Kummassakaan paikassa ei saanut ottaa kuvia taloista sisältä, joten nyt pääni tursuaa muistikuvia jotka yritän epätoivoisesti säilyttää. Huomasin miten vahvasti muistimme toimii nykyään valokuvien varassa. Kun paikoista ottaa kuvia, voi olla varma että ne säilyvät mielessä (ainakin teoriassa), koska paikkoihin voi palata katsomalla kuvia ja palata samalla "kokemukseen". Nyt kun kuvia ei saanut ottaa, jouduin pinnistelemään eri tavalla, yritin kehittää muistikeinoja millä muistaisin esineet ja huoneet myöhemminkin. Tavallaan kokemus on parempi, kun keskittyy olemaan paikassa sen sijaan että tallentaisi sitä. Mutta esim. Brontën sisarusten talosta Haworthista en muista sisältä oikein mitään näin melkein kuuden vuoden jälkeen, koska minulla ei ole sieltä valokuvia. Ehkä näille taloille käy samoin, ne häipyvät vähitellen mielestäni ja jättävät vain epämääräisen muistikuvan eriskummallisista päivistä.
Ensin kävin Emily Dickinsonin kotitalossa Amherstissa. Ilmassa oli todellisen pyhiinvaelluksen tuntua kun seikkailin epämääräisillä busseilla melkein kolme tuntia päämäärääni (bussiyhtiön nimi on Peter Pan Bus Lines ja jokainen auto on nimetty jonkun Peter Pan -hahmon mukaan). Museo oli silti vaivan arvoinen. Meitä oli pieni ryhmä, kolme ihmistä minun lisäkseni, ja mukava opas antoi melkein kaksi tuntia pitkän opaskierroksen sekä Dickinsonien Homesteadin läpi (jossa Emily asui koko elämänsä) ja viereisen Evergreensin halki (jossa Emilyn veli ja tämän vaimo, Emilyn ystävä Susan, asuivat).
Hienointa oli nähdä Emily Dickinsonin makuuhuone, jossa neljä valoisaa ikkunaa avautuivat kahteen eri ilmansuuntaan ja niiden edessä oli miniatyyrimainen pikku pöytä, jonka ääressä hän kirjoitti kaikki runonsa. Oppaan mukaan hän oli kerran sulkenut oven huoneeseensa veljentyttärensä perästä ja sanonut hänelle: "Here is freedom". Vapauden pystyi aistimaan vieläkin, vaikka huone ei ollutkaan alkuperäisessä asussaan ja maisema ikkunan ulkopuolellakin oli muuttunut.
Vapaus tosiaan! Miten etuoikeutettu Dickinson oli omana aikanaan: ymmärtäväinen isä kannusti häntä kirjoittamisessa, rahaa oli tarpeeksi että hänen ei tarvinnut mennä naimisiin, hänellä oli oma huone jossa kirjoittaa ja perhe antoi hänen keskittyä siihen. Tänään Orchard Housessa, missä Alcott asui, opin että 1800-luvulla oli hyvin harvinaista että naisella oli edes oma kirjoituspöytä. Yleensä he jakoivat pöydän isänsä tai miehensä kanssa, jos sitäkään. Sikäli Alcott ja Dickinson olivat poikkeuksia: molemmilla oma pöytä (vaikkakin pienikokoinen) ja molempien isä lahjoittanut sen tyttärelleen.
 |
| "Here is freedom." |
Dickinson Homesteadin vieressä sijaitseva Evergreens oli kiinnostava lähinnä Dickinsonien perhehistorian takia (kolmiodraamaa tms.), mutta lisäksi se oli kummallinen aikakone. Talossa oli asunut yksinäinen nainen vuoteen 1988 saakka ja hän ei ollut muuttanut siellä mitään sen jälkeen kun Dickinsonit olivat muuttaneet pois. Sen takia talo on säilynyt 1800-luvun asussaan, mutta oudolla, rappeutuneella tavalla, koska museolla ei ole varaa kunnostaa sitä. Tapetit ja seinät rapisevat, huoneet ovat pimeitä ja synkkiä, huonekalut alkuperäisiä, mutta hajonneita. Kaikkialla viktoriaanisen ajan painajaismainen alitajunta: tunkkaista, täyttä, tummaa, kalsaa. Olen varma että aikanaan talo on ollut täynnä elämää ja mukava koti (Dickinsonit viihdyttivät siellä Amherstin kermaa), mutta nyt se tuntui vain hautakammiolta. Tietyn aikakauden irvokkaalta ja vääristyneeltä, kuolleelta kuvalta. Ihmiset puuttuivat, elämä, ajan kuluminen puuttui sieltä. Se kai teki siitä niin luonnottoman tuntuisen.
