They like Anne of Green Gables: Lena Dunham and Caitlin Moran (and Frances Mayes)

A while ago I read two similar books, one by Lena "Girls" Dunham and the other by the British journalist/feminist Caitlin Moran. The funny thing is that I read these books in a desperate effort to escape my dissertation when I was in the midst of final editing frenzy. Turns out you can't escape Montgomery even when you try. (*Later edit: Turns out too that it wasn't the final editing frenzy, oh no, it was only the pre-pre-final phase.)

Dunham's book is called Not That Kind of Girl (2014) and Moran's novel How to Build a Girl (2014). The titles alone should show the close kinship of these two books, but if you want more proof, the 29-year-old Dunham hasn't hidden the fact that the 40-year-old Moran is her idol and vice versa.

But what struck me as most interesting when reading the books (at least when up to my eyeballs in Montgomery) was that both Dunham and Moran mention Anne of Green Gables as an important inspiration - Dunham in her essay-type memoir, Moran in her autobiographical novel about Johanna Morrigan, the 14-year-old overweight girl who wants to become and eventually becomes a music journalist at the fresh age of 17.

For Johanna, Anne of Green Gables is all about Gilbert. Why? Because Gilbert is hot. And because Gilbert is a safe object of sexual fantasies. Johanna even writes her diary as imaginary letters to Gilbert:

"Today, like every other day, I’m going to go to bed still a fat virgin who writes her diary in a series of imaginary letters to sexy Gilbert Blythe from Anne of Green Gables." (27)

Moran herself says in this Q and A with The Guardian that "I owe everything I am to Jo March in Little Women and Anne Shirley in Anne Of Green Gables." That's girl power for you, and Moran's words attest to the wide influence Montgomery and Alcott have had on authors, women and young girls around the world.

So, in the early draft of this post, I had written: "Dunham echoes Moran in her memoir..." Turns out, she doesn't! Because for the life of me I cannot find a reference to Anne in Dunham's book even though I re-read it and skimmed through it a few times. 

Now, I'm sure she mentions Anne, but maybe it was in an interview I read at the same time I was reading the book for the first time (in Finnish). Or maybe the Finnish translation has added a reference to Anne? Or maybe my mind mixed up Moran's book with Dunham's book? Or maybe I shouldn't read books during the night and then write blog posts about them.

Whatever the case, Dunham's book has its merits even if it doesn't mention Anne, and it continues on the path that Anne Shirley partly helped open up. It is anarchistic in its open discussion of the female body and the insecurities and oddities and lovelinesses of a teenage girl. And at least I can verify that Dunham did read Anne of Green Gables, according to Strand's webpage ("Lena Dunham's Bookshelf"), so maybe this blog post is not as random as I thought.

And here's a lovely side note to wrap up: 

Anne has also influenced Frances Mayes, the author of Under the Tuscan Sun. When I was reading her Southern memoir, Under Magnolia (2014), I had to smile. Apparently it doesn't matter whether you're a pre-teen in a cultural Soho/New York home (like Dunham), a working-class teenager in the UK (like Johanna), or come from an upper-class but dysfunctional Southern home (like Mayes), you still read Anne of Green Gables when growing up. 

"All there was to do besides play on the beach was to swim at the Cloister pool and order sandwiches and ginger ale out under the umbrellas. The pages of Anne of Green Gables and Freddy Goes to Florida stuck together in the humidity and developed small green speckles." (Under Magnolia, 78)

Munro ja Montgomery

Pidän loppukuusta luennon Alice Munron novelleista, joten olen lueskellut tätä toista suurta kanadalaista kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa M:llä. Kuten aina, olen tunkeutunut Munron elämään, koska aion puhua hänen tekstiensä omaelämäkerrallisuudesta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. 

Vaikka Montgomeryn ja Munron elämät olivat hyvin erilaiset ja heillä oli lähes 60 vuotta ikäeroa, samankaltaisuuksiakin löytyy, lähinnä siinä miten molemmat kirjoittavat kotimaisemastaan ja ihmisistä, jotka ovat tunteneet koko elämänsä. Munrolla tarinoiden maisema on usein etelä-Ontario kun taas Montgomeryn paikka on tietenkin Prinssi Edvardin Saari, vaikka Montgomerykin asui Ontariossa suurimman osan elämästään. 

Molempia kirjailijoita yhdistää siis lapsuus- ja nuoruusmaisemien tärkeys. Munro asui lähes kaksikymmentä vuotta länsi-Kanadassa, Vancouverissa ja Victoriassa, mutta koska se ei ollut hänen kotinsa, se paikka missä hänen muistonsa ja juurensa olivat, hänellä ei ole montakaan tarinaa jotka kertoisivat Vancouverista. Samoin Montgomery ei kirjoita Ontariosta (paitsi hiukan Sinisessä linnassa ja Jane of Lantern Hillissä), koska se oli hänen avioliittonsa ja perhe-elämänsä maisema, ei lapsuuden ja nuoruuden.

