maanantai 14. joulukuuta 2009

Kuvia Montgomeryn päiväkirjasta

(Montgomery 17-vuotiaana. Päiväkirjassa oleva kuva leikattu lehdestä. Copyright Vappu Kannas)

(Laatikot missä päiväkirjoja ja niiden valokopioita säilytetään. Copyright Vappu Kannas)

(Esimerkki muutetusta sivunumerosta, joka viittaa siihen, että sivu on leikattu myöhemmin irti ja korvattu uudella. Copyright Vappu Kannas)

(Esimerkki irtileikatusta ja uudelleen liimatusta sivusta. Copyright Vappu Kannas)

(Syanotypia ja mustavalkokuva. Copyright Vappu Kannas)

(Ensimmäisen päiväkirjan etusivu. Copyright Vappu Kannas)

(Sivu, johon Montgomery on liimannut ystävänsä Freden maalaamia kuvia tämän kuoleman jälkeen. Copyright Vappu Kannas)

(L. M. Montgomeryn alkuperäinen päiväkirja, ensimmäinen osa. Copyright Vappu Kannas)

[All photo material courtesy of Archival and Special Collections, University of Guelph, Ontario]

lauantai 12. joulukuuta 2009

Arkistojen kätköistä osa 2

Eilen tein viimeinkin sen, mistä olen haaveillut jo jonkin aikaa. Näin viimeinkin Montgomeryn alkuperäisen päiväkirjan. Tähän asti olen kopioinut tekstiä valokopioista, koska alkuperäiset päiväkirjat ovat niin hauraita. Ensimmäinen niistä on melkein sata vuotta vanha (Montgomeryn alkoi kopioida siihen tekstiä n. 1919).

Kiinnostavinta oli nähdä, miltä päiväkirjassa olevat valokuvat näyttävät oikeasti ja miten ne ovat reagoineet aikaan, sekä nähdä omin silmin ne sivut, jotka Montgomery on leikannut myöhemmin irti ja korvannut uusilla. Sivun reunassa voi nähdä leikatun kohdan ja liimausjäljet, paperi on myös eriväristä ja käsiala vaihtuu.

Valokuvista jotkut ovat muuttuneet sinisiksi. Ovatkohan ne uudempia "snapshotteja" jotka ovat olleet herkempiä valolle? [EDIT 2.2.2012: Siniset kuvat ovat syanotypioita! "Syanotypia- eli sinikopiotekniikka on vanha vuodelta 1842 peräisin oleva valokuvatekniikka. Syanotypia perustuu kahteen rautasuolaan, jotka yhdistetään ja valotetaan UV-valolla (UV-lamput, aurinko). Valottamisen tuloksena syntyy preussinsininen pigmentti, joka on hyvin säilyvä (ei vesiliukoinen, valoa kestävä). Syanotypiatekniikkaa kutsutaankin syystä myös aurinkokuviksi." (http://www.paintme.fi/goransson_suku/syanotypia.html)]

Montgomery nimittäin lisäsi kuvia hyvin epäkronologisessa järjestyksessä kuvittaakseen merkintöjä. Joskus kuvan ja tekstin välillä on vuosikymmenten välimatka. Osa valokuvista on mustavalkoisia lasinegatiiveille otettuja valokuvia, jotka eivät ole paljoakaan muuttuneet vuosien kuluessa. Seassa on myös postikortteja. Montgomery siis kuvittaa päiväkirjaansa ja muuttaa sen luonteeltaan enemmän autobiografiaksi eli omaelämäkerraksi tai muistelmaksi.

Näin myös Montgomeryn itsensä kirjoituskoneella kirjoittaman lyhennetyn version päiväkirjoistaan (ns. typescript). Se lisää uuden mielenkiintoisen tason editointiprosessiin, koska esimerkiksi viimeksi mainitsemani kolmiodraama on tästä versiosta sensuroitu melkein kokonaan. Montgomery kopioi tämän version kahdelle pojalleen eikä luonnollisesti halunnut heidän lukevan kaikkein intiimimpiä kohtia. Myös ilkeät kommentit Montgomeryn äitipuolesta ja hänen entisestä opettajastaan Mr. Mustardista on sensuroitu.

Kuvia seuraa myöhemmin!

torstai 10. joulukuuta 2009

Arkistojen kätköistä


(Sivu julkaistujen päiväkirjojen editointikopiosta ja sivu Montgomeryn käsinkirjoitetusta päiväkirjasta.)

Olen viime päivinä kopioinut neljättä käsinkirjoitettua päiväkirjan osaa (3- ja 4-osat muodostavat yhdessä 2. osan julkaistuista päiväkirjoista), jossa Montgomeryn elämä synkkenee merkittävästi. On vaikea olla masentumatta itsekin kun lukee noista ajoista. Olen elänyt ensimmäistä maailmansotaa ja tajunnut taas kerran, miten merkittävästi länsimaailma muuttui sen myötä. Montgomeryn lapsuuden ja nuoruuden lumottu ja jossain määrin viatonkin maailma katosi sen myötä. Välillä nykyajan kauhuja katsellessa tekisi mieli yhtyä hänen ajatukseensa siitä, että modernisaatio ei ole oikeastaan tuonut tähän maailmaan mitään parempaa ja että olemme vain menettäneet paljon. Toki toki on naisten oikeudet ja rokotukset ja mukavuudet, joiden tuotos olen enkä edes osaa ajatella niiden ulkopuolelta. Mutta jotain siitä hitaudesta, paikallisuudesta ja rauhasta haluaisin välillä takaisin. Eron huomaa jo kun lukee 1800-luvun loppupuolen päiväkirjamerkintöjä ja 1900-luvulla sodan jälkeen kirjoitettuja. Yhtäkkiä hevoset vaihtuvat autoihin ja maailman havaitsemisen tahti muuttuu radikaalisti. Ja kuten Montgomery kirjoittaa, auto ei suo samanlaista mahdollisuutta romanttisiin ajeluihin, koska molemmat kädet pitää pitää ratissa kiinni (toisin kuin hevoskärryillä ajettaessa).

1919 oli vaikea vuosi Montgomerylle, vaikka sota olikin ohi. Hänen läheisin ystävänsä Frede kuoli espanjan taudin jälkimaininkeihin. Outoja yhteyksiä muuten nykyaikaan, kun lukee näistä vanhoista epidemioista kuten espanjan tauti (Spanish flu), eikä tietenkään voi olla miettimättä tätä meidän sikainfluenssaamme. Tunsin olevani tulevaisuuden suojattu asukki, kun kävin ottamassa rokotuksen sitä vastaan ja mietin, mitä Montgomery olisi siitä ajatellut. Espanjan tautiin ei rokotusta ollut, eikä ollut vielä antibioottejakaan, joten suurin osa ihmisistä kuoli keuhkokuumeeseen. Olemme niin suojattuja täällä lännessä, eihän meillä ole mitään pelättävää. H1N1:stä syntynyt kohu kertoo ennen kaikkea siitä, että olemme etääntyneet hyvin kauaksi siitä luonnollisesta todennäköisyydestä, että voimme kuolla milloin tahansa. Montgomeryn päiväkirjassa on harvassa ne sivut, jolloin hän ei raportoi jonkun kuolemasta milloin mihinkin "tavalliseen" tautiin, kuten tuberkuloosiin tai keuhkokuumeeseen.

1919 puhkesi myös hänen miehensä Ewanin depressio, joka kesti heidän loppuelämänsä. Tähän aikaan molemmat rupesivat myös käyttämään lääkkeitä unettomuuteen ja hermostuneisuuteen (lääkkeitä kuten veronal, bromide ja chloral, mitkä lienevät suomenkieliset vastineet?). Rubio kirjoittaa elämäkerrassaan tästä lääkkeidenkäytöstä todella mielenkiintoisesti. Hänen tutkimuksensa mukaan monet Montgomeryn ja Ewanin käyttämistä lääkkeistä ovat ensinnäkin nykyään kiellettyjä ja vaarallisina pidettyjä ja useat niistä aiheuttavat riippuvuutta. Traagisinta on, että hyvin todennäköisesti suurin osan Ewanin oireista aiheutui nimenomaan lääkkeistä, mitä hän otti, kuin mistään varsinaisesta taudista. Aikalaiset muistavat myös, että Montgomeryn kädet tärisivät vanhemmiten koko ajan, koska tämä käytti unilääkkeitä. Niiden yliannostukseen (joko tahalliseen tai tahattomaan) hän myös lopulta kuoli.

