Pitkän tauon jälkeen palaan blogin ääreen. Olen taas Kanadassa, tällä kertaa vierailevana tutkijana TransCanada Institutessa, joka on osa Guelphin yliopistoa (School of English and Theatre Studies) (lisää täällä: TransCanada Institute). Nimikkeeni on hieno - "Visiting Research Fellow" - mutta työ on arkista. Kirjoitan väitöskirjaani eteenpäin ja vaihdan pöytää sen mukaan mikä sattuu olemaan vapaana. Instituutti sijaitsee ihanassa pikku talossa kampuksen liepeillä, vanhojen puiden katveessa, ja välillä tuntuu enemmän kuin olisi kesämökillä (varsinkin kun sataa) kuin yliopistolla töitä tekemässä. Mutta töitä tehdään, hurjasti, ja tällä kertaa minulla on mukava työyhteisö, joten olen tyytyväinen.
Arkistojakaan en ole unohtanut. Tänään laskeuduin alas Haadekseen, eli kirjaston kellarikerrokseen ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun saavuin lokakuun alussa. Tuntui hyvältä nähdä taas alkuperäiset päiväkirjat, katsella tuttua käsialaa ja lukea jälleen kerran päiväkirjoja ilman painetun kirjan tuomaa välimatkaa. Toisaalta huokaisin monta kertaa helpotuksesta, että suurin työ arkistoissa on jo tehty. Joitain asioita, kuten puuttuvien kohtien kopiointia en kaipaa lainkaan, vaikka tekstiin pääsikin silloin hyvin sisään. Tänään kun tarkistin muistiinpanojani pari tuntia, hartiani ja selkäni ja silmäni muistivat mikä niissä pitkissä päivissä ei ollut mukavaa. Mutta mutta... taas Montgomery, tuo kynäilevä noita, onnistui tunkeutumaan huokosiini ja luin mielenkiinnolla pitkän kirjoituksen puista jotka hän tunsi lapsuudessa.
Kai kaikille on jo selvää, että paikat olivat Montgomerylle hyvin tärkeitä. Jos vielä epäröitte, tarjoaa kolmas käsinkirjoitettu päiväkirja 12,5 sivua todistusaineistoa (January 22, 1911). Teksti on eräänlainen puiden elämäkerta, jossa Montgomery käy läpi kaikki puut, jotka kasvoivat joko heidän talonsa lähistöllä tai läheisissä metsissä, eikä unohda edes villinä kasvavia hedelmäpuita salaisissa sopukoissa. Jokaisella puulla on hänelle oma merkityksensä, oma nimensä ja tarinansa.
Tätien ja setien mukaan nimetyt omenapuut siirtyivät sellaisenaan The Story Girl -kirjaan, mutta kiehtovaa on, miten tarkkaan Montgomery muistaa minkätyyppisiä omenoita eri puissa kasvoi: "Little Syrup Tree" - hyviä omenoita keitettäväksi - "Spotty Tree" - omenat hyviä mutta ulkomuodoltaan rupisia - "Aunt Margaret's Tree" - happamia ja kovia omenoita - "Little red tree" - yllätys yllätys ... punaisia omenoita - "Gavin's Tree" - nimetty omenavarkaan mukaan, jonka motiivia Montgomery ei ymmärrä, koska omenat tässä nimenomaisessa puussa olivat happamia ja mauttomia.
Myöhemmässä tekstissä, jossa käy läpi Anne of Green Gables -kirjan "todellisia" taustatapahtumia ja paikkoja (January 27, 1911) Montgomery muistelee lapsuutensa leikkimajaa ja sanoo rakastaneensa rakentaa majoja ja leikkiä kotia metsässä kun oli
pieni. Ne jotka ovat lukeneet Pienen runotytön ja muistavat Emilian ja
Ilsen leikkimajan metsässä eivät ylläty tästä tiedosta. Montgomery
näyttää siirtäneen nämä muistelot melkein suoraan Pieneen runotyttöön,
särkyneistä lautasista ja hyllyistä alkaen, ja ilmeisesti myös Annan ja Dianan leikkimaja on saanut inspiraation Montgomeryn omasta lapsuuden majasta.
Leikkimajojakin minulla oli, mutta etenkin puu-tekstin lukeminen sai muistelemaan omia tärkeitä puitani, varsinkin niitä jotka kasvoivat lapsuudessani talomme pihalla. Muistan vieläkin ne kaikki vaikka suurin osa niistä on ollut kantoina jo vuosia. Näihinkin puihin liittyy kaikkiin jokin muisto tai tarina, mikä tekee niistä merkittäviä. Mutta puita - ja paikkoja - voi rakastaa pelkästään niiden itsensäkin takia. Tämä lause muistutti minua siitä:
"A few yards from my window grew a huge poplar, much beloved by me. How the morning sunshine used to strike on its boughs!"
["Parin metrin päästä ikkunastani kasvoi mahtava poppeli, minun erityisesti rakastama. Kuinka aamuaurinko osuikaan sen oksille!"]
Ymmärrän hyvin, mistä Montgomery kirjoittaa. Olin niin onnekas että sain kasvaa huoneessa johon paistoi aamuaurinko, ja vuosien ajan se osui ikkunan takana kasvavaan kirsikkapuuhun (jonka nimesin romanttisesti Defiteliaksi, varmaankin Annan ja Emilian inspiroimana, omaperäistä...), jonka oksat piirtyivät verhoihin. Vaikka Montgomery on ollut kuolleena jo 70 vuotta, puu josta hän kirjoittaa vielä kauemmin ja ikkunakin on jo kadonnut tästä maailmasta, tuo yksinkertainen lause muuttui heti mielessäni eläväksi ja toi mieleeni oman puuni ja oman ikkunani, mutta myös vahvan mielikuvan siitä, miten tämä toinen kerran elänyt ihminen heräsi monen vuoden ajan huoneessaan ja katseli samankaltaista näkyä.
Puita voi rakastaa pelkästään niiden elävyyden takia, niiden mehevän fyysisyyden takia, kun aamuaurinko osuu niihin tai kirsikat kypsyvät kirkkaanpunaisiksi ja tummuvat sitten joka kesä samaan aikaan. Ja tekstiä voi rakastaa samasta syystä. Teksti ei ole koskaan yhtä elävää ja konkreettista, kouriin tuntuvaa, kuin puun oksat tai aamuaurinko tai leikkimajat metsässä, mutta hyvällä tuurilla teksti voi tallentaa jotain näistä muinaisista oksista ja auringosta ja majoista ja tehdä niistä kuolemattomia.