Kun luin Munron elämäkertaa, kohdalle osui hätkähdyttävä tarina. Munron elämäkerturi Robert Thacker kirjoittaa että 1939, kun Munro oli vasta kahdeksan, Montgomery vieraili hänen kotikaupungissaan Winghamissa ja piti puheen kirjailijanurastaan ja lausui runon (Alice Munro: Writing Her Lives, 64). Montgomery oli tuolloin 65-vuotias ja kolmen vuoden päästä hän oli jo kuollut. Tuossa vaiheessa elämäänsä hän oli varsin huonossa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti, joten on ihme, että hän vielä piti esitelmiä suurelle yleisölle. Vuonna 1939 Montgomery myös lopetti päiväkirjaansa kirjoittamisen, joten vierailusta ei ole merkintää.

Thacker kirjoittaa, että Munro ei tiennyt vierailusta ennen kuin vasta paljon paljon myöhemmin kun siitä kerrottiin hänelle. Hän oli kahdeksanvuotiaana jo lukenut Annan nuoruusvuodet. Samoin hänen äitinsä oli lukenut Montgomeryn koko tuotannon. Kuullessaan vierailusta, Munro sanoi Montgomerystä: 

"I think she was boxed in by the very same things that a generation later could have boxed me in -- being nice and being genteel. ... But she had a great eye, and I think Emily of New Moon is one of the best books in Canada. I just loved that book." (65)

("Luulen että hänen tiensä tukkivat samat asiat kuin mitkä olisivat voineet tukkia minun tieni pari sukupolvea myöhemmin, eli se odotus, että naisen pitää olla miellyttävä ja hienostunut. ... Mutta hänellä oli tarkka silmä ja mielestäni Pieni runotyttö on yksi parhaista kanadalaisista kirjoista. Minä rakastin tuota kirjaa.")

Thackerin mukaan Munro luki Pienen runotytön ensimmäistä kertaa ollessaan yhdeksän tai kymmenen vanha ja hän oli kirjasta "pleased and troubled" eli kirja sekä miellytti että vaivasi häntä (65), mikä on kai parhaiden kirjojen vaikutus.

Se mikä järkytti minua eniten kun luin tämän kohdan Thackerin elämäkerrassa oli ajatus siitä, että nämä kaksi hyvin eri-ikäistä ja eri sukupolvista tulevaa kirjailijaa olisivat voineet kohdata. Munro vasta pieni tyttö, tietämättömänä kirjailijanpolustaan joka johtaisi Nobel-palkintoon asti, ja Montgomery jo polkunsa päässä oleva kirjailija. Hän lähestyi elämänsä loppua, kenties oman kätensä kautta juuri niiden asioiden murtamana, jotka Munro niin hienosti määrittelee kiltteydeksi ja hienostuneisuudeksi, eli loppujen lopuksi kulissien pystyssä pitämiseksi. 

Montgomery kuului sukupolveen ja aikakauteen, joka ei antanut tilaa naiskirjailijalle kirjoittaa asioista sellaisina kuin ne ovat. Munro syntyi onnekseen viisi vuosikymmentä myöhemmin, ja vaikka hänenkin aikuiselämänsä valintoihin vaikutti konservatiivinen 50-luku, hän syntyi tarpeeksi myöhään, että asiat olivat jo menneet eteenpäin. Toisin sanoen hän pystyi kirjoittamaan elämästä sellaisena kuin sen näki, ilman että kiltteys tai hienostuneisuus tulivat hänen visionsa tielle.

Kirjakerho: Still Life with Bread Crumbs

Anna Quindlen: Still Life With Bread Crumbs (2014)

Liekö syynä se, että ihmiset elävät nykyään lähes satavuotiaiksi vai että 50-60-vuotiaita on suurten ikäluokkien myötä tällä hetkellä niin paljon, mutta olen lukenut nyt jo kaksi keski-ikäisen naisen elämästä ja rakkaudesta kertovaa romaania. Ja keski-ikäinen tarkoittaa tässä tapauksessa 50+-ikäistä ihmistä! Jos elää satavuotiaaksi, viisikymppisenä voi hyvin vielä aloittaa elämänsä uudestaan, keskeltä elämäänsä.