Yläkerrassa sijaitsi talon ehkä oudoin huone, lastenhuone. Huone oli suljettu sen jälkeen kun Dickinsonien nuorin lapsi, Gib, kuoli kahdeksanvuotiaana lavantautiin. Se avattiin sata vuotta myöhemmin, kun talo muutettiin museoksi. Huoneessa oli kaikki paikoillaan, lelut ja vaatteet samoissa paikoissa missä ne olivat olleet Gibin kuollessa. Sängylle oli aseteltu hänen pieni vaatekertansa ja housujen taskuista löytyneet tavarat (pala naurua, nalli, kiviä, tyypillistä roinaa mitä pikkupojat ja -tytöt keräilevät kaikkina aikoina). Seinänvierillä ja lattialla seikkailivat kummat viktoriaaniset lelut, nuhraantuneet ja kuluneet. Keinuhevoselta puuttui silmä. Kaappien ovissa oli yhä lasten liimaamia kuvia ja lehtileikkeitä. Melkein pystyi kuulemaan pienen pojan aavemaisen naurun. Gib oli kuulema ollut koko kaupungin rakastama ja pyysi ihmisiä katsomaan kun hän ajeli pyörällään. Emily-tätiin veljenpojan kuolema vaikutti syvästi ja hän kuoli kolme vuotta Gibin jälkeen.
 |
| Evergreens |
Tämän aavemaisen kokemuksen jälkeen oli hyvä vierailla Concordissa Louisa May Alcottin perheen talossa, Orchard Housessa. Kun vierailee vanhoissa taloissa, on helppo uskoa - niin kuin Montgomery - että niihin jää taloissa asuneiden ihmisten henki, pitkälle sen jälkeenkin kun asukkaat ovat kadonneet. Jos Dickinson Homestead tuntui arvokkaalta ja rauhalliselta ja ilmavalta (sellaiselta missä olisi hyvä kirjoittaa runoja koko elämä), ja Evergreensiin oli jäänyt jotain siellä asuneiden ihmisten onnettomasta avioliitosta ja perhetragedioista, niin Orchard House oli puolestaan kodikas. Mitään muuta sanaa talon tunnelmalle ei ole. Vaikka Alcottien elämä oli kaikkea muuta kuin idyllistä ja kodikasta - perhe eli suurimman osan Louisan elämästä köyhyydessä ja isä-Alcottin oikkujen armoilla, asuen ennen Orchard Housea yli kahdessakymmenessä eri paikassa - he olivat silti rakastava ja läheinen perhe, joka osasi varmasti ennen kaikkea tehdä elämästä viihtyisää, vaikkakin kurinalaista.
 |
| Orchard House |
Orchard House oli Alcottien ensimmäinen pysyvä koti, missä he asuivat lähes kaksikymmentä vuotta. Louisa oli tässä vaiheessa jo 26-vuotias ja Pikku naisia -kirjan tuoma kuuluisuus ja varakkuus tuli vasta kymmenen vuotta Orchard Houseen muuttamisen jälkeen. Vaikka Alcott kuvaa Pikku naisissa omia sisaruksiaan ja perhettään (fiktiivisen linssin läpi tietenkin ja monia yksityiskohtia muuttaen) ja sijoittaa Marchin perheen Orchard Housea muistuttavaan taloon, todellisten sisarusten lapsuus ja nuoruus kului toisessa talossa, nimeltään Wayside, joka on n. pari sataa metriä Orchard Housesta eteenpäin. Se ei ollut auki, joten näin sen vain ulkopuolelta. Talossa asui Alcottien jälkeen Nathaniel Hawthorne. Muutenkin Concord oli älyllinen keskus, täynnä viisaita miehiä ja naisia, kuten Ralph Waldo Emerson (Alcottien ystävä ja Louisan tärkeä esikuva) ja Henry David Thoreau. Lahjakkaan perheen jäsenistä ja lahjakkaiden ihmisten kaupungista kuuluisin on nykyään Louisa May Alcott - "tyttökirjailija". Pikku naisia on ollut jatkuvasti painossa ilmestymisvuodestaan 1868 saakka.
Alcottin makuuhuone toi mieleen Dickinsonin, vaikka se olikin kodikkaampi. Alcottin kirjoituspöytänä toimi valkoinen puolikuun muotoinen levy, jonka hänen isänsä rakensi kahden ikkunan väliin. Sen ääressä hän kirjoitti kuuluisan kirjansa. Miten pienten pöytien ääressä kaksi 1800-luvun puolivälin tärkeintä kirjailijaa kirjoitti tekstinsä. Tärkeintä ei siis ole fyysinen tila vaan ajatuksen vapaus.
"The Soul selects her own Society —
Then — shuts the Door —
To her divine Majority —
Present no more —"
(Emily Dickinson)
ps. Täällä pystyy katsomaan kuvia Orchard Housen huoneista ja täällä Dickinsonin kodista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti