Mirkka ja Masa

Kirjoitin viime tekstissä Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja -kirjasta. Tässä oma lukukokemukseni Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta, minkä lähetin tyttökirjakyselyyn ja mikä löytyy kirjan loppupuolelta. Kirjassa tekstiä on muokattu hieman ja jaettu muutamaan eri kohtaan. (Lähde: Sara Kokkonen Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 2013)

"Mietin pitkään mistä tyttökirjasta kirjoittaisin. Olen kasvanut kirjojen ja erityisesti tyttökirjojen kanssa, mutta kun aloin miettiä tärkeintä kirjaa ja henkilöä, ne tuntuvat löytyvän ulkomaisista tyttökirjoista, erityisesti kanadalaisen L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoista. Myös tarkat muistikuvat ensimmäisistä lukukerroista ja -kokemuksista liittyvät esimerkiksi Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjaan (erityisesti Bethin kuolema musersi minut ja luulin että en pysty enää palaamaan normaalin elämään sen jälkeen) tai Tytöistä parhain -kirjan tekemään vaikutukseen, kun löysin sen veljeni vaimon kirjahyllystä ja luin saman tien säkkituolissa istuen. 

Suurin osa suomalaisista tyttökirjoista tuntuu olleen ympärilläni aina, enkä muista niin tarkkaan milloin olen saanut ne käsiini. Osan kirjoista perin suoraan äidiltä, esimerkiksi Anni Swanin kirjoja, mutta niitä en osaa edes ajatella tyttökirjoina, koska pääosassa saattoi olla poika (esim. Ollin oppivuodet) tai kokonainen perhe, ja muutenkin kirjat tuntuivat sijoittuvan johonkin mystiseen kadonneeseen Suomeen, joka tuntui nuoresta lukijasta yhtä kaukaiselta kuin kirjojen vanhahtava kieli.

Mary Marckin Eeva-kirjat olivat varmaan ensimmäisiä kirjastosta löytämiäni ”tyttökirjoja”. Niissäkin viehätti vanhanaikaisuus – kuinka eksoottinen 1910–20-lukujen Helsinki onkaan – ja mainio huumori, mutta samanlaista syvää jälkeä kuin Montgomeryn runotyttö-Emilia ne eivät ole jättäneet, vaikka ne hyllystäni löytyvätkin ja luen niitä edelleen välillä uudelleen. Ajankuvaan ja vanhanaikaisuuteen liittyvät seikat olen tajunnut paremmin vasta aikuisena. Eniten lapsuuden lukukokemuksen syvyyteen vaikutti se, miten läheisiltä kirjan henkilöt tuntuivat. Kai jo lapsena näkyi kiinnostus angloamerikkalaiseen kulttuuriin ja johonkin erilaiseen, omasta elämästä poikkeavaan ympäristöön, kun kerta Alcottin ja Montgomeryn kirjat olivat kaikista järisyttävimpiä lukukokemuksia.

Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -kirjasarja on erittäin läheinen minulle. Nyt kun luin sen taas kerran uudestaan, huomasin entistä selvemmin yhteydet Pikku naisia -kirjaan (onko mitään tyttökirjaa mihin tuo kirja ei olisi vaikuttanut?), mutta myös sen miten Selja-kirjat ovat minulle osa nostalgisia, jo kadonneesta ajasta kertovia tyttökirjoja, aivan kuin Montgomeryn, Alcottin ja Marckin kirjat. Sen takia olen niitä alun perin alkanut lukeakin, kiinnostavan tarinan ja kiehtovien tyttöhahmojen lisäksi. Nostalgia on vedonnut minuun aina, jo kahdeksanvuotiaasta lähtien, ja siihen on ihana kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Mutta rupesin miettimään, onko suomalaista tyttökirjaa, joka kertoo oman lapsuuteni ja nuoruuteni ajasta ja josta pidin koska se kuvasi suoraan ympäröivää todellisuutta, ei jotain kaukaista aikaa tai paikkaa. Siksi päätin kirjoittaa Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta.
    

Mirkka-sarjan löytämiseen minulla liittyy myös selkeä ja kirkas muisto. Olen varmaankin kymmenen ikäinen, on kevät tai alkukesä. Valoa on paljon ja olen juuri pyöräillyt kotiin Keravan kirjastosta, joten olen siinä hyrisevän onnellisessa tilassa, missä olen aina kirjastokäynnin jälkeen, lasten- ja nuortenpuolen matalien kirjahyllyjen ja kirjojen paljouden humalluttamana. Omassa huoneessa seisova kirjatorni tekee olon yhtä aikaa turvallisen rauhalliseksi ja kihisevän levottomaksi. Olen löytänyt herkullisen vaaleanpunakantisen kirjan, jonka kannessa on piirretty pitkätukkaisen tytön kuva. Ensimmäinen osa sarjasta, jota en ole vielä lukenut. Menen näyttämään sitä äidille, koska en tiedä mitä kirjan otsikossa oleva sana tarkoittaa.
   