Luin Anna Quindlenin romaanin ("Asetelma leivänmuruilla") 60-vuotiaasta naisesta, joka muuttaa metsän keskelle erakkomökkiin, viime syksynä ollessani 30-vuotiaana naisena Fiskarsissa erakkomökissä. Samaistuin siis kirjaan vahvasti, koska siinä kuvataan yksinolemisen pelottavuus ja rauhoittavuus hyvin. Kun päähenkilö Rebecca Winter pelästyy yöllä ullakolla mellastavaa pesukarhua, ymmärsin hyvin miltä hänestä tuntuu, vaikka oman taloni ympärillä oli turvallisesti naapureita.

Rebecca on kuuluisa valokuvaaja, jonka elämä alkaa haipua unohduksiin, ainakin suuren yleisön ja hänen itsensä mielestä. Taidemaailmassa hän alkaa olla jäänne, joku johon viitataan taidehistorian luennoilla ja jota pyydetään puhumaan palkintotilaisuuksiin. Avioero itsekkäästä ja kaameasta miehestä on tapahtunut jo aikoja sitten ja ainoa aikuinen poika elää omaa elämäänsä. Rebecca kärsii rahapulasta -- rahattomuutta ja sen aiheuttamaa ahdistusta kirjassa kuvataan hyvin -- ja päätyy lopulta vuokraamaan New Yorkin asuntonsa ja muuttamaan lahoon mökkiin pikkukaupunkiin. 

Amerikkalaiseen tyyliin kirjan viesti on tuttu: elämä voi muuttua, jopa kuusikymppisenä! mikä tekee kirjasta välillä hieman ennalta-arvattavan, varsinkin loppua kohti, kun asiat tietenkin ratkeavat parhain päin. Yllättävää sen sijaan oli se, että kirjan takakannen perusteella ei voi päätellä, että kirjan päähenkilö on 60-vuotias nainen. Kirjaa mainostetaan rakkauskertomuksena (Rebecca rakastuu katontekijään, nelikymppiseen Jimiin), minkä perusteella ainakin itse oletin kirjan kertovan pari-kolmekymppisestä naisesta, niin kuin suurin osa romanttisista kirjoista. Rebecan ikä paljastuu pikku hiljaa lukiessa ja onkin itse asiassa virkistävin piirre kirjassa. Tämä ei ole mikään chick-lit-kirja, mutta ei myöskään tavanomainen rakkaustarina. Painopiste on siinä, miten Rebecca kokee itsensä ja elämänsä, miten hän suhtautuu ympäröivään hiljaisuuteen, konkreettisesti ja kuvaannollisesti, ja alkaa pikku hiljaa nähdä siinä arvokkuutta ja valokuvattavaa.

Kirjassa pohditaan paljon myös taidetta ja naistaiteilijuutta, mikä tuo yhden kiinnostavan lisätason. Rebecca on aikoinaan tullut kuuluisaksi "Kitchen Counter" (Tiskipöytä) -sarjallaan, jonka valokuvat kuvaavat hänen oman kotinsa sotkua ja sen pieniä yksityiskohtia, kuten leivänmuruja.

"I've thought a lot about the nature of art, and why women's art, particularly if it arises from domestic life, is minimized, or denigrated -- why, for instance, we pay less attention to the work of Alice McDermott, a genius miniaturist whose novels reflect the quiet everyday, than we do to the more sprawling, outward-facing work of Philip Roth." 

("Olen ajatellut paljon taiteen luonnetta ja sitä, miksi naisten taidetta, erityisesti jos se lähtee liikkeelle kodista ja perheestä, vähätellään ja haukutaan. Miksi esimerkiksi kiinnitämme vähemmän huomiota Alice McDermottin nerokkaisiin miniatyyrisiin kirjoihin, jotka heijastavat hiljaista arkea, kuin Philip Rothin rönsyileviin ulospäin katsoviin kirjoihin?")

Quindlenin kirja toi mieleen juuri lukemani Eppu Nuotion kirjan Mutta minä rakastan sinua (2015), joka kertoo viisikymppisen Karinin rakastumisesta samanikäiseen insinööriin, Lauriin. Kirja on huomattavasti juonipainotteisempi kuin Quindlenin kirja (viipyily tekisi välillä hyvää suomalaisille kirjoille!), mutta kauniisti siinä silti kuvataan rakastumista, Turkua ja elämää siinä vaiheessa, kun takana on jo yksi tai useampi elämänvaihe, avioero, työura, ja silti kaikki saattaa alkaa taas kerran alusta uuden ihmisen kanssa.

Kirjakerho: Belle

Paula Byrne: Belle. The True Story of Dido Belle (2014)

Belle on Paula Byrnen kirjoittama historiateos, tavallaan Dido Belle -nimisen naisen elämäkerta, mutta oikeastaan tutkimus orjuuden historiasta Britanniassa. Olen lukenut Byrnelta aiemmin Jane Austen -elämäkerran nimeltään The Real Jane Austen (2013), jossa Austenin elämää tarkastellaan esineiden kautta.

Miksi kirja ei sitten ole varsinainen elämäkerta? Didosta tiedetään niin vähän, että Byrne esittelee ensisijaisesti sitä mitä tiedetään: 1700-luvun ajankuvaa ja orjuusoikeudenkäyntejä, joissa Didon adoptioisä Mansfieldin jaarli, William Murray, Englannin sen aikainen Lord Chief Justice (eli korkeimman oikeuden ylituomari) toimi ratkaisevana päättäjänä ja jonka ansiosta orjuus vähitellen tuli laittomaksi Englannissa.

Dido oli orjanaisen ja englantilaisen yläluokkaisen kapteenin John Lindseyn lapsi, niin sanottu "mulatti" eli puoliverinen, joilla oli englantilaisessa rasistisessa luokkayhteiskunnassa hieman parempi asema kuin vapailla täysmustilla tai orjilla, mutta joita ei silti hyväksytty ylempiin piireihin. Didon äidin kuoltua hänen isänsä vei tytön setänsä Lordi Mansfieldin ylenpalttiseen maalaiskartanoon Kenwood Houseen kasvatettavaksi. Mansfield ja tämän vaimo Mansfieldin kreivitär olivat lapsettomia, mutta he olivat jo aiemmin ottaneet kasvatettavakseen Didon serkun, Elizabethin, ja Byrnen mukaan on mahdollista, että Mansfieldit halusivat Didosta Elizabethille kasvukumppanin.

Tytöt olivat läheisiä ja lähes ainoa todiste Didon olemassaolosta onkin taulu, jossa sekä Elizabeth että Dido katselevat meitä. Byrne aloittaa kirjansa tästä maalauksesta, koska se tuntuu kertovan kaiken olennaisen Didosta: hänen ja Elizabethin läheisyydestä, mutta ei täysin tasavertaisesta suhteesta, koska Elizabeth oli valkoihoinen; Didon luonteesta, joka on älykäs, ilkikurinen ja itsevarma -- häntä ei kuvata taulussa varsinaisesti palvelijaksi, mutta hän on silti eksoottinen lisä Kenwoodin kartanoon, tummassa ihossaan, turbaanissaan ja silkkihuivissaan. Byrne myös huomauttaa, että Didon asento on vahvasti seksuaalinen, koska 1700-luvun englantilaisessa taiteessa ei ollut tapana näyttää yläluokkaisten naisten ruumiinmuotoja. Didon reisi piirtyy selvästi näkyviin silkkihameen alta, kun taas Elizabethin keho on jäykkä korsetin ja ison hameen peittämä kolmio.

Dido Belle ja Elizabeth Murray (1779)

Koska Didon elämästä ei ole säilynyt useita kirjallisia todisteita tai dokumentteja, Byrne keskittyy luomaan ajankuvaa maailmasta, jossa hän eli. Orjuuden kauhuista ja tehokkaasta koneistosta lukeminen onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiennyt Englannin mustien historiasta tai orjakaupasta lähes mitään, ja Byrne kuvaa mielenkiintoisesti, miten se eroaa esimerkiksi Yhdysvaltojen historiasta.

Englannissa orjuus kiellettiin vasta 1833, mutta samanlaisia plantaaseja kuin Yhdysvalloissa siellä ei koskaan syntynyt. Siitä huolimatta Englanti oli orjakaupan päätoimija, ja koko maan ja sen vauraan yläluokan rikkaudet revittiin siirtomaissa pakkotyössä olevien orjien selkänahasta. Kiinnostava esimerkki orjuuden vastaisesta taistelusta ovat anti-sakkariitit, eli sokerista kieltäytyjät, jotka kiinnittivät huomiota puhtaan valkoisen sokerin veriseen taustaan. Sokeriruoko, josta sokeria tehtiin, kasvoi vain siirtomaissa, erityisesti Länsi-Intian saarilla Karibialla, ja sokerin kasvatus ja jalostus oli rankkaa ja tappavaa puuhaa, josta huolehtivat yksinomaan orjat kaameissa olosuhteissa. Tässä kohtaa ajattelin, että paljon ei ole muuttunut noista ajoista. Edelleen mekin käytämme tuotteita, jotka on valmistettu jonkun toisen kärsimyksellä, eikä orjuus ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Byrnen kirja on sisarteos samannimiselle elokuvalle, mutta elokuvan ongelma on yksinkertainen totuus: joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Elokuva tekee Didon elämästä kiiltokuvamaisen rakkaustarinan, jossa hänen tulevaksi miehekseen väännetään Somersett- ja Zong-orjaoikeudenkäynnit käynnistänyt lakimies. Todellisuudessa Dido meni naimisiin valkoihoisen ranskalaisen miespalvelijan kanssa, josta ei tiedetä juuri mitään, niin kuin ei heidän yhteiselämästään tai Didon loppuvaiheista. Kauniita pukuja ja maisemia on tietysti kiva katsoa, mutta Didon erityinen elämä olisi vaatinut vahvemman elokuvan, jossa orjuus, epäoikeudenmukaisuus ja tummaihoisen naisen asema 1700-luvulla olisi näytetty kaikessa raadollisuudessaan.

Kirjakerho: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha (2012) (The Red Garden, 2011)

Kun olin kipeä, pyysin äitiä tuomaan kirjastosta jotain luettavaa. Sain tämän kirjan ja aluksi katselin sitä epäluuloisena. Ajattelin vielä siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan romaaneja, enkä keskittymään keksittyyn maailmaan. Alice Hoffmankin oli minulle aivan outo nimi.

Onneksi minulla kuitenkin oli 39 asteen kuume ja hajonnut tietokone, niin en voinut muuta kuin lukea tämän kirjan. Muistin miten ihanaa lukeminen voi olla, ihan fyysisenäkin kokemuksena. Koko kehoon leviää samanlainen mielihyvän tunne kuin jos laskeutuisi lämpimään kylpyveteen. Hyvän kirjan lukeminen voi olla joskus niin nautinnollista, että ei ihme että 1800-luvulla naisia varoiteltiin romaanien lukemisen vaaroista.

Jollakin nettisivulla Hoffmanin tyyliä kuvailtiin termillä fairy tale fiction eli satufiktio. Pidän tuosta termistä Hoffmanin tapauksessa enemmän kuin vaikkapa maagisesta realismista. (Ja termejähän riittää. Hoffman kirjoittaa kuvausten mukaan myös "fantasiaa" ja "romanttista" kirjallisuutta.)

Hoffmanin tarinat Punaisessa puutarhassa sisältävät usein maagisia elementtejä (karhun ja naisen välistä rakkautta, verenpunaisen puutarhan, Elämän Puun, naisen joka on ankerias), mutta koska hänen kirjoituksensa ei edes pyri realismiin, maaginen realismi tuntuu jotenkin väärältä kuvaukselta. Hoffman onkin nykyajan kirjallisuudelle niin vieras tarinankertoja, jonka teokset pyrkivät ennen kaikkea luomaan sen saman illuusion kuin entisajan suulliset tarinoitsijat: satua tai totta, et voi olla kuuntelematta.

Punainen puutarha rakentuu erillisistä, mutta toisiinsa liittyvistä tarinoista ja ne kaikki sijoittuvat Blackwellin kylään/kaupunkiin Massaschusettsissa. Kirja on lineaarinen siten, että ensimmäinen tarina sijoittuu vuoteen 1750, kun uudisasukkaat perustavat kylän, ja viimeinen vuoteen 1986. Tarinat vierivät eteenpäin vuosien mukana ja uusien sukupolvien myötä. Jo kirjan rakenne tuo siihen eeppisen tunnelman, joka muistuttaa Maa on niin kaunis -virren säettä: "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mies[ja nais-]polvet vaipuvat unholaan".

Unholaan vaipuvien sukupolvien ja ihmiskohtaloiden taustalla pysyy kuitenkin järkähtämättömänä yksi: kylä ja sitä ympäröivä luonto, metsät, vuoret ja joki. Blackwell ja sen puut ja muut luonnonelementit ovat kirjan ainoa päähenkilö, joka pysyy mukana tarinasta toiseen. 

Tässäkin mielessä Hoffman on vanhanaikainen kirjailija: hänen henkilöhahmonsa ovat erottamattomia siitä paikasta, mihin sattuvat syntymään. Punaisen puutarhan hahmot eivät kärsi eksistentiaalisesta elämäntuskasta, eivätkä vaeltele ahdistuneina suurkaupungeissa nimettömien ja tuntemattomien ihmisten keskellä. He ovat aina jonkun poikia ja tyttäriä, jonkun naapureita ja jonkun lapsenlapsia, ja yhtä erottamaton osa kylää kuin läheisen joen ankeriaat. Se ei silti tarkoita, että kaikki menisi aina hyvin. Päinvastoin. Monet kirjan tarinoista ovat sydäntäraastavan surullisia, jopa väkivaltaisia.

Koska luin tämän kirjan suomeksi, on pakko kehua Hoffmanin vakiosuomentajaa Raimo Salmista. Kieli on kaunista ja maagista. Pidin erityisesti myös siitä, että joissain tarinoissa vilahtelee historiallisia henkilöitä, jotka lukija joko tunnistaa tai ei. 