Täällä satoi tänään ensimmäinen kunnon lumi ja kampuksella näyttää nyt tältä:

Ja tämä on kammioni, missä olen työskennellyt yli kolme kuukautta:

(University of Guelph Special Archives and Collections)

tiistai 8. joulukuuta 2009

Lankojen sitominen

Pitkän hiljaisuuden jälkeen yritän sitoa langanpäät yhteen, koska kohta tulen jo takaisin Suomeen. Pöydälläni on roikkunut koko syksyn irtolappuja, missä lukee kirjoita tästä, kirjoita tuosta, laita tämä blogiin. Enkä ole ikinä jaksanut kirjoittaa. Ehkä nyt yritän.

Ensin Atwood. Kun kasvaa syrjäisessä peräkylämaassa kuten Suomessa (lähinnä siis siinä mielessä, että kanadalaiset kirjailijat eivät vieraile siellä kovin usein) on tietenkin aina hurjaa nähdä Atwoodin tapainen suuri kirjailijanimi. Koska en ole lukenut Atwoodia vähään aikaan, en aluksi tajunnut hetken tärkeyttä vaan otin rennosti. (Tärkeämpiä minulle ovat nykyään Munro ja Shields. Jos näkisin täällä Munron jossain saisin varmaan paniikkikohtauksen niin paljon häntä arvostan.) Asiaan vaikutti myös se, että tulin samana päivänä takaisin Guelphiin Ottawasta ja takana oli pitkä reissupäivä (etäisyydet vievät täällä ihmisestä mehut).

Jossain vaiheessa tajusin rueta miettimään, miten tärkeä Atwood oli minulle vielä lukioaikoina. Luin Sokean surmaajan, Orjattaresi, Alias Gracen, Siniparran munan, mitä niitä nyt onkaan ja kaikki tekivät ison vaikutuksen. Varsinkin Sokea surmaaja ja Orjattaresi, joka löytyi kotoa kirjahyllystä. Se oli ehkä ensimmäinen varsinaisesti feministinen kirja jonka luin ja josta tajusin että se yrittää kertoa jotain hyvin tärkeää. Kirjoitin siitä lukiossa esseen, johon valmistautuminen heijasteli jo ehkä sitä, että päätyisin yliopistoon analysoimaan kirjoja kappaleiksi. Valmistauduin edellisenä iltana tunnilla kirjoitettavaan esseeseen tietokoneen ääressä. Muistiinpanoja kertyi monta sivua ja kun astelin ne kourassa ylpeänä luokkaan näin äidinkielenopettajan kulmien kohoavan. Hänen kommenttinsa esseeseeni olivat vain ”seuraavalla kerralla ei tarvitse valmistautua niin perinpohjaisesti”. Alias Grace pitää lukea pian uudelleen. Siitä opin, miten kiehtovaa on lukea ja kirjoittaa menneistä ajoista, murhista, okkultismista ja rikoksista, jotka eivät ikinä ratkea. Viimeksi luin Atwoodilta Oryx ja Crake -kirjan, joka oli tulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Atwoodista on tullut ehkä vähän turhan saarnahenkinen, jotta hänen kirjoistaan voisi täysin nauttia. Lauseista henkii tietty omahyväisyys, josta en pidä.

Samaa oli havaittavissa Guelphin tapahtumassa, joka pidettiin kirkossa. Astuin sisään ja hätkähdin kun näin tutunnäköisiä kirjakaupan naamoja valkoisissa kaavuissa. Tulinko vahingossa jumalanpalvelukseen? Onko Bookshelf sittenkin uskonnollinen/kristitty kirjakauppa? Aivopestäänkö minut jonkin omituisen lahkon jäseneksi? Tilaisuus oli lähellä uskonnollista kokousta, mutta onneksi lievällä ironialla varustettuna. Atwood oli ”Oraakkeli” joka luki kirjastaan The Year of the Flood ja kuoro lauloi lauluja samasta kirjasta. Lisäksi Adam One (myös kirjassa oleva hahmo) luki saarnan. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta sain sen kuvan, että se on Oryxin ja Craken tapaan tulevaisuusdystopia ja kuvaa ekokatastrofin vaikutuksia. Sinänsä ihan hyvä idea toteuttaa perinteisen lukuillan sijaan draamallinen spektaakkeli, mutta välillä tuntui, että Atwood oli varsin tyytyväinen oraakkelin osaansa vailla ironian häivää. Olen myös lukenut rivien välistä kanadalaisten ystävieni kommenteista Atwoodista, että hänen maineensa on täällä vähän erilainen kuin Suomessa, missä hän on vain iso ulkomainen nimi. Tuntuu, että he tietävät jotain mitä minä en tiedä ja haluaisin tietää, mitä se on. Tuttavani Jody, joka tekee täällä väitöskirjaansa kanadalaisesta kirjallisuudesta sanoi kuulleensa, että Atwood on joko todella mukava tai todella kiukkuinen julkisissa tilaisuuksissa. Guelphissa hän oli mukavan oloinen, vastasi ystäväni Annen kysymykseen n. 15 minuutin monologilla varsin ystävällisesti ja saimme myös ottaa fanikuvat. Spekuloimme tilaisuuden jälkeen, onko Atwood voinut ottaa botoxia, koska hänen poskipäänsä ja otsansa olivat todella pinkeät ja sileät. Tai ehkä hän tietää jumppaliikkeitä.

Montgomery-projekti laahaa eteenpäin ja pitäisi saada aika pian loppuun, koska joudun lähtemään. Olen kopioinut toisen osan päiväkirjoista melkein loppuun, mutta vielä on paljon tehtävää, varsinkin kun mieleni toimii aina näin: tajuan vasta paniikin edessä kristallinkirkkaasti, mitä kaikkea haluan vielä tehdä ja lukea. Olisihan tässä ollut nämä edeltävät kolme kuukautta aikaa. Olen saanut kirjoitettua n. parikymmentä sivua ja kuulin tänään proffalta, että sain seminaariarvosanaksi vitosen (5:n asteikolla siis). Ihan mukavaa. Keväällä se oli vielä 4+, joten jospa läsnäolemattomuuteni auttoi asiaa – tai Suomesta pois oleminen teki kaikesta vähemmän vakavaa. En suoraan sanottuna edes muistanut, että saamme seminaarista arvosanat, muuten olisin ehkä panikoinut enemmän ennen kuin palautin tekstini.

Kirjoitin siis yhden alaluvun Montgomeryn suuresta kolmiodraamasta. Montgomery oli kihloissa pikkuserkkunsa Edwin Simpsonin kanssa, mutta tajusi melkein heti, että ei voisi mennä tämän kanssa naimisiin. Ollessaan vielä Edin kihlattu, hän tapasi Herman Leard -nimisen miehen, jonka perheen luona hän asui opettaessaan Lower Bedequessa kyläkoulussa. Bäng! Kolmiodraamaa, intohimoa, salaisia kohtaamisia Montgomeryn makuuhuoneessa, melkein seksiä! Tutkijat ovat kirjoittaneet tästä paljon ja nämä päiväkirjamerkinnät on tietenkin jätetty sellaisinaan julkaistuihin päiväkirjoihin, koska tokihan lukijoita kiinnostaa tämä mehukas romanssi ja naiskirjailijoiden ollessa kyseessä on hyvin tärkeää tietää heidän miesseikkailuistaan. (Sivuhuomautuksena: minua ärsytti esim. Sylvia-elokuva, joka on kertovinaan runoilija Sylvia Plathista, mutta kertoo oikeasti onnettomasta avioliitosta ja näyttää kaikkien Plathin ongelmien/luovuuden/masennuksen/itsemurhan katalysaattorina vain ja ainoastaan hänen suhteensa Ted Hughesiin.)