”Äiti, mikä on ripari?” huudan, tietoisena siitä että se saattaa olla jotain aikuismaista jota en ehkä saisi tietää, ja yritän esittää rentoa ja välinpitämätöntä äidin reaktion varalta. Äiti kertoo että ripari on rippikoulu, mihin mennään 15-vuotiaina jotta päästään ripille, eli saadaan tehdä kirkossa sitä ja tätä, esimerkiksi mennä naimisiin. Sitten hän nappaa kirjan kädestäni ja kysyy ihmetellen, ”Mitä sä tällästä luet? Eikö tää oo tarkotettu vähän isommille?” Otan kirjan kiireesti takaisin ja pakenen oman huoneeni turviin, tuhahdan hätääntyneisyyttäni peitellen mennessäni, ”no ei todellakaan, voi tätä lukea nuoremmatkin”. Nolottaa että tietämättömyyteni paljasti juuri sen mitä äiti hoksasi, että saatan olla kirjan kohderyhmään vähän liian nuori, mutta tästä lähtien en aio tehdä samaa virhettä enää uudestaan ja paljastaa äidille lainaamiani kirjoja. Aion nimittäin lukea tämän kirjan vaikka henki menisi ja saada selville kaikki kiehtovat aikuismaiset asiat mitä se kätkee.
    

Tuija Lehtisen kirjat yleisemminkin tuntuivat portaaleilta kiellettyihin tai muuten vain lapsen maailmalle outoihin asioihin. Kymmenvuotiaana ripari, pojat, pussaaminen, seksi tai sanat kuten ”nahkajakku” olivat kiehtovia ja kiinnostavia. Jotain mikä odotti jo aika lähellä, mutta tuntui yhtä tuntemattomalta kuin vieras planeetta. Nyt kun luen uudestaan Mirkka ja riparikesä -kirjaa (julkaistu 1987 kun olin 3-vuotias), tajuan miten viaton ja kesy se on Lehtisen kirjojen joukossa. Siinä missä Roskisprinssi- tai Enkelinkuvia hiekassa -kirjojen teemat tajusin kunnolla vasta vähän vanhempana, Mirkka-kirjat olivat sopivalla tavalla lasten- ja nuortenkirjan välimaastossa niin että kymmenvuotias lukijakin sai niistä otteen.
    

Minua kiehtoi ensinnäkin boheemi, mutta turvallinen iso perhe, jollaiseen olisin halunnut kuulua, iso omakotitalo, jonka pihalla kasvoi voikukkia, ja se rempseä tapa jolla Mirkan perhe teki asioita yhdessä. Kirjat olivat utopistista fantasiaa. Tajusin jo pienenä että ei kenenkään elämä oikeasti ole tuollaista, eivätkä kenenkään vanhemmat oikeasti noin kivoja, mutta lukiessa se ei haitannut, päinvastoin. Kun riitelin äidin kanssa tai mietin miksi meillä ei ole autoa tai miksi en asu jännemmässä kaupungissa tai saa koiraa, oli jumalaista uppoutua Mirkka-kirjojen täydelliseen idylliin. Kiva kukkopilliä soittava poikakin muutti sopivasti Mirkan naapuritaloon heti ensimmäisessä kirjassa ja istui koivussa ja hoivasi varpusta. Meidän takapihalta kaadettiin sekä mänty että vaahtera, ja naapurin puolelta lenteli sinne vain jalkapalloja.
    

Mirkka-kirjoissa tuntui aina olevan kesä ja ajauduin mielessäni rauhalliseen ja hiljaiseen keskisuureen kaupunkiin, jollaista Suomessa ei ehkä edes ole. Siellä on puutaloja ja iso tori, ystävällisiä ihmisiä ja mielenkiintoisia ja persoonallisia poikia. Ihastuin Mirkan riparikesään varmaan jo ensimmäisen luvun aikana, kun kuvaillaan Mirkan huoneen eriparisia tapetteja. Niitä on neljää eri lajia, jokaista vuodenaikaa varten. Lehtinen upposi minuun niin hyvin juuri näiden eksentristen ja erikoislaatuisten yksityiskohtien takia. Vaikka Mirkan perhe on toki pahimmillaan konservatiivinen – äidin ja isän roolit ovat hyvin selvät, tytöt ihastuvat tietenkin poikiin ja menevät nuorina kihloihin ja naimisiin …  ja riparille – on se silti myös vähän hullu, ja Mirkkakin lievästä tylsyydestään huolimatta on hahmona omapäinen ja toimelias.
    