Yksi tarina kertoo esimerkiksi Emily Dickinsonin vierailusta Blackwelliin, ja vaikka häntä ei nimetä, pikku hiljaa tarinan edetessä tietyt yksityiskohdat paljastavat kenestä on kyse. Kirja tutustuttaa myös amerikkalaiseen folkloreen, joka on melko tuntematonta Suomessa. En ollut aiemmin kuullut vaikkapa Johnny Appleseedistä, joka istutti omenapuita ja perusti omenatarhoja ympäri Yhdysvaltoja.

Luin Hoffmanilta myös Aavikon kyyhkyset (2014, The Dovekeepers, 2011) ja Noitasisaret (1996, Practical Magic, 1995).  

Aavikon kyyhkyset toimi suomeksi, koska sen on suomentanut Salminen. Ainoastaan kirjan nimi on mielestäni harhaanjohtava. "Aavikon kyyhkyset" tuo mieleen herkät ja hentoiset naiset, jotka kujertavat avuttomina aavikolla. Tämä mielikuva ei voisi olla kauempana kirjan neljästä päähenkilöstä, jotka selviytyvät pitkästä piirityksestä ja erinäisistä julmuuksista muinaisessa Masadan linnoituksessa Juudeassa. "The Dovekeepers" viittaa näiden neljän naisen työhön linnoituksessa. He huolehtivat kyyhkysistä, jotka toimivat tärkeinä viestiviejinä 70 jKr.-luvun saarretun aavikkolinnoituksen ja muun maailman välillä.

Noitasisaret taas oli niin huonosti käännetty, että pitää joskus lukea kirja englanniksi. Juoni on muuten ihan erilainen kuin Hollywood-leffassa, joka kirjasta tehtiin 1990-luvulla.

Väitöskirjaohjaajani kertoi, että Hoffmanin kirjoista on juuri tehty väitöskirja Oulun yliopistossa. Se

löytyy täältä. 

Kirjakerho: The Signature of All Things & The Invention of Wings

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kirjoista, joita olen lukenut kesän ja syksyn aikana. Niillä ei ole mitään tekemistä Montgomeryn kanssa, mutta hyvä niin!

Minulla on ollut tänä vuonna ruhtinaallisen paljon aikaa lukea muutakin kuin väitöskirjaan liittyviä kirjoja (kuukauden kesäloma ja kuukauden sairasloma auttavat asiaa kummasti). Kuulostaa vähäpätöiseltä asialta, mutta ainakin lukemista rakastavat tajuavat, mistä on kyse.

Olen nimittäin saanut takaisin lukemisen nautinnon. Ja mikä tärkeintä: olen pystynyt taas uppoutumaan romaaneihin. Väitöskirjan tekeminen ja jatkuva kiire on poistanut minusta tarinaan uppoutumisen taidon, ja parin viime vuoden ajan olen lukenut lähinnä elämäkertoja ja no...katsonut elokuvia tai tv-sarjoja, jos olen halunnut vajota fiktiiviseen maailmaan.

Mutta jos on lukenut viisivuotiaasta saakka ja tulee perheestä, jossa kirjat ovat yhtä tärkeitä hengissäpysymiselle kuin leipä ja uni, elämä tuntuu aina vähän vajavaiselta, jos ei pysty elämään myös kirjoissa.

Haluan jakaa nämä kirjat kanssanne myös siksi, että ne ovat olleet paitsi hyviä kirjoja, myös harvinaisen täydellisiä lukemisen ilon takaisin saamiseen. Niitä kaikkia yhdistää tarinankerronnan taito.

(Valitettavasti suurin osa kirjoista on englanninkielisiä, mutta toivottavasti ne käännetään pian suomeksikin.)

Elizabeth Gilbert: The Signature of All Things (2013) & Sue Monk Kidd: The Invention of Wings (2014)

Nämä kirjat kuuluvat yhteen ja muistuttavat toisiaan. Ne ovat historiallisia romaaneja, jotka tuovat esiin historian unohdettuja naisia: tiedenaisia, aktivisteja, orjia. Molemmat myös sijoittuvat samaan aikaan, 1800-luvun alkupuoliskolle, ja niissä tarkastellaan muutosta 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin ja siitä eteenpäin. Olisiko tämä lajityyppi nyt nosteessa Yhdysvalloissa, kun Gilbert ja Monk Kidd ovat molemmat siellä best-seller-kirjailijoita? Jos näin on, niin hyvä. Historialliset romaanit, varsinkin naisnäkökulmalla, ovat aina tervetulleita.

Gilbertin kirjan luin kesällä, kun löysin sen Kanadasta pehmeäkantisena. Olin yllättynyt, kun Eat, Pray, Love -kirjan kirjoittajan uusin olikin jotain ihan muuta. Ei omaelämäkerrallinen, ei self-helpiä, ei joogaa ja meditaatiota, ei eksoottisia paikkoja, eikä myöskään parisuhteen kuvausta (niin kuin Gilbertin edellisessä kirjassa Committed, joka pohti avioliiton merkitystä ja historiaa). 

The Signature of All Things kertoo Alma Whittakerista, rikkaan Amerikkaan emigroituneen kasvitieteilijän tyttärestä, joka syntyy samalla hetkellä kuin uusi vuosisata, 1800. Alman kautta kuvataan poikkeuksellisen naisen asemaa ja valintoja vuosisadan kuluessa, ja päädytään Philadelphiasta Tahitille ja lopulta Hollantiin. 

Kirjan kieli on uskottavasti vanhahtavaa ja kaunista, erityisesti kun kuvataan kasvimaailman ihmeitä ja Alman kiintymystä sammaleisiin, kasvitieteen osa-alueeseen, joka on tarpeeksi vähäpätöinen, että nainenkin voi tutkia sitä. Loppuosassa päästään käsiksi Darwiniin ja evoluutioteoriaan, ja silloin ollaankin jo uuden maailman ja ajan äärellä: Jumala tiputettiin alas taivaalta, ihmiset periytyivät apinoista ja tieteellinen maailmanselitys korvasi uskonnollisen.

Sue Monk Kiddin kirjan The Invention of Wings luin syksyllä ja aluksi en muistellut Gilbertin kirjaa ollenkaan. Monk Kiddin kirja kertoo nimittäin orjuudesta Charlestonin kaupungissa, Etelä-Carolinan osavaltiossa 1800-luvun alkupuolella. 

Pikku hiljaa rupesin kuitenkin miettimään, että kirjat ovat saman ajan kaksi eri näkökulmaa. Gilbertin kirja keskittyy valkoisen naisen elämään pohjoisessa osavaltiossa, jossa orjuus ei ollut yhtä näkyvä osa arkea kuin eteläisissä osavaltioissa. Monk Kiddin kirja taas avaa tuon ajan synkän varjopuolen: sen, miten koko Yhdysvaltojen vauraus perustui orjakauppaan.

Monk Kiddin kirjan pääosassa ovat Sarah Grimké, rikkaan lakimiehen ja plantaasinomistajan tytär, sekä Hetty/Handful, orjatyttö, joka annetaan Sarahille lahjaksi tämän 11-vuotissyntymäpäivänä. Tyttöjen elämät kietoutuvat toisiinsa, ja kirja jakautuu lukuihin, joissa molempien kertojanäänet kuvaavat tapahtumia kahdesta eri näkökulmasta. 

Sarahin ääni kuvaa etuoikeutettua elämää, joka silti perustuu toisten riistämiseen ja orjuuttamiseen. Mutta myös Sarah on omalla tavallaan vanki, hän ei pysty hyväksymään ympärillään vallitsevia oloja ja kehittyy pikku hiljaa kirjan kuluessa orjuuden vastustajaksi, abolitionistiksi. Sarahin kautta kuvataan myös 1800-luvulla elävän naisen toisenlaista orjuutta: ei mahdollisuutta opiskella, hankkia ammattia tai olla menemättä naimisiin.

Handfulin ääni on kirjan kapinallinen ääni. Kieli muuttuu täysin toisenlaiseksi kuin Sarahin korrekti englanti. Handful puhuu kieliopillisesti väärin, mutta runollisesti oikein. Handfulin ja hänen äitinsä, Charlotten, suhteen kuvaamisen kautta Monk Kidd tuo kirjaan jotain siitä, millaista orjien elämä on mahdollisesti ollut yhteiskunnassa joka ei nähnyt heitä ihmisinä, kulttuurissa joka ei ollut heidän omansa, sekä kielen keskellä jonka he joutuivat opettelemaan. Handful ei hyväksy sitä, että hän on vain kauppatavaraa, kuten ei hyväksy hänen äitinsäkään, ja hän pitää yllä ihmisarvoaan ja päänsisäistä vapauttaan juuri kielen avulla tai vaikka kylpemällä Sarahin huoneessa ilman lupaa:

“I have one mind for the master to see. I have another mind for what I know is me.”

Kirjan lopussa on Monk Kiddin jälkisanat, joista selviää, että Sarahin hahmo perustuu todellisen Sarah Grimkén (1792-1873) elämään. Hän ja sisarensa Angelina olivat tärkeitä hahmoja abolitionistisessa liikkeessä, ja he kiersivät puhumassa orjuuden lakkauttamisen puolesta ympäri Yhdysvaltoja, aikana jolloin nainen ei saanut puhua julkisesti. Jatkamalla puhekierroksiaan Sarah ja Angelina ottivat kantaa naisten rajoitettuun asemaan ja taistelivat siten myös naisten aseman puolesta. Kuten niin usein käy, myöhempi historiankirjoitus ei muista Grimkén sisaruksia, mutta Wikipedia-artikkelit heistä kyllä löysin (Sarah & Angelina).

Kirjeitä MacMillanille

Melkein kuukauden tauon jälkeen palaan taas töiden pariin, eli Montgomeryn teksteihin. Olen taas Tartossa tekemässä töitä ja täällä ne aina sujuvat, koska kaupunki on sopivan pieni ja sopivan iso rauhallisille kävelyretkille ja kahviloille, joissa voi uppoutua lukemiseen.

Tänään luin Montgomeryn kirjeitä kirjeystävälleen, skottilaiselle George Boyd MacMillanille (julkaistu osittain kirjassa My dear Mr. M. Letters to G. B. MacMillan from L. M. Montgomery. Toim. Bolger & Epperly, 1992). He olivat kirjeenvaihdossa yli kolmekymmentä vuotta ja tapasivatkin kerran Montgomeryn häämatkalla Skotlantiin ja Englantiin vuonna 1911.

Koska olen pitänyt ja joutunut pitämään melkein koko syksyn mittaisen tauon Montgomerystä, oli ihanaa palata taas hänen sanojensa pariin. Jokin kumma voima niissä on, niin että hetkessä on kulkeutunut Prinssi Edvardin saarelle Cavendishiin ja tämän monitahoisen naisen pään sisään.

Luen kirjeitä nyt kun minulla on aikaa, koska haluan verrata niitä päiväkirjoihin. Montgomeryllä oli tapana kierrättää paljon materiaalia, erityisesti päiväkirjoista kirjeisiin ja romaaneihin. Osittain tämä johtui ajan puutteesta: Montgomeryllä ei yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa kaikkia kirjeitä lukuisille ystävilleen ja sukulaisilleen "from scratch" eli täysin tyhjästä.

Toisaalta päiväkirjatekstin käyttäminen kirjeissä ja jopa romaaneissa kertoo siitä, että Montgomery arvosti päiväkirjaansa taiteellisena työnä ja kirjoitti varmasti usein sinne ensiksi ja parhaiten tietystä tapahtumasta tai ajatuksistaan. Hän ei halunnut, että jokin erityisen taitavasti kirjoitettu kohta päiväkirjassa jäisi "vain" hänen silmilleen nähtäväksi, vaan lähetti sen eteenpäin maailmalle, esimerkiksi Skotlantiin asti.

Kiinnostavaa kirjeissä on tähän mennessä ollut se, miten Montgomery kuvailee itseään ulkopuoliselle. Päiväkirjassahan hän kirjoittaa lähinnä itselleen (vaikka tuleva yleisö onkin aina vahvasti läsnä), mutta kirjeessä vastaanottaja on elävä ihminen, kirjoittajanurasta haaveileva lehtimies MacMillan. Arvattavasti Montgomery antaa itsestään hieman kaunistellumman kuvan kuin päiväkirjassaan -- hän esimerkiksi sanoo ensimmäisessä kirjeessä olevansa 26-vuotias, vaikka todellisuudessa on 29 -- mutta toisaalta paljastaa rivien välistä luonteenpiirteitä, mitä päiväkirja ei näytä.

Macmillan ja Montgomery keskustelevat rakkaudesta -- mikä kiinnostaa minua erityisesti, koska väitöskirjani aiheena on romanssi --, mutta myös kutsumuksesta, uskonnosta, uuden vuoden lupauksista (mahdottomia toteuttaa Montgomeryn mielestä) ja Anna-kirjan vastaanotosta.

Kirjeissä ei ehkä pääse kurkistamaan Montgomeryn yksityisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kuten ei päiväkirjassakaan, mutta niissä esiintyy Montgomery viisaimmillaan: terävä ajattelija, joka kirjoittaa esseemäiseen tyyliin elämän suurista kysymyksistä (usein vastaten Macmillanin esittämään kysymykseen), mutta kuvailee myös oman elämänsä pieniä ja värikkäitä yksityiskohtia, juuri niitä jotka tekevät kirjeet yhtä eläviksi, kuin jos olisin saanut ne tänään postissa.

"I think we should just write out what is in us -- what our own particular 'demon' gives us -- and the rest is on the knees of the gods. If we write truly out of our own heart and experience that truth will find and reach its own." (March 19, 1906)