuuden vastaisesta taistelusta ovat anti-sakkariitit, eli sokerista kieltäytyjät, jotka kiinnittivät huomiota puhtaan valkoisen sokerin veriseen taustaan. Sokeriruoko, josta sokeria tehtiin, kasvoi vain siirtomaissa, erityisesti Länsi-Intian saarilla Karibialla, ja sokerin kasvatus ja jalostus oli rankkaa ja tappavaa puuhaa, josta huolehtivat yksinomaan orjat kaameissa olosuhteissa. Tässä kohtaa ajattelin, että paljon ei ole muuttunut noista ajoista. Edelleen mekin käytämme tuotteita, jotka on valmistettu jonkun toisen kärsimyksellä, eikä orjuus ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Byrnen kirja on sisarteos samannimiselle elokuvalle, mutta elokuvan ongelma on yksinkertainen totuus: joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Elokuva tekee Didon elämästä kiiltokuvamaisen rakkaustarinan, jossa hänen tulevaksi miehekseen väännetään Somersett- ja Zong-orjaoikeudenkäynnit käynnistänyt lakimies. Todellisuudessa Dido meni naimisiin valkoihoisen ranskalaisen miespalvelijan kanssa, josta ei tiedetä juuri mitään, niin kuin ei heidän yhteiselämästään tai Didon loppuvaiheista. Kauniita pukuja ja maisemia on tietysti kiva katsoa, mutta Didon erityinen elämä olisi vaatinut vahvemman elokuvan, jossa orjuus, epäoikeudenmukaisuus ja tummaihoisen naisen asema 1700-luvulla olisi näytetty kaikessa raadollisuudessaan.

Kirjakerho: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha (2012) (The Red Garden, 2011)

Kun olin kipeä, pyysin äitiä tuomaan kirjastosta jotain luettavaa. Sain tämän kirjan ja aluksi katselin sitä epäluuloisena. Ajattelin vielä siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan romaaneja, enkä keskittymään keksittyyn maailmaan. Alice Hoffmankin oli minulle aivan outo nimi.

Onneksi minulla kuitenkin oli 39 asteen kuume ja hajonnut tietokone, niin en voinut muuta kuin lukea tämän kirjan. Muistin miten ihanaa lukeminen voi olla, ihan fyysisenäkin kokemuksena. Koko kehoon leviää samanlainen mielihyvän tunne kuin jos laskeutuisi lämpimään kylpyveteen. Hyvän kirjan lukeminen voi olla joskus niin nautinnollista, että ei ihme että 1800-luvulla naisia varoiteltiin romaanien lukemisen vaaroista.

Jollakin nettisivulla Hoffmanin tyyliä kuvailtiin termillä fairy tale fiction eli satufiktio. Pidän tuosta termistä Hoffmanin tapauksessa enemmän kuin vaikkapa maagisesta realismista. (Ja termejähän riittää. Hoffman kirjoittaa kuvausten mukaan myös "fantasiaa" ja "romanttista" kirjallisuutta.)

Hoffmanin tarinat Punaisessa puutarhassa sisältävät usein maagisia elementtejä (karhun ja naisen välistä rakkautta, verenpunaisen puutarhan, Elämän Puun, naisen joka on ankerias), mutta koska hänen kirjoituksensa ei edes pyri realismiin, maaginen realismi tuntuu jotenkin väärältä kuvaukselta. Hoffman onkin nykyajan kirjallisuudelle niin vieras tarinankertoja, jonka teokset pyrkivät ennen kaikkea luomaan sen saman illuusion kuin entisajan suulliset tarinoitsijat: satua tai totta, et voi olla kuuntelematta.

Punainen puutarha rakentuu erillisistä, mutta toisiinsa liittyvistä tarinoista ja ne kaikki sijoittuvat Blackwellin kylään/kaupunkiin Massaschusettsissa. Kirja on lineaarinen siten, että ensimmäinen tarina sijoittuu vuoteen 1750, kun uudisasukkaat perustavat kylän, ja viimeinen vuoteen 1986. Tarinat vierivät eteenpäin vuosien mukana ja uusien sukupolvien myötä. Jo kirjan rakenne tuo siihen eeppisen tunnelman, joka muistuttaa Maa on niin kaunis -virren säettä: "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mies[ja nais-]polvet vaipuvat unholaan".

Unholaan vaipuvien sukupolvien ja ihmiskohtaloiden taustalla pysyy kuitenkin järkähtämättömänä yksi: kylä ja sitä ympäröivä luonto, metsät, vuoret ja joki. Blackwell ja sen puut ja muut luonnonelementit ovat kirjan ainoa päähenkilö, joka pysyy mukana tarinasta toiseen. 

Tässäkin mielessä Hoffman on vanhanaikainen kirjailija: hänen henkilöhahmonsa ovat erottamattomia siitä paikasta, mihin sattuvat syntymään. Punaisen puutarhan hahmot eivät kärsi eksistentiaalisesta elämäntuskasta, eivätkä vaeltele ahdistuneina suurkaupungeissa nimettömien ja tuntemattomien ihmisten keskellä. He ovat aina jonkun poikia ja tyttäriä, jonkun naapureita ja jonkun lapsenlapsia, ja yhtä erottamaton osa kylää kuin läheisen joen ankeriaat. Se ei silti tarkoita, että kaikki menisi aina hyvin. Päinvastoin. Monet kirjan tarinoista ovat sydäntäraastavan surullisia, jopa väkivaltaisia.

Koska luin tämän kirjan suomeksi, on pakko kehua Hoffmanin vakiosuomentajaa Raimo Salmista. Kieli on kaunista ja maagista. Pidin erityisesti myös siitä, että joissain tarinoissa vilahtelee historiallisia henkilöitä, jotka lukija joko tunnistaa tai ei. 

Yksi tarina kertoo esimerkiksi Emily Dickinsonin vierailusta Blackwelliin, ja vaikka häntä ei nimetä, pikku hiljaa tarinan edetessä tietyt yksityiskohdat paljastavat kenestä on kyse. Kirja tutustuttaa myös amerikkalaiseen folkloreen, joka on melko tuntematonta Suomessa. En ollut aiemmin kuullut vaikkapa Johnny Appleseedistä, joka istutti omenapuita ja perusti omenatarhoja ympäri Yhdysvaltoja.

Luin Hoffmanilta myös Aavikon kyyhkyset (2014, The Dovekeepers, 2011) ja Noitasisaret (1996, Practical Magic, 1995).  

Aavikon kyyhkyset toimi suomeksi, koska sen on suomentanut Salminen. Ainoastaan kirjan nimi on mielestäni harhaanjohtava. "Aavikon kyyhkyset" tuo mieleen herkät ja hentoiset naiset, jotka kujertavat avuttomina aavikolla. Tämä mielikuva ei voisi olla kauempana kirjan neljästä päähenkilöstä, jotka selviytyvät pitkästä piirityksestä ja erinäisistä julmuuksista muinaisessa Masadan linnoituksessa Juudeassa. "The Dovekeepers" viittaa näiden neljän naisen työhön linnoituksessa. He huolehtivat kyyhkysistä, jotka toimivat tärkeinä viestiviejinä 70 jKr.-luvun saarretun aavikkolinnoituksen ja muun maailman välillä.

Noitasisaret taas oli niin huonosti käännetty, että pitää joskus lukea kirja englanniksi. Juoni on muuten ihan erilainen kuin Hollywood-leffassa, joka kirjasta tehtiin 1990-luvulla.

Väitöskirjaohjaajani kertoi, että Hoffmanin kirjoista on juuri tehty väitöskirja Oulun yliopistossa. Se

löytyy täältä.