Harvat ovat kuitenkaan kommentoineet sen tarkemmin sitä, miten Montgomery kirjoittaa tästä romanssista. Irene Gammelin mielestä Montgomery kirjoittaa ajalleen varsin rohkeasti, vaikka yrittääkin ottamallaan roolilla peitellä epämukavaa suhdettaan seksuaalisuuteen. Helen M. Buss on ensimmäinen, joka huomautti, miten Montgomery käyttää yhtä kirjallisuuden yleisintä kaavaa – kahden kosijan koventiota. Luen juuri Jean Kennardin kirjaa Victims of Convention (1978), jossa hän tutkii tätä konventiota tarkemmin. Jane Austen on sen mestari ja kaikki nykyinen chick-lit pohjaa sille. Päähenkilön pitää valita Herra Oikean ja Herra Väärän väliltä (esimerkkejä riittää: valitkaa mikä tahansa Austenin kirjoista, vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo ja Mr. Darcy ja Mr. Wickham). Kennardin mukaan tämän konvention isoin sudenkuoppa on, että romanttisen loppuratkaisun lisäksi (joka siis 1800-luvun kirjoissa on aina avioliiton rauhaisa satama) juonikuvio vetää yhtäläisyysmerkit naispäähenkilön moraalisen ja henkisen kasvun ja oikean mieskokelaan välille. Naisen pitää siis tulla samanlaiseksi kuin hänelle sopiva mies. Montgomery käyttää tätä konventiota dramaattisena apukeinona ja kuvaa Edwin Simpsonin kaikin tavoin vääränä – mutta aluksi houkuttelevana vaihtoehtona – ja Herman Leardin täydellisenä romanttisena vaihtoehtona – valitettavasti hän on alempaa kastia kuin Montgomery, eikä tämä siksi voi naida häntä. Montgomeryn kuvauksessa päähenkilö ei päädy naimisiin kummankaan vaihtoehdon kanssa vaan hän purkaa kihlauksensa Edin kanssa ja lopettaa suhteensa Hermaniin, ennen kuin se menee liian pitkälle. Herman kuolee myöhemmin sopivasti keuhkokuumeeseen ja Montgomery menee naimisiin Ewan Macdonaldin kanssa, joka on ainakin järkevä vaihtoehto jos ei muuta.

Kiinnostavaa päiväkirjan kuvauksessa on sen kaunokirjamaisuus. Kun lukee näitä pitkiä merkintöjä, jotka on kirjoitettu paljon itse tapahtumien jälkeen ja jotka ovat kuin lukuja romaanissa, ei voi pitää päiväkirjoja – ainakaan Montgomeryn – spontaaneina ja aitoina dokumentteina. Montgomery oli kirjailija, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, ja hän hallitsi omaa tarinaansa aina rautaisella otteella. Tämä romanssi tulee päiväkirjassa kuin puun takaa, koska sitä ennen Montgomery kuvaa itsensä hyvin epäromanttiseksi ja rationaaliseksi olennoksi, joka ei koskaan rakastu ja torjuu kosijoita vähän väliä – koska nämä hölmöt rakastuvat tietenkin aina häneen. Kun tämä kolmiodraama tulee, se on hyvin dramaattinen ja ylilyödyn romanttinen, aika uskaliaan seksuaalinenkin, mutta niin laskelmoidusti kirjoitettu, että mieleen tulee enemmänkin näytelmän kohtaus tai harlekiinikirja. Montgomery jää Edin suudelmista ”kylmäksi kuin jää”, mutta Hermanin suudelmat herättävät ”liekit hänen sisällään”.

Pitää muistaa, että Montgomery tarjoaa tapahtumista oman versionsa, joka on tarkkaan rajattu ja sisältää vain hänet romanttisena ja kärsivänä sankarittarena, josta tulee melkein ”fallen woman” (1800-luvun suosituin aihe, kuvataiteessa ainakin) sekä kaksi kosijaa, joista toinen on väärä ja toinen oikea, mutta saavuttamaton. Mary Rubio tarjoaa lisävalaisua tähän soppaan ja kirjoittaa elämäkerrassaan Gift of Wings, että oikeastaan kyseessä oli neliödraama, koska Herman Leard oli myös tahollaan kihloissa samaan aikaan kun lämmitteli Montgomeryä oman kattonsa alla. Montgomery jättää tämän tietenkin mainitsematta, samoin kuin sen, että on myös ”toinen nainen”. Päiväkirjassa hän kuvaa torjuvansa Hermanin, koska hän on ”nuori eläin”, pelkkää fyysistä viehätysvoimaa, mutta ei lainkaan samalla tasolla älyllisesti ja pelkkä oppimaton farmari. Ehkä Montgomery tuli itse torjutuksi, tai tiesi, että Herman oli jo kihloissa toisen kanssa, mutta ylpeys esti häntä kirjoittamasta siitä päiväkirjaan. Irene Gammelin tutkimuksen mukaan Montgomeryn kuvaus Hermanista ja tämän perheestä ei ainakaan ole todenmukainen, ei ainakaan kaikki siinä. Mutta mitä siitä sanon minä! Montgomeryn päiväkirjat ovat kaunokirjallisuutta ja niiden sivuilla henkilöt elävät vain tarinaa varten ja niillä ominaisuuksilla varustettuina, kuin heidän on tarkoitus tarinassa olla. Joten Herman on komea ja eroottinen maanviljelijä, joka kuolee nuorena ja jonka kuvaa Montgomery palvoo elämänsä ”tosi rakkautena”, ja Edwin Simpson on neuroottisesti vääntelehtivä ja jatkuvasti puhuva kylmä kala. Näin olkoon.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa eräästä kirjasta, jonka luin jo syyskuussa. Sen nimi on Reading Between the Lines (kirjoittanut Betty Jane Wylie) ja se kuvaa naisten päiväkirjoja ja yhteneviä piirteitä niissä. Välillä kirjassa puhaltaa vähän liian agressiivisesti toisen aallon amerikkalaisen feminismin henki, mutta Wylie tekee siitä huolimatta mielenkiintoisia huomioita siitä, miten samanlaista loppujen lopuksi naisten elämä ja siitä kirjoittaminen on (ainakin valkoisten, länsimaisten, pohjois-amerikkalaisten ja englantilaisten naisten elämä). Lisäksi arvostan tätä kirjaa, koska se tuo esiin lukuisia päiväkirjoja, joita ei ole saatavilla tai joiden painokset on myyty loppuun. Wylie on jakanut kirjan teemoihin, kuten 'Lifelines', 'Self-discovery' ja 'Life is so daily', joissa hän antaa esimerkkejä kustakin. 'Lifelines' esimerkiksi sisältää päiväkirjamerkintöjä, missä kuvataan elämänmuutoksia, kuten kuolemaa, sairautta, synnytystä, naimisiinmenoa tai naisten välistä ystävyyttä. 'Life is so daily' kuvaa naisten päiväkirjoille niin tyypillisiä aiheita – joita miesten päiväkirjoista tuskin löytyy – eli ainaista pyykinpesua, ruuan laittoa, lastenhoitoa, siivoamista. Nämä ovat kouriintuntuvia, varsinkin 1700- ja 1800-luvun naisten päiväkirjoissa, kun pyykinpesemiseen meni kokonainen päivä, leipää piti leipoa joka ikinen päivä, uusi lapsi syntyi joka vuosi ja uudisraivaajatalon tuvassa saattoi odottaa kymmenen metsätöistä palannutta miestä, joille piti keksiä ruokaa. Tässä muutamia esimerkkejä, jotka tuovat ehkä vähän perspektiiviä sikainfluenssan keskelle (ainakin meillä on pesukoneet ja tiskikoneet ja jääkaapit ja ruokakaupat!):

”August 11, 1885
Harvest has started. Now there will be no rest for man, woman, or beast until frost which comes, thank heaven early here. I was nearly beside myself getting dinner for thirteen men, besides carpenters and tinners, with [daughter] Katie sick in bed and [daughter-in-law] Elsie washing. I baked seventeen loaves of bread today, making seventy-four since last Sunday, not to mention twenty-one pies, and puddings, cakes, and doughnuts.” (Mary Dodge Woodwardin päiväkirjasta)

(Elonkorjuu on alkanut. Tästä eteenpäin miehet, naiset eivätkä pedot lepää ennen kuin tulee routa, joka luojan kiitos tulee täällä aikaisin. Olin seota kun valmistin illallista kolmelletoista miehelle ja puu- ja peltisepille, koska Katie oli kipeänä vuoteessa ja Elsie pesi pyykkiä. Leivoin seitsemäntoista leipää tänään, joka tekee yhteensä 74 viime sunnuntaista lähtien, ja sen lisäksi 21 piirakkaa, vanukkaita, kakkuja ja munkkeja.)

”Saturday, September 19, 1846
Now the last woman about the place is on the sick list, and it is much more difficult to let woman's work stand still than men's work. John had made up his mind that nothing could be done on the farm, but no bread! no clean clothes! – this is another matter.” (Anne Langtonin päiväkirjasta)

(Nyt viimeinenkin nainen täällä on sairaana ja on paljon vaikeampaa jättää naisten työt tekemättä kuin miesten. John on päättänyt, että mitään tilan töitä ei voida tehdä, mutta että ei leipää! Ei puhtaita vaatteita! – se onkin toinen asia.)

Itsenäisyyspäivän vietossa ja näitä lukiessa tulee mieleen, että miksi juhlimme vain sotaveteraaneja? Missä ovat kunniamerkit maatilan emännille ja lukuisille sukupolville naisia, jotka ovat pesseet pyykit ja leiponeet leivät? Naisten työstä ei jää näkyvää jälkeä, siksi sitä on niin helppo olla arvostamatta.

torstai 26. marraskuuta 2009

Margaret Atwood Guelphissä 24.11.2009

Tekstiosio seuraa myöhemmin!

lauantai 14. marraskuuta 2009

Kirja-arvioita

Vietin tänään ihanan kahvilahetken auringossa ja luin samalla The Globe and Mail -lehteä. Sattumalta kulttuurisivuilla oli kaksi arviota Montgomeryyn liittyen. Toinen Irene Gammelin arvio Jane Urquhartin uudesta Montgomery-elämäkerrasta:

http://www.theglobeandmail.com/books/review-lm-montgomery-by-jane-urquhart/article1361041/

Ja toinen Blythes Are Quoted -kirjasta:

http://www.theglobeandmail.com/books/review-the-blythes-are-quoted-by-lm-montgomery/article1361265/


Luen täällä niin harvoin sanomalehtiä, että tämä oli ihana yllätys ja onni. Nettilehtien selailu ei ole ikinä ihan sama asia. Mikä konkretia kamppailla tuulen kanssa sanomalehden sivuista!

perjantai 13. marraskuuta 2009

Kirjallista elämää


Vaihtelun vuoksi vähän muistakin kirjoista ja kirjailijoista kuin Montgomerystä.
Margaret Atwood tulee Guelphiin 24.11. lukemaan uudesta kirjastaan The Year of Flood. Odotan jännityksellä. Vielä kun näkisi Alice Munron, voisin kuolla tyytyväisenä.

Paikallisessa divarissa Macondo Booksissa on nyt alennusmyynti. Vaarallista kokea. Yritin ostaa hyvin ohuita kirjoja, painavia sisällöltään. Jean Rhysin Wide Sargasso Sea, Adrienne Richin kootut, Shieldsin Small Ceremonies, Christine de Pisanin (tai Pizan) Naisten kaupunki , jännä kokoelma äitien ja tyttärien kirjeitä nimeltä Between Ourselves ja Writing a Woman's Life joka kuvaa miten kirjailijat ovat kirjoittaneet naisena olemisesta. Sain myös paketin Suomesta. Onko parempaa kuin englanninkielinen kirjallisuus ja suomalaiset karkit?

torstai 12. marraskuuta 2009

Outoja löytöjä arkistoissa

Nyt kun en kopioi vaan yritän kirjoittaa, teen arkistoihin välillä hengähdysretken, että pääsen pois talosta ja saan muuta ajateltavaa kuin gradun (tuskallisen hidas) kirjoittaminen.

Eräänä päivänä palautin editing copyn takahuoneeseen ja huomasin pöydällä suomenkielisen version Rainbow Valleystä (siis Sateenkaarinotko) vuodelta 1925. Selasin kirjaa vähän, varsinkin kun olin huoneessa yksin, kaikkien näiden aarteiden keskellä. Ensimmäisellä aukeamalla luki L. M. Montgomery, Montgomeryn käsialalla kirjoitettuna ja sen alla hänen kissamerkkinsä. Suomenkielisen otsikon alle hän oli kirjoittanut "Rainbow Valley". Tuntui hurjalta ajatella, että kirja oli kuulunut Montgomerylle ja että se oli suomenkielinen. Välillä on vaikea yhdistää englanninkielisiä kirjoja suomenkielisiin. Tuntui kuin Montgomery olisi jotenkin saanut käsiinsä MINUN versioni kirjasta - sen minkä minä tunnen parhaiten, joka odottaa kirjahyllyssä Suomessa. En osaa yhdistää Sateenkaarinotkoa vuodelta -25 - varmaan Wendelinin kannella - Montgomeryn maailmaan, vaikka hän on kirjoittanut sen.

Kirjan vieressä oli toinen haamu menneestä, Montgomeryn oletettu itsemurhaviesti, alkuperäinen. Käsiala oli tärisevää ja vaikeasti luettavaa, sortuneen ihmisen kirjoittamaa. Teki Montgomery itsemurhan tai otti vahingossa yliannostuksen lääkkeitä, samantekevää, hän oli joka tapauksessa hyvin masentunut, sen pystyy näkemään viestistä. Rubio kirjoittaa, että viesti saattaa olla myös osa kadonneita päiväkirjamerkintöjä, jotka kenties Montgomeryn poika Chester otti ja tuhosi. Nuorempi poika Stuart, joka löysi viestin, luuli sitä automaattisesti itsemurhaviestiksi, mutta se saattaa olla myös vain yksittäinen sivu päiväkirjasta.

Sairastamisessa on hyviäkin puolia. Ehtii lukea kirjoja. Sain viimeinkin luettua Rubion Montgomery-elämkerran (600 sivua). Varsinkin alkupuoli oli ihmeellisen hyvin kirjoitettu ja avasi uusia näkökulmia tuohon monimutkaiseen ja kätkettyyn elämään. Loppua kohden tuli samanlainen olo kuin päiväkirjojen viimeisiä osia lukiessa. Murhemieli valtaa mielen, en halua lukea tästä! Montgomeryn loppuelämä tuntui olevan loputonta huolta ja surua, osa itseaiheutettuakin.

Tuntui jotenkin väärältä katsella murtuneen ihmisen mustana hetkenä kirjoittamaa tekstiä. Tunsin olon jotenkin likaiseksi jälkeenpäin. Ehkä ihan kaikkea ei kannata säilyttää ja arkistoida.

Yritin myös selvittää tätä Frede-sotkua. Arkistoissa olevassa esitteessä lukee, että kasvihuoneessa otettu kuva onkin otettu Guelphissä ja että Frede kävi yhden kurssin täällä olevassa Macdonald Institutessa (household & food science). Juttelin arkistonhoitaja Darleen Wiltsien kanssa ja hän sanoi, että Macdonald-nimisiä instituutteja on useampia ja ne kaikki ovat jonkun tupakkatehtailijan perustamia.

Muita Guelph-yhteyksiä:

- Montgomery tapasi kerran John McCraen (joka on kirjoittanut "In Flanders Fields" -runon), joka on kotoisin Guelphistä. Täällä vietetään tänään Remembrance Day'tä ensimmäisen maailmansodan muistoksi ja kaikkien takkien kauluksissa näkyy unikkopinssejä.

- Montgomeryn mies Ewan oli hoidossa täällä olleessa parantolassa (Homewood Sanitarium)

- Montgomeryn poika Chester joutui hetkeksi Guelphissa sijaitsevaan vankilaan (Montgomeryn kuoleman jälkeen...hän olisi varmaan saanut sydärin jos olisi vielä ollut elossa). Outo sattuma on, että samaan aikaan vankilassa istui Chesterin oma poika Cameron (Montgomeryn lapsenlapsi), jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Paikan nimi oli Ontario Reformatory.


sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Suomalainen graduntekijä ei ylitä uutiskynnystä

Löysin tv-pätkän netistä enkä ylittänyt uutiskynnystä. Tässä linkki videoon, missä näkyy kyllä hienosti arkistoja, Mary Rubiolta yksi lause ja Benjaminin haastattelu. Hieno kokemus joka tapauksessa ja hyvää julkisuutta arkistoille ja uudelle kirjalle.


http://www.cbc.ca/video/news/player.html?clipid=1305900005

perjantai 23. lokakuuta 2009

"Is Montgomery popular in Finland?"

Tv-esiintyminen takana. Glamour hävisi, kun odotin n. neljä tuntia h-hetkeä kopioimalla päiväkirjoja ajankuluksi. Ensin tv-ryhmä oli myöhässä ruuhkan takia, sitten he haastattelivat Mary Rubiota, sitten kuvasivat kirjoja, viimeisenä olin vuorossa minä! Graduntekijä Suomesta!

Häikäisevä kohdevalo ja jättimäinen kamera meinasivat jähmettää minut, mutta jotenkin sain pidettyä pään kylmänä ja vastattua kysymyksiin, jotka olivat hyviä, mutta hiemat yleispäteviä. Otsikon kysymykseen vastasin tietysti kyllä. Kysymykseen siitä, miksi Montgomery on niin suosittu kaikkialla maailmassa oli hieman vaikeampi löytää lyhyttä ja ytimekästä vastausta. Sönkötin jotain optimismista ja tyttöjen kasvukertomuksista ja luontokuvauksista. Pitikin mennä mainitsemaan Montgomeryn optimismi! Sitä aina hoetaan joka paikassa ja inhoan sitä, koska itse pidän hänen kirjoissaan niistä tummemmista sävyistä, huumorista ja erityisesti pisteliäästä ihmisluonnon kuvauksesta. Montgomery ei ole todellakaan (ei edes ensimmäisessä Anna-kirjassa) pelkkä optimismin ja kauneuden kuvaaja. No, ehkä annan itselleni anteeksi, koska aikaa miettiä vastauksia oli n. puoli sekuntia.

Ohjelma näytetään CBC:n National-uutispätkässä, joko lauantaina tai sunnuntaina (ellei sitä leikata pois jonkin tärkeämmän jutun paikalta). Luultavasti se löytyy myöhemmin myös netistä. Tavallaan en edes haluaisi nähdä valmista lopputulosta. Riittää että selvisin ensimmäisestä televisiohaastattelustani hengissä!

Huvittavin hetki oli, kun tajusin, että Torontosta asti tullut tv-ryhmä kuvaa minua tekemässä tylsää ja puuduttavaa graduprojetia, sitä mitä teen joka päivä, kopioin, istun arkistoissa kansioiden ja papereiden keskellä. Että joku oikeasti haluaa kuvata sitä televisioon! Tällaisia gradukannustushetkiä pitäisi jokaisen saada myös Suomessa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Montgomery ja Vappu valloittavat Kanadan tv:n

Sain sähköpostin, jossa kysyttiin haluanko puhua medialle projektistani. Mietin hetken (eihän minulla ole mitään projektia! en halua puhua medialle mitään!), sitten rauhoitun. Kyseessä on Kanadan YLE eli CBC, joka tulee tekemään arkistoihin juttua Montgomery-kokoelmasta. He haluavat haastatella minua, koska olen opiskelija (lisäetuna eksoottinen suomalaisuus!). Tässä sitä mennään. Jännittää, mutta onneksi täällä kukaan ei tunne minua, jos sönkötän jotain kummallista. Paikalla tulee myös olemaan Mary Rubio, joka tuntee kokoelman läpikotaisin, joten minä voin keskittyä hymyilemään paljon ja leveästi (hymyily oli äidin ohje).

Sain graduvalvojaltani Bo Petterssonilta deadlinen. Marraskuun puoliväliin aikaa yrittää viimeinkin kirjoittaa jotain. Printtasin ensimmäisen osan poistetut osuudet (riviväli 1) ja sivuja on melkein 150. Materiaalista ei siis ole pulaa.

Montgomeryllä on hyvä lääke pelkoon ja ahdistukseen: kävely luonnossa. Hän kirjoittaa 30. kesäkuuta 1902 käveltyään Lover's Lanellä (Rakastavaisten polulla):

"Somewhere in me the soul of me rose up and said, 'No matter for those troubles and problems that looked so big and black in the night. They are mortal and will pass. I am immortal and will remain.'"

("Jossain sisälläni sieluni nousi ja sanoi: "Mitä merkitsevät nuo murheet ja ongelmat jotka vaikuttivat niin isoilta ja mustilta yöllä. Ne ovat kuolevaisia ja häviävät. Minä olen kuolematon ja pysyn.")

Tämä kohta ilmaisee hienosti, miten luonto ja ihmissielu ovat kuolemattomia ja miten ihmisessä, joka on yhteydessä luontoon on jotain jumalaista ja ikuista. Tärkeä muistaa täällä autojen keskellä.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Saapui syys

Alkaa olla todella kylmä jo. Pakkanen tuoksuu ilmassa. Edistyn myös arkistoissa. Sain tänään
ensimmäisen osan kopioitua (ensimmäinen julkaistu osa koostuu kahdesta käsinkirjoitetusta osasta, sivuja taitaa olla yhteensä melkein tuhat ja noin 60 prosenttia on jätetty julkaisematta).
Siirryin heti seuraavaan. Tavallaan vähän masentavaa, kun ikinä ei tule valmista.

Katselin taas myös Montgomeryn ottamia valokuvia. Niitäkin on arkistoissa tuhansia. Joistain on jäljellä vain lasinegatiivit. Tulee vähän kiero olo, kuin katselisi salaa jonkun perhealbumia. Katselen ihmisiä keuhkoja puristavissa korseteissa tai hiukset päätä pitkin tai mustissa kahisevissa puvuissa naama peruslukemilla koska valotusaika oli silloin niin pitkä - ja ajattelen, en edes tunne teitä, kukaan ei muista teitä enää ja täällä te vain olette pahvilaatikoissa, säilöttyinä valkoisten paperinpalasten väleihin.

Puut ovat aina samanlaisia, niistä huokuu outo tuttuus, varsinkin koivuista ja voikukan haituvista kedolla. Kesät Prinssi Edvardin saarella ovat varmaan olleet aika samanlaisia kuin Suomessa.

Täällä nykyajassa on nyt syksy ja puut hehkuvat, oikeammin roihuavat punaisina, keltaisina ja oransseina. Vaahteroita on paljon ja niiden lehdet ovat läpikuultavia, valo heijastuu ja tekee väreistä jotenkin vielä kirkkaampia.

Sain tulenkatkuisen uutisen tänään. Esitelmäluonnokseni ensi kesän Montgomery-konferenssiin (joka pidetään Charlottetownissa, Prinssi Edvardin saarella) hyväksyttiin.

Pelottaa, pitää puhua englanniksi ison yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Mutta olen myös tyyni. Melkein vuosi aikaa. Mietin sitä keväällä. Nyt ahdistun tarpeeksi gradusta, joka on vieläkin kirjoittamatta.

Tässä viesti Benjamin Lefebvreltä, joka on co-chair (toinen konferenssin puheenjohtajista) ja on muuten toimittanut tässä kuussa ilmestyvän kirjan The Blythes Are Quoted, joka on Montgomeryn viimeisin käsikirjoitus, jota ei ole koskaan julkaistu kokonaisuudessaan*:

"I am very pleased to inform you that your proposed paper, 'Familiar Landscape in L.M. Montgomery's Emily Series: Nature as the Integrating Factor in the Finnish Translations,' has been accepted for presentation at the conference."

Vielä varsin epämääräisenä aiheena on siis Runotyttö-kirjat ja niiden suomenkieliset käännökset. Yritän todistaa, että yksi syy näiden kirjojen suosioon Suomessa on niiden luontokuvaukset, joihin suomalaisen lukijan on helppo samaistua. Toivottavasti en huku suomalaisten luontosuhde -suohon...

Minusta on kiehtovaa, että Emilia-kirjat on kääntänyt I.K. Inha, jonka Helsinki-kuvat juuri julkaistiin ja joka on kuvannut Vienan Karjalaa, eli sitä myyttistä ja "aidointa" suomalaista luontoa. En tiedä, onko tässä mitään yhteyttä, mutta mielenkiintoinen yhteensattuma se silti on. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Runotyttöjen vuosi -kirjassa (muistaakseni, kirja on Suomessa joten en voi tarkistaa) kerrotaan, miten Inha itse alunperin ehdotti Emily of New Moon -kirjan kääntämistä WSOY:lle

(*Benjaminin gradu oli muuten Blythes Are Quoted-käsikirjoituksen toimittaminen ja satuin löytämään gradun arkistoista yksi päivä. Eli jos haluaisin, voisin lukea kirjan jo ennen kuin se ilmestyy. Ihmeelliset ovat arkistot. Kirjan pitäisi ilmestyä myös suomeksi [ilmeisesti WSOY:n kustantamana], mutta en ole onnistunut löytämään siitä mitään tarkempaa tietoa. Kertokaa jos näette sen kirjakaupassa siellä. Haluan tietää, kuka sen on kääntänyt.) (EDIT: Ilmestyi suomeksi 20.9.2010, WSOYn kustantamana, Marja Helanen-Ahtolan suomentamana.)


perjantai 9. lokakuuta 2009

Montgomery globaalissa maailmassa (voisi olla esseen otsikko)

Olen melkein saanut kopioitua puuttuvat päiväkirjamerkinnät kahdesta ensimmäisestä käsinkirjoitetusta osasta (nämä muodostavat ensimmäisen julkaistun osan). Julkaistuista versioista poistettua materiaalia on älyttömät määrät. Tekijänoikeuslakien takia en saa ottaa valokopioita, joten kopioin kaiken koneella kirjottaen. Onneksi käytössä on Rubion ja Waterstonin (päiväkirjojen editoijat) alkuperäiset editing copyt kaikkine merkintöineen. Editointiprosessista kirjoitan vielä myöhemmin lisää, se on vielä yksi kerros lisää tähän savun ja peilien leikkiin.

Tunnen olevani etuoikeutettu. Olen ensimmäinen, joka pääsee käsiksi näihin materiaaleihin (editing copy lähinnä), koska Rubio on lahjoittanut ne kirjastolle ja toi ne paikan päälle samalla viikolla kun aloitin arkistoissa homehtumisen. Lisäksi säästän hirveästi aikaa, kun kaikkea ei tarvitse kopioida käsinkirjoitetuista päiväkirjoista - Montgomeryn käsiala on aika kryptistä - vaan voin kopioida suoraan koneellakirjoitettua tekstiä.

Huomenna Ottawaan lomailemaan. On Thanksgiving weekend. Kopioin juuri tällä viikolla kohtaa, missä Montgomery viettää Kiitospäivää Halifaxissa (hän on siellä töissä Echo-lehden toimituksessa):

"Thanksgiving!!! Nov 28. 1901. 23. Church Street. (p. 217-8)

What a beastly day this has been! Thanksgiving, indeed! At the present moment there is but one thing I am thankful for and that is that it is nearly over! - - At noon I ate a cold lunch. The restaurants were all closed, so I made my Thanksgiving dinner on cold toast and a quarter of a pound of figs! Nourishing, I daresay, but not exhilarating!"

(Mikä kaamea päivä tämä on ollut! Kiitospäivä, todellakin! Tällä hetkellä olen kiitollinen vain yhdestä asiasta - että tämä päivä on melkein ohi! - - Kahdeltatoista söin kylmän lounaan. Kaikki ravintolat olivat kiinni, joten Kiitospäivän päivälliseni oli kylmää paahtoleipää ja viikunoita. Ravitsevaa kylläkin mutta ei piristävää!)

Välillä elän täällä outoja hetkiä ja tajuan miten maailma on muuttunut sadassa vuodessa. Esimerkiksi kun juttelen kanadalaisessa metsässä Montgomeryn kirjoista iranilaisen opiskelijan kanssa. Globalisaatiota konkreettisesti.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Norval - Cute as a button



Tänään Norvalissa. Ensin pappila (Manse) Montgomeryn kuvaamana vuodelta 1926 ja alla tänään ottamani kuva (4.10.2009). Aikaa välissä 83 vuotta. Hirveästi ei ole muuttunut, edessä oleva iso puu on kaadettu ja takana näkyvät pienemmät rakennukset ovat hävinneet. Kirkkokin oli samannäköinen. Sisällä oli käynnissä jonkun muistotilaisuus, kun pölähdin ovesta sisään kamera kädessä. Kaikilla parhaimmat vaatteet päällä. Veisasivat virttä. Eräs nuori mies tuli myöhässä ja aiheutti hämmennystä, kun penkeistä piti nousta seisomaan ja päätykoristeet tippuivat.

Hetken tuntui kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa ei todellakaan
olisi muuttunut mikään ja olin todistamassa tilannetta Montgomeryn miehen saarnatessa. Seurakunta laulaa, joku on kuollut, pyhävaatteet päällä, jossain penkissä istuu Montgomery, luultavasti kyllästyneenä
seurakuntavelvollisuuksiin ja pienen kylän piireihin. Tai sitten hänellä on hyvä päivä, mistä minä tiedän. Selasin päiväkirjoja tältä ajalta ja muistoni olivat väärässä, ei hän ollutkaan mitenkään erityisen onneton täällä. Se oli vasta Journey's Endissä eli Matkan päässä Toronton esikaupungissa kun päiväkirjat alkavat olla täynnä elämään pettyneen naisen valitusta. Norvalissa hän oli ilmeisesti aika tyytyväinen. Pappila oli isompi kuin edellinen Leaskdalessa ja seurakunta mukavampi, ihmiset ystävällisempiä ja luonto ympärillä kauniimpaa.

[EDIT 2.2.2012: Alkuvuodet Norvalissa olivat Montgomerylle onnellista aikaa. Ewanin masennus oli hellittänyt ja talo oli mukavampi kuin Leaskdalessa. Myös pitkät oikeudenkäynnit olivat päättyneet ja Leaskdalen juoruista oli päästy eroon. Silti 30-luvulle tultaessa elämä alkoi olla murheellista myös Norvalissa. Ewanin masennus palasi, Chester - Montgomeryn vanhin poika - solmi avioliiton salaa vanhemmiltaan ja sai lapsen, ja seurakunnassakin alkoi olla ongelmia entiseen tapaan. Lopulta vuonna 1935 Macdonaldit muuttivat Norvalista Torontoon, kun Ewan ei voinut enää työskennellä pappina.]

Norvalin pappilasta Montgomery kirjoittaa (28.2.1926):
"Architecturally, Norval manse is much more attractive than Leaskdale Manse - which was, it must be admitted, a very ugly one...In plain fact, this is absolutely the first time in my life that I have a home I need not feel a little apologetic for when strangers come..." (284-5, The Selected Journals of L. M. Montgomery vol III)

(vapaa käännös: "Arkitehtuuriltaan Norvalin pappila on paljon viehättävämpi kuin Leaskdalen pappila - joka, täytyy myöntää, oli hyvin ruma...Suoraan sanottuna tämä on kaiken kaikkiaan ensimmäinen kerta elämässäni kun minulla on koti, jota minun ei tarvitse anteeksipyydellä vieraille..."). Hän mainitsee myös vastapäätä olevat pienet ja typerät talot ("small and stupid little houses") ja "ruman" United Churchin, jonka näimme.

Norvalissa on myös Montgomeryn muistopuutarha ja leipomo, jonka nurkassa on pieni museo. Kaikki oli niin söpöä! Oli pakko ostaa kokonainen piirakka tulevaa Kiitospäivää varten. Museossa oli hieno valikoima kuvia Montgomeryn (englanninkielisten) kirjojen kansista:



Kävelimme joen vartta syksyisten puiden keskellä. Pappilaa tuijotin autojen hurinan keskellä. On vaikea yhdistää näitä paikkoja siihen elämään, josta luen, vaikka ne ovat silmien edessä. Todellisuus ja nykyaika tulevat kuitenkin aina tekstin ja historian väliin.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Ensimmäinen teksti



Kun on kuukauden sulatellut tätä kaikkea - uutta maata, arkistoja, kieltä, Montgomeryn elämää – voi viimeinkin yrittää kirjoittaa kaikesta.

Paikka on Guelph, joka sijaitsee Ontariossa, Kanadassa, lähellä Torontoa. En tiennyt Guelphistä (lausutaan 'gvelf') mitään ennen kuin tulin tänne, ehkä parempi niin, ei ole ennakko-oletuksia eikä -odotuksia. Guelph on pieni ja sympaattinen, kuulin joltain että sillä on maine ”hippikaupunkina”. Suomalaiseen silmään sitä on vaikea havaita, kun mieleen tulee Amsterdamin tai Kööpenhaminan kaltaiset vihreät kaupungit täynnä pyöriä, kahviloita ja onnellisia ihmisiä. Täällä taas on yleispohjois-amerikkalainen autokulttuuri, isot maantiet, kauppakeskukset ja lähiöt. Mitä hippiä siinä on? Nyt kun olen asunut täällä vähän kauemmin, näen sen kyllä. Guelphissa on pyöräkaistoja, hyvä bussiliikenne, omituinen mutta varmaan tehokas kierrätyssysteemi ('wet, dry, clear' eli 'märkä, kuiva ja puhdas/läpinäkyvä' joille on omat värikoodit), Farmer's Market jossa paikalliset viljelijät myyvät tuotteitaan, myös mennoniitit eli vähän amishien tapaiseen uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat ihmiset, vilkas kulttuurielämä, paljon opiskelijoita, taisin jopa nähdä bussin ikkunasta yhden talon ikkunalaudalla hamppupuskankin.

Guelphin Montgomery-yhteys on ensinnäkin arkistot, elämäni valo ja johtotähti tällä hetkellä. Montgomeryn nuorempi poika lahjoitti äitinsä kirjallisen jäämistön Guelphin yliopistolle 80-luvun alussa – alkuperäiset päiväkirjat, leikekirjat, tavaroita (mm. Gog ja Magog -koirat), käsitöitä, Kotikunnaan Rilla -kirjan alkuperäisen käsikirjoituksen, valokuvia tms. Muitakin yhteyksiä on. Asuessaan Norvalissa Montgomery hoiti Guelphissa asioitaan, osti hattunsa ja kävi pankissa täällä. Lisäksi Montgomeryn 'kindred spirit' Frede Campbell kävi koulua täällä, MacDonald Institutea (muistaakseni) joka oli jonkinlainen kotitalouskoulu. Rakennus on jossain kampuksella, olen ehkä kävellyt sen ohi tietämättäni. Arkistoissa on kuva Fredestä ja eräästä toisesta naisesta (Jean Fraser) kasvihuoneissa, jotka sijaitsevat kampuksella vieläkin (EDIT: Ilmeisesti Freden koulu Macdonald Institute olikin Montrealissa. Näin lukee ainakin Rubion elämäkerrassa. Olen vähän sekaisin tästä, koska olen varma, että arkistoissa on Montgomeryn Ontario -esite, missä Guelph-yhteys ja Frede tuodaan esiin. Täytyy tarkistaa asia! Näin helposti muuten luemme kuviin tiettyjä asioita. Kasvihuone näyttää aivan samalta kuin kampuksella vieläkin sijaitseva, mutta näyttääkö se samalta vain koska luulen, että se on sama kasvihuone? Luultavasti kuva on otettu Montrealissa. EDIT 2.2.2012: Frede kävi koulua Montrealissa, mutta myös Guelphissä yhden kurssin verran.):



Muita paikkoja Ontariossa ovat Montgomeryn asuinpaikat Norval, jonne menen huomenna, Leaskdale ja Toronto, sekä Bala Muskoka-järvellä, jossa hän vietti erään lomansa (EDIT: ja jonne hänen romaaninsa Sininen linna sijoittuu)

Ensimmäinen päivä arkistoissa oli jännittävä. Menin sinne kädet kylminä ja tärisevänä. Tuntui, että en tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä. Onhan tämä järjetön hanke – L. M. Montgomery on ehkä yksi tuoteliaimpia kirjailijoita, ainakin jos lasketaan mukaan kaikki hänen henkilökohtaiset kirjoituksensa, päiväkirjat, kirjeet, leikekirjat. Eli ensinnäkin materiaalia on järkyttävät määrät, mikä toisaalta innostaa, mutta tavallaan myös kauhistuttaa ja lannistaa. En ikinä pysty käsittelemään tuota kaikkea! Tai hallitsemaan! On pitänyt yrittää luopua kontrollifriikkeydestä, keskittyä olennaiseen, jättää loput muiden murheeksi.

Lisäksi Montgomeryn ”tapaus” ei ole kaikista yksinkertasimmasta päästä. Hänen elämänsä itsessään aiheuttaa minussa ihottuman, niin moneen kertaan se on kirjoitettu ja väännelty ja käännelty ja uudelleen kirjoitettu. Montgomery rakensi itsestään kuvaa, hyvin tietynlaista kuvaa ja onnistuikin siinä jossain määrin. Sitten hän kuoli ja kun hänet ”löydettiin uudestaan” akateemisissa piireissä, tutkijat alkoivat rakentaa hänestä uutta kuvaa. En tiedä, onko mikään näistä kuvista sen oikeampi kuin mikään muukaan. Kaikkien elämä on roolipeliä ja mysteeriä. Välillä vain ahdistun, kun törmään näihin monimutkaisiin rakennelmiin ja verhoihin, mitä tämän kirjailijahahmon ympärillä on.

Mary Rubio kirjoitttaa Montgomery-elämäkertansa (suosittelen kaikille! Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery. The Gift of Wings. 2008) esipuheessa (ainoa mitä olen tähän mennessä saanut luettua): ”Maud's life feels at times like a smoke-and-mirrors game.” (1) Hän jatkaa muistelemalla, miten hän ja Elizabeth Waterston, jotka editoivat Montgomeryn päiväkirjat julkaisukuntoon, olettivat päiväkirjaprojektia aloittaessaan, että niistä löytyisi todellinen Montgomery, todellinen Maud, totuus hänen elämästään, mutta huomasivat myöhemmin, miten päiväkirjatkin kertoivat vain yhden totuuden ja olivat loppujen lopuksi vain yksi lisäkerros Maudin elämään, jonka läpi kaivautua (1).

Ilahduin kun luin tämän, kirjan ensimmäiseltä sivulta, vieressä eteerinen mustavalkokuva Montgomerystä nuorena ja kapoisena, 1800-luvun loppupuolen vaatteissa. Olen lukenut aiempia Rubion ja Waterstonin tekstejä Montgomerystä, etenkin esipuheet päiväkirjoihin, ja ahdistunut välillä niiden luottamuksesta siihen, että on olemassa 'todellinen Maud', jossain kaiken tämän rekvisiitan takana ja että se löytyy hänen kirjoistaan, päiväkirjoistaan ja muista teksteistä. Ja nyt Rubio, jonka näen viikottain arkistoissa ja joka on tutkinut Montgomeryä melkein kolmekymmentä vuotta, aloittaa elämäntyönsä, jättimäisen työn vaatineen elämäkertansa juuri sillä kysymyksellä ja väitteellä, joka on kaivellut minua lyhyen Montgomery-projektini ajan. Ja vastaa siihen juuri niin kuin itse vastaisin! Että emme voi tietää. Että ei ole olemassa mitään totuutta Montgomeryn elämästä, eikä se ole edes kiinnostavaa. Kiinnostavaa on, mitä kaikkea siihen elämään kuului ja mikä muokkasi siitä sellaisen kuin se oli. Ennen kaikkea, mikä sai Montgomeryn muokkaamaan sitä niin kuin hän muokkasi ja kääntäen, mikä siinä muokkasi Montgomeryä niin että kuva jonka hänestä saamme, on sellainen kuin se on. Jos olisin teoreettisempi ja älykkäämpi lainaisin tähän nyt Lacania ja peiliteoriaa. Montgomeryn elämästä tekee kiinnostavan juuri se, että se on ”savun ja peilien leikkiä". Koskaan ei näe koko kuvaa, mutta näkee siitä välähdyksiä savun takaa. Näitä välähdyksiä metsästän päiväkirjoista. Savu peilissä on taas kaikki mitä hän kirjoitti. Päiväkirjat ovat täynnä savua, jonka läpi pitää huitoa.

Yritän lukea muitakin kirjoja, etteivät aivoni pamahda Montgomerystä (välillä olen totaalisen kyllästynyt häneen ja koko aiheeseen). Ostin yliopiston kirjamyynnistä halvalla William J. Mannin Katharine Hepburn -elämäkerran (Kate. The Woman Who Was Katharine Hepburn. 2006), jonka olen halunnut lukea pitkään, siitä asti kun Virve mainosti sitä. Kirjassa on herkullinen vihreä kansi ja uhmakkaan näköinen Hepburn kannessa. Luin tästäkin kirjasta vasta esipuheen (ilmeisesti muuhun ei ole nyt keskittymiskykyä tai energiaa) ja miten häkellyttävän samankaltainen se olikaan Rubion elämäkerran kanssa. Hepburn loi itsestään samanlaisen huomaamattoman julkisen kuvan kuin Montgomery. Nimenomaan huomaamattoman - tarkkaan mietityn, rakennetun roolin, jota oli vaikea huomata, josta ei saanut otetta, jota ei oikeastaan ollut edes olemassa. Katharine oli superjulkkis Hollywoodissa, Montgomery aikansa best-seller-kirjailija, molemmat vaikuttivat luonnollisilta ja avoimilta, vilpittömiltä rooleissaan, mutta kumpikin muokkasi sitä hämmentävän rautaisella ja järkähtämättömällä kädellä: ”Kukaan ei tiedä minusta kaikkea. Kukaan ei pääse näkemään roolini taakse.” Ihan kuin kumpikin olisi toisaalta nauttinut siitä vallan ja voiton tunteesta, jolla he kontrolloivat minäkuvaansa, ja toisaalta jäänyt sen vangiksi jossain vaiheessa, huomaamattaan. Huomaamattomasta ja nerokkaasta roolipelistä tulee huomaamaton vankila, josta ei pääse enää pois.

Rubio tarjoaa (ja tarjosi Waterstonin kanssa jo aiemmassa lyhyessä elämäkerrassa Writing a Life) kiehtovan ajatuksen tästä: ”Did the narrative trajectory affect the way she interpreted her life – and, even more interesting, did the trajectory itself affect the choices that she made in her life?” (Gift of Wings, 8, kursiivi lisätty) Eli jäikö Montgomery jollain tapaa oman tarinansa vangiksi? Hän kirjoitti koko elämänsä, kirjaimellisesti, alle kymmenvuotiaasta saakka, piti päiväkirjaa 9-vuotiaasta eteenpäin, 14-vuotiaasta kuolemaansa melkein päivittäin, ja muokkasi niitä myöhemmin moneen otteeseen. Ensin puhtaaksikirjoittamalla, lisäämällä valokuvia kuvittamaan elämänsä tarinaa, sitten sensuroimalla, leikkaamalla joitakin sivuja pois, lisäämällä uudelleen kirjoitettuja versioita päivistä ja tapahtumista, sitten muokkaamalla konekirjoitetun version päiväkirjoista (rajusti lyhennetyn ja sensuroidun version).

Itsekin päiväkirjan kirjoittajan tiedän, että omaan tyyliinsä voi jäädä vangiksi, kun kirjoittaa paljon ja usein. Kirjoittaminen automatisoituu, siitä tulee rutiinia. Omaa elämäänsä rupeaa myös tarkastelemaan tämän tarina-sapluunan läpi, asiat järjestelee niin että ne liittyvät toisiinsa, että niissä on järkeä, että tarina juoksee. Eikä tätä kaikkea tietenkään aina tee tietoisesti, mutta se tapahtuu, tahtoo tai ei. Kun kirjoittaa, se muokkaa automaattisesti todellisuutta, josta kirjoittaa - yhtä paljon kuin todellisuus muokkaa kirjoittamista, ehkä enemmänkin.

Päiväkirjakirjoittaminen ei ole vain tarinoita päivistä, se on tarinaa tarinasta, siitä miten päiväkirjaa kirjoitetaan. On helppo kuvitella, että Montgomery, joka kirjoitti paljon ja oli ammattikirjailija tiesi kyllä mitä teki kirjoittaessaan omasta elämästään. Rubion ajatus on hyytävä jollain tapaa – ehkä Montgomery kontrolloidessaan tekstiään, kirjoittaessaan omasta elämästään, jäikin tekstin kontrolloimaksi, ja joutui elämään elämänsä niin kuin oli siitä kirjoittanut. Oli miten oli, yhtä iso osa hänen elämän valinnoissaan oli ehdottomalla moraalisäännöstöllä (lähinnä 1800-luvun lopun viktoriaaninen ja presbyteerinen käsitys oikeasta ja väärästä), jonka ympärillä hän oli kasvanut ja jonka hän omaksui osaksi itseään. Tärkeintä oli aina tehdä oikein. Vaikka sitten olisikin onneton. Montgomery teki aina oikein, sen olen huomannut luettuani päiväkirjoja.

Ostin tänään Macondo-nimisestä kirjakaupasta käytettyjä kirjoja. Lähinnä Munroa ja yhden Anna-kirjan. Milläköhän saan nämä kotiin? Luettavana olisi myös pino yliopiston kirjastosta löydettyjä Montgomery-kirjoja. Huomenna menen käymään Norvalissa naapurin Dianen kanssa. Montgomery asui Norvalissa vuosina 1926-1935. Muistelen päiväkirjoja tältä ajalta. Tuntuu, että hän ei ollut hirveän onnellinen siellä. Aviomiehen masennuskohtaukset olivat alkaneet, paras ystävä Frede oli kuollut, pojat aiheuttivat ongelmia. Norval ei ole hirveän kaukana täältä, tulin sen läpi kun ajoin Toronton lentokentältä bussilla tänne Guelphiin. (http://www.lmmrc.ca/ontario/norval.html)

Tarina jatkuu myöhemmin!