Kiinnostavaksi sarja kuitenkin muuttuu siinä vaiheessa kun sen päähenkilöksi nousee Mirkan pikkusisko Masa. Mirkka-kirjoihinkin on selvästi vaikuttanut Pikku naisia (Juuso ja Sepe ovat molemmat Laurien inspiroimia, ja Masalla on esikuvansa Jossa) ja Lehtinen on Alcottin vertainen poikatytön kehityksen kuvaaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Pienenä Masa ei halua olla tyttö ollenkaan ja hänen kauhuaan esimerkiksi rintojen kasvamisen edessä on lohdullista lukea. Ei tarvitse olla itse ollut sen kummempi poikatyttö, mutta naiseksi ja jopa tytöksi kasvaminen on pahimmillaan kauhua herättävää. Lehtinen tuntuu kautta rantain alleviivaavan sitä, miten Masa ei halua tulla sellaiseksi kuin siskonsa, Lehtisen luomat tyttöhahmot Mirkka tai Memma, jotka ihastuvat turvallisiin poikiin, kasvattavat pitkän tukan ja muuttuvat tylsiksi ja mitäänsanomattomiksi aikuistuessaan. Masassa onkin melkein kirjasarjan loppuun asti anarkistista voimaa, mitä kirjan muissa hahmoissa ei ole.
    

En silti muista samaistuneeni Mirkkaan tai Masaankaan sen kummemmin. Tai aikuisminäni ei sitä ainakaan halua myöntää. Luultavasti ainakin ihailin ensin Mirkkaa, sitten ronskiotteista Masaa, mutta kumpikaan ei ole niin syvällinen henkilöhahmo että olisin kokenut suurta sielujen sympatiaa heidän kanssaan tai pyrkinyt muuttamaan elämääni heidän inspiroimanaan, kuten vaikka Anna tai Emilia -hahmojen kanssa kävi. Kirjojen vaikutus on ollut epämääräisempi. Ne ovat saaneet haaveilemaan tietynlaisesta elämästä ja tietynlaisista kokemuksista, jotka olivat vielä lapsiminälle ja myöhemmin teini-ikäisellekin hyvin abstrakteja. Lehtisen kirjat ovat vihkineet teini-ikäisen ja nuoren aikuisen elämään ja antaneet esimerkiksi ihastumisesta ja seurustelusuhteista edes vähän realistisemman kuvan kuin jotkut tv-sarjat ja elokuvat.
    

Kirjojen tärkein anti on kuitenkin ollut hienovarainen sosialisointi suomalaiseen elämäntapaan – ja tätä on vähän pelottavaa tajuta – siihen mitä ”normaalin” nuoren ihmisen kuuluu kokea ja milloin, minkälaista on perhe-elämä ja elämän oletettu kulku, ja ennen kaikkea mitä nuoreksi naiseksi kasvamiseen kuuluu. Siinä mielessä Lehtisen kirjat ovat saaneet aikaan myös ahdistusta, kuten kaikki tyttökirjat omalla tavallaan. Vaikka niihin on voinut paeta välillä ankeaa todellisuuttaan tai peilata omia toiveitaan, kirjat ovat myös kasvattaneet odotuksia ja tehneet pettymyksistä suurempia. Kirjojen edustamaa maailmankuvaa vastaan kapinoiminen on ollut tärkeä tie aikuiseksi kasvamisessa, mikä tietysti osoittaa ennen kaikkea sen miten suuren vaikutuksen ne ovat tehneet.
    

Lukukokemus on muuttunut sen myötä minkä ikäisenä olen Mirkka ja Masa -kirjoja lukenut. Kymmenvuotiaana luin ennen kaikkea juonen takia. Halusin tietää mitä henkilöille seuraavaksi tapahtuu ja tärkeintä oli että kirjoja oli monta ja ne pystyi lukemaan nopeasti, napsimaan kuin karkkeja suuhun. Muistan tyhjyyden tunteen kun sain viimeinkin käsiini kirjasarjan viimeisen osan Mirkka, Masa ja uudet tuulet (1996) ja luin Lehtisen huomautuksen, miten tämä kirja saa jäädä sarjan viimeiseksi. Sarjakirjoja lukiessaan sitä toivoo, että kirjoja tulisi ikuisesti lisää ja saisi tietää mitä henkilöille tapahtuu hamaan tulevaisuuteen saakka, onhan heistä tullut todellisia omassa päässä.    
    

Kun olen lukenut kirjoja uudestaan vanhempana ja viisaana ja niin kokeneena ja kaikkitietävänä, tapahtuu kaksi asiaa: toisaalta palaan 10–15-vuotiaaksi minäkseni, joka ihmettelee edelleen sitä, miksei minun elämäni mennyt niin kuin Mirkalla tai Masalla, eikä siinä tapahtunut läheskään niin paljon jännittäviä asioita, tai jos tapahtui, ne olivat monimutkaisempia ja synkempiä kokemuksia, vailla Mirkka-kirjojen hyväntuulista selkeyttä ja järjestystä. Omassa elämässä kaikki kun oli tietysti aina ihan sekaisin, myös kokemukset ja ekat kerrat. Toisaalta luen kirjallisuudentutkijana ja 2000-luvun näkökulmasta. Huomaan, että omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on tullut menneisyyttä ja sitä verhoaa samanlainen nostalginen loiste kuin aikoinaan Selja-kirjoja. Kun Mirkan paras ystävä Pirjo rakastuu ”neekeriin”, sana hyppää sivulta kuin isku kasvoille. 90-luvusta onkin yhtäkkiä hirveästi aikaa. Kenelläkään ei ole kännyköitä tai facebookia, Mirkan maailma tuntuu hidastempoiselta ja turvalliselta ja vähän naiivilta.
    

Tietyt asiat eivät ole kuitenkaan vanhentuneet. Lehtisen huumori on omaa luokkaansa ja hänen draamantajunsa pettämätön. Hän osaa myös luontevan dialogin kirjoittamisen harvinaisen taidon ja kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Eniten olen kiinnittänyt huomiota uusilla lukukerroilla Masan hahmoon. Lapsena en edes ihmetellyt Masan kauhua tyttöyttä ja naiseutta kohtaan, tiesin omakohtaisesti miltä se tuntui. Mutta nyt mietin, miksi Lehtinen ei antanut Masan jäädä poikatytöksi, tai kasvaa poikanaiseksi, tai vaikka naiseksi joka ei ihastu poikiin eikä hyväksy ympäristön painostusta. Miksi Masankin hahmo piti vesittää, lähettää hänet muotinäytöksiin ja Sepen syliin (tosin olisin nuorena kironnut Lehtisen alimpaan helvettiin jos Masa ja Sepe eivät olisi päätyneet yhteen, kuten kirosin Alcottin kun Jo ei huolinutkaan Laurieta), tehdä hänestä yhteiskunnan hyväksymä nuori nainen. Ehkä aika ei ollut vielä 90-luvulla kypsä toisenlaiselle tyttökirjalle."
  

Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirja (kuva Avaimen nettisivulta)

Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin projektit jotka venyvät venymistään eivätkä tule koskaan valmiiksi. Siksi olikin niin ilahduttavaa, että tämä Saran kirjaprojekti, josta kuulin ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa, valmistui ripeässä aikataulussa ja saimme sen luettavaksi jo nyt, ennen joulua.

Rasavillejä ja romantikkoja kokoaa yhteen tunnetuimpien (tai suosituimpien) suomalaisten tyttökirjailijoiden elämäkertoja ja heidän kirjoihinsa liittyviä lukijakokemuksia. Kirjaan liittyi kirjoituskutsu, johon osallistuin itsekin kirjoittamalla Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta (laitan tekstin tänne seuraavaan kirjoitukseen). Sara Kokkonen tutkii suomalaisia tyttökirjoja väitöskirjassaan Turun yliopiston kasvatustieteelliselle laitokselle. Rasavillejä on tervetullut avaus ja jäin odottamaan jatkoa innolla. Tyttökirjallisuus on lajityyppi, jota ei ole tutkittu tarpeeksi ja jolla on tietynlainen leima, joten tämäntyyppinen tutkimus on aina uraauurtavaa. 

Pidin kirjassa siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat limittyvät lukijoiden kokemuksiin heidän kirjoistaan. Useinhan kirjallisuutta tai kirjailijoita tutkitaan erillään lukijakokemuksista, aivan kuin kirjailijat ja lukijat elisivät rinnakkaisissa todellisuuksissa, jotka eivät koskaan kohtaa. Kirja kuitenkin herää eloon vasta kun joku lukee sen, ja ketkä olisivatkaan uskollisempia lukijoita kuin tyttökirjojen rakastajat? Itselle tärkeät klassikot herätetään henkiin kerta toisensa jälkeen ja useimmiten jossain hyvin yksityisessä paikassa. 

Kuten Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen vastaava teos Montgomeryn kirjojen herättämistä lukijakokemuksista, Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt osoittaa, tyttökirjoihin tartutaan usein hädän hetkellä, kun halutaan palata lapsuuteen tai nuoruuteen, tai muuten vain viettää hetki itsen kanssa, hetki joka on tuttu ja rakas ja intiimi. Se ei silti tarkoita että tyttökirjat olisivat vain nostalgiaan nojaavaa "huonoa" kirjallisuutta. Kuten Sara ja kirjan lukijat kirjoittavat, suomalaisiin tyttökirjoihin on samaistuttu ja kirjojen henkilöiden nahkoihin on menty niin kuin harvojen muiden kirjojen kanssa. Huonosti kirjoitettuun kirjaan ei tartuttaisi moneen kertaan läpi elämän.

Lukijakokemusten lisäksi oli hauska lukea tietoja kirjailijoista, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Vaikka esimerkiksi Anni Swanin elämästä olen lukenut jotain, lähes kaikkien muiden kirjailijoiden elämät olivat minulle uppo-outoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Mary Marckin eli Kersti Bergrothin elämästä - ja rupesipa tekemään mieli lukea hänen aikuisten romaanejaankin. Myös Helga Nuorpuu ja Rebekka Räsänen kiinnostivat, koska en ole vielä lukenut heidän kirjojaan. 

Montgomery-tutkijana minulle oli tietysti mielenkiintoista huomata, miten laajalle hänen vaikutuksensa Louisa M. Alcottin lisäksi ulottuu. Molempien kirjailijoiden kirjat ovat olleet saatavilla suomeksi niin pitkään, että ne ovat vaikuttaneet suomalaisiin kirjailijoihin jo useamman vuosikymmenen. Hauska oli esimerkiksi tämä arkistoista löytynyt kirje, missä Kersti Bergroth kirjoittaa Anni Swanille: "Tiedätkö ketä nuorisokirjailijaa olet otteesi puolesta lähinnä? En tiedä mikä hänen nimensä on, mutta hän on kirjoittanut 'Annasta'. Miten Anna joutui naimisiin ja asui Viiden tuulen majakan luona tai jotakin sellaista" (Rasavillejä ja Romantikkoja, 62). Kuvaavaa, että Bergrothin mielestä Anna joutui naimisiin Gilbertin kanssa...

Pidin myös Saran loppusanoista, missä hän korostaa tyttökirjojen lukemisen sukupolvijatkumoa. Ensisijaisesti äidit ovat siirtäneet kirjat tyttärilleen, tai isoäidit lapsenlapsilleen (251). Olen itsekin miettinyt tätä paljon. Miten tärkeimmät kirjat ovat kenties niitä, joita ei näy kaanoneissa eikä must read -listoilla, vaan jotka valuvat alas sukupolvia kuin vesi, vuosi toisen jälkeen, kädestä toiseen, kirjastosta kotiin, huomaamatta, poissa parrasvaloista. Näiden kirjojen vaikutus on huomaamattomampi, mutta sitkeämpi, pysyvämpi, perustavammanlaatuinen. 

Sen lisäksi, että Saran kirjan kuvaamat tyttökirjat ovat vaikuttaneet satoihin suomalaisiin lukijoihin, ovat esimerkiksi Montgomeryn tyttökirjoiksi luokitetellut teokset vaikuttaneet pitkään listaan kirjailijoita ja taiteilijoita. Kokosin joskus ajankuluksi nimiä: mm. Alice Munro, tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja, Carol Shields, Margaret Atwood (ja lukuisia muita kanadalaisia kirjailijoita), Pirkko Saisio, Timo K. Mukka, Laura Ruohonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja suuri määrä muita suomalaisia kirjailijoita.

Tyttökirjoja ei siis tule aliarvioida tai halveksua! Toivottavasti Saran kirja auttaa poistamaan ennakkoluuloja ja tutustuttamaan muitakin kuin tyttökirjojen lukijoita näihin hienoihin kirjoihin ja kirjailijoihin.

Syys Tartossa ja vähän Aino Kallaksesta

Toomemägi syysasussa

Olin lokakuussa kaksi viikkoa SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran) tutkijaresidenssissä Tartossa, Virossa. Vähän samalla tavalla kuin toisen minulle tärkeän kaupungin, Kanadan Guelphin, kanssa, en tiennyt Tartosta mitään kun menin sinne ensimmäistä kertaa tänä kesänä konferenssia varten. Kesäinen Tartto oli myös viehättävä, mutta aika kului sisätiloissa esitelmiä kuunnellen, joten en ehtinyt katsella kaupunkia tarkemmin. Kävin vain pikaisesti kasvitieteellisessä puutarhassa - huomaamatta tietenkään upeaa ja täydessä loistossa olevaa ruusutarhaa, jonka näin sitten vain vilaukselta bussin ikkunasta lähtiessä. 

Nyt lokakuussa minulla oli kaksi ruhtinaallista viikkoa aikaa vain kävellä ja kävellä. Tunkeutua tuohon kaupunkiin, joka on kenties parhaimmillaan syksyllä, kun kaikkialla puskevat vaahterat vaihtavat väriä ja kuorruttavat kadut ja puistot keltaisiksi, tai kun on pimeää ja sumuista ja vanhat kummannäköiset puutalot tuijottavat aavemaisesti vastaan. 

Tartossa on niin paljon vanhaa jäljellä että se aiheuttaa sydänsärkyä. Miksei Suomessakin? Mikä kaamea kohtalon (ja 60-70-lukujen uudistusintoisten miesten) käsi levisi kaupunkiemme ylle ja tuomitsi ne ikuiseen mitäänsanomattomuuteen? Ystäväni tarttolaisen Maritin sanoin, Neuvostoaika ei ollut Virolle tietenkään pelkästään hyvä asia, ja kolossit joita sinne tänne runtattiin rumentavat maata monessa paikkaa. Mutta onni onnettomuudessa oli se, että kun rahaa ei ollut tai jotakin paikkaa ei pidetty tarpeeksi tärkeänä Neuvosto-monumenteille, ne jätettiin rauhaan. En tunne Tarton historiaa tarpeeksi hyvin, mutta ainakin kaduilla kävellessä näkee, että tämä paikka on jätetty rauhaan. Ja rauha siellä vallitseekin. 

Aika hidastuu, hidastuu, venyy, pysähtyykin, kuten vaikka Karlovan tai Supilinnan alueilla, joissa voi yllättyneenä huomata, että on selvästi nykyajan kasvatti eikä pakosti sopeutuisikaan menneeseen aikaan, niin kuin on usein ajatellut. Menneisyydessä on hiljaista, pysähtynyttä ja hidastempoista. Toki nyky-Karlovasta puuttuvat hevoset, kärryt, ihmisetkin lauantai-iltapäivänä, ja kaikki kadonneen aikakauden tuntemattomat äänet, mutta kovin oudolta tuntuu tästä hektisestä ja rauhattomasta nykyihmisestä kävellä sellaisessa kaupunginosassa. Rauhoittumisen sijaan kehon valtaa hätäännys ja tarve kuulla autojen hurinaa ja nähdä kiireisiä ihmisiä.

Supilinna taas innosti ajattelemaan, miten tylsää nykyarkkitehtuuri on ja miksi vanhat kerrostumat yleensä tuhotaan suomalaisista kaupungeista. Tuon vanhan tarttolaisen työläis/slummikaupunginosan nimi tarkoittaa Soppakaupunkia, ja kadut on nimetty erinäisten soppa-ainesten mukaan, esim. Herne, Kartuli (=peruna), Selleri ja Oa (=papu). Talot ovat lähinnä matalia puutaloja, joissa asuu nykyään paljon taiteilijoita ja opiskelijoita, mutta seassa on myös moderneja omakoti- ja rivitaloja. Oman eksotiikkansa Tartossa oleiluun tuo viron kieli, jolloin saa rauhassa tallustella Veski-nimisellä kadulla (paljon hienoja taloja) tai kulkea Kitsas-nimistä katua pitkin rahojaan laskeskellen.

Kävelemisen lisäksi minulla oli myös kerrankin aikaa vain lukea lukea lukea. Ehdin lukea L. M. Montgomeryn Complete Journalsien ensimmäisen osan, josta lisää myöhemmin. Opin myös Maritilta, että Aino Kallas (os. Krohn) on asunut Viron vuosinaan juuri Tartossa, virolaisen miehensä Oskar Kallaksen kanssa. Tämä kulturelli aviopari kuului aikansa virolaiseen taide-eliittiin ja Aino osallistui ahkerasti Viron kulttuuri- ja yliopistopääkaupungin Tarton elämään. Hän kuului mm. Noor-Eesti-kirjailijaryhmään/kulttuuriyhdistykseen, jolla oli merkittävä rooli itsenäisen Viron historiassa.

En ole lukenut Kallakselta tähän mennessä muuta kuin romaanin Sudenmorsian (1928), jonka hämärän muiston inspiroimana olen kirjoittanut yhden runonkin, mutta tiedän että Kallas oli ahkera päiväkirjan kirjoittaja, ja tässä roolissa hän kiinnostaa minua kovasti. Kallaksen päiväkirjoja on ilmestynyt monessa osassa, mm. 1978 Otavan kustantamana, ja hän toimitti osan niistä itse eläessään. Anna Kuismin (ent. Makkonen) on julkaissut kiehtovia artikkeleja Kallaksen päiväkirjoista, ja minua niissä kiinnostaa eniten erityisesti se seikka, että Kallaskin kirjoittaa omasta elämästään fiktionalisoiden, jo nuoruuden päiväkirjoissaan. Montgomeryhän on päiväkirjoissaankin tarinankertoja, ja päiväkirjojen romaanin tai muiden lajityyppien kaltaiset piirteet pomppaavat silmille jatkuvasti.

Kunhan väitöskirjani on valmis ja ehdin lukea myös muita päiväkirjoja, Kallas on ensimmäisenä listallani, jaetulla sijalla Virginia Woolfin ja Louisa May Alcottin kanssa. 

Jos Kallaksen nuoruusvuodet kiinnostavat, Raili Mikkanen on kirjoittanut nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot! nuoren Ainon elämään perustuen, jonka olen joskus aikoja sitten lukenutkin. Jos taas Montgomeryn nuoruusvuodet kiinnostavat, tulossa on vuonna 2015 englanninkielinen nuortenkirja Montgomeryn teinivuosiin perustuen. Sen kirjoittaa Melanie Fishbane, joka on minulle tuttu Montgomery-konferensseista, ja projektille ovat antaneet siunauksensa Montgomeryn perikunta. (Lisää täällä.)

Huomaatteko muuten yhtäläisyyden tukkamuodissa näiden kahden kirjailijan kampauksissa? Montgomeryllä (synt. 1874) ja Kallaksella (synt. 1887) oli vain kolmentoista vuoden ikäero.

Nuori Aino Krohn 1900-luvun alussa

L. M. Montgomery 29-vuotiaana vuonna 1903

Bibliofiili Kirjamessuilla

Kirjamessujen saldo

"Bibliofiili (kreikan sanoista biblion ’kirja’ ja philos ’ystävä’) tarkoittaa kirjojen ystävää, keräilijää tai tutkijaa. Bibliofiiliä ei välttämättä kiinnosta niinkään teoksen kaunokirjallinen arvo, vaan kirjan ulkoasu (painotapa, paperityyppi, sidonta), ikä, harvinaisuus (esimerkiksi pieni painosmäärä) tai jokin muu erityispiirre, joka vaikuttaa sen keräilyarvoon." (Wikipedia)

Palasin tänne blogin pariin Kirjamessuilla tapaamieni muiden blogistien inspiroimana (Sara, Leena ja Katja). Nyt kun en enää ole Kanadassa on blogiin kirjoittaminen jäänyt. Suomessa ei muka keksi mitään kirjoitettavaa, kun en pengo arkistoja enkä vietä Montgomeryn kanssa ihan niin symbioottista elämää kuin Guelphissä aikoinaan. No, oudosti aivot alkavat tuottaa aiheita ja ajatuksia, kun suuntaa niiden huomion takaisin tänne mistä kaikki aikoinaan alkoi.

Ensinnäkin Kirjamessuista: 

Kirjamessut herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olin aikoinaan useana vuonna töissä messuilla (ja koin myös Lapsimessut kaksi kertaa... en suosittele sitä kenellekään), joten jättimäinen halli ja sen kaikuva melu ja tuhannet ihmiset saavat aikaan ensisijaisesti paniikkikohtauksen kaltaisen tunteen aivoissa: ei sinne, äkkiä pakoon! Meteli ja ihmispaljous ahdistivat tälläkin kertaa, vaikka sain onneksi vain kävellä ympäriinsä ja kaivella kirjoja, ilman huolta kahvitaukojen pituudesta tai jalkojen särkemisestä yhdeksän-kymmenentuntisen työpäivän jälkeen.  

Toisaalta messuhalli on kuin huumaavaa ainetta täynnä oleva huone, bibliofiilin märkä päiväuni: pelkkiä kirjoja silmänkantamattomiin, puhetta kirjallisuudesta, kirjoista, kirjailijoista, kirjoja kahmivia ihmisiä, kaikilla samanlainen kiiluva katse silmissään, joka on minulle niin tuttu. Tunnistan heissä itseni, olemme kaikki kollektiivisessa transsissa, ja oudolla tavalla melu ja väentungos tuntuu luovan sen transsin, kuuluvan olennaisena osana siihen. Ehkä ilman noita lieveilmiöitä ei ilmaan kehittyisi tuota kummaa energiaa, jonka kirjapöly, ihmisten huuma ja kirjallisuus saavat aikaan. Ja no, niin, tietenkin kaiken yllä leijuu myös kaupallisuuden sanoma: ostakaa kirjoja!

Siinä toinen aiheeni: Kirjojen ostaminen. 

Itse en ehtinyt kuunnella yhtäkään haastattelua (Merete Mazzarellaa olisin halunnut kuulla, mutta tapasin sen sijaan blogisteja, joka oli tietenkin yhtä antoisaa, kuten täältä ja täältä voi lukea), vaan suuntasin sen sijaan Antikvariaatti-osastolle. Tämä on messujen paras osa. En yleensä ehdi kierrellä divareita ja nettiostaminenkin tuntuu välillä vähän kylmältä, kun kirjoja ei pääse hiplailemaan. Vanhat kirjathan tuoksuvatkin niin makealta, suklaalta ja kellastuneelta paperilta.

Kotiin palattuani katselin saalistani (ks. kuva) ja tunsin selittämätöntä tyytyväisyyttä. Teinpä hyviä diilejä, onpas minulla ihania kirjoja, sainpas niitä paljon, Tuija Lehtisiä kahdella eurolla ja niin edelleen.

Jossain vaiheessa kun olin tuijotellut kirjoja tarpeeksi kauan rupesin kuitenkin miettimään, miksi ihmeessä haalin kirjoja kuin hullu hamstraajamummo joka mumisee itsekseen ja vetää perässään muovipusseja tursuavaa kärryä, eikä enää tajua että kaikki se tavara on turhaa ja muiden silmissä roskaa. Onko päässäni naksahtanut varsinkin tyttökirjojen suhteen, koska muita kirjoja ostan erittäin harkiten ja vähän? 

Ennen kaikkea, kauhein ajatus: yritänkö täyttää näillä lapsuuteni ja nuoruuteni kirjoilla jotain tyhjää koloa minussa? Luulenko että kirjat tekevät minut onnelliseksi? Onko tämä bibliofiilien yleinen ongelma? Varsinkin siinä vaiheessa kun samaa kirjaa alkaa olla viitenä eri versiona, eri kansilla tai jopa samalla kannella mutta eri painoksena, voi kysyä onko kirjan sisällöllä enää mitään merkitystä. Ostanko näitä vanhoja kirjoja niin kuin muut perjantai-toppeja?

Puolustuspuhe: 

Kyllä, osittain kyse on kaikesta tuostakin. Mutta nyt kun olen taas Suomessa, asettunut edes vähän aloilleni, kirjoilla voi luoda ainakin näennäistä turvallisuuden tunnetta. Kirjat ovat minun tärkein sisustuselementtini, vaikka en haluakaan haalia niitä ihan turhaan. Kirjat ovat kauniita esineitä. Kirjat ovat ystäviä, joita haluaa katsella päivittäin ja miettiä kaikkea mitä niistä on lukenut. Kirjojen avulla olen myös pakottanut itseni pysähtymään, sitomaan itseni tähän paikkaan, maahan ja tilanteeseen. Kirjat ovat nimittäin painavia, niitä ei jaksa kantaa loputtomiin paikasta toiseen. Kirjat ovat kuin kivipainoja joilla kahlitaan pöytäliina kiinni puutarhapöytään tuulisena päivänä tai hiekkasäkkejä joilla säädellään laivan painoa.

Lisäksi puolustuspuhe sille miksi ostan/keräilen juuri tyttökirjoja tai nuortenkirjaklassikkoja: 

Haluan että nämä kirjat säilyvät maailmassa. Niitä ei enää löydä kirjakaupoista, ei pakosti kirjastoistakaan, ei ikuisesti divareistakaan, koska niitä ei tule mistään lisää. Vanhoista tai suht uusistakaan kirjoista ei oteta uusia painoksia, koska nuortenkirjallisuus ei ole se myyvin osa-alue kustantamojen listoilla. (Lue esim. Saran kirjoitus siitä miten WSOY makuloi Rauha S. Virtasen Selja-sarjan.) 

Haluan pelastaa ne ja koota yhteen, katsella kaikkea sitä minkä parissa olen kasvanut, mikä on minulle tärkeää. Minun oma yksityinen kulttuurini, jonka tietenkin jaan satojen muiden kanssa, mutta jota ei yleensä julkisesti arvosteta. Ja vaikka tässä kaikessa on lievää selittelyn makua -- niinhän addiktit tekevät, selittelevät -- olen myös sitä mieltä, että usein juuri vanhoissa tyttökirjoissa on kaikkein kauneimmat kannet. Vai mitä sanotte näistä vanhoista Montgomery-painoksista, joita en raaskinut ostaa?

Arkistojen kätköistä 3

Kävin läpi vanhoja papereitani ja löysin aikoinaan Päivälehden arkistoissa tekemiäni muistiinpanoja Montgomeryyn liittyen. Usein esseen kirjoitusprosessissa jää yli paljon materiaalia, jota ei halua heittää pois, mutta jota ei voi sillä hetkellä käyttääkään. Ne muuttuvat haamupapereiksi: joksikin millä on arvoa, mutta jonka olemassaolon unohtaa. Pieniä tiedonmurusia jotka pyörivät työhuoneella tai kirjahyllyissä tai muovitaskuissa. Joskus tulee hetki jolloin haamupaperiin tarttuu ja unohtunut yksityiskohta tuntuukin taas mielenkiintoiselta.

Kun muutama vuosi sitten kirjoitin erästä esseetä Montgomeryn Runotyttö-kirjojen suomennoksiin liittyen, kaivelin kaikenlaista tietoa myös Päivälehden arkistoista (Päivälehden eli nykyisen Hesarin arkistoissa säilytettiin siis viime vuoteen asti WSOY:n kirjallisuusarkistoja, jotka nykyään sijaitsevat Kansallisarkistossa.). Siellä voi nähdä esimerkiksi alkuperäisiä kansikuvituksia Runotyttö-kirjoihin.

Kirjasta "WSOY 1878-1928" (2. osa, kirj. Yrjö A. Jäntti 1928), jossa kerrotaan WSOY:n kustannustoiminnasta, löysin maininnan myös Montgomerysta. Minua kiinnosti tietää, miten Montgomeryn kirjoja on luokiteltu silloin kun niitä ensimmäistä kertaa suomennettiin. 1960-luvun Runotyttö-kirjoista on esimerkiksi poistettu paljon kohtia, joita alkuperäisissä 1920-luvun suomennoksissa on. Arvelin että tämä saattaisi liittyä siihen, että 60-luvulla Montgomeryn kirjoja on alettu markkinoida vahvemmin lastenkirjoina, tai "tyttökirjoina", joiden kohderyhmä on ollut hiukan nuorempi kuin aikaisemmin.

Tämä WSOY:n historiikista löytynyt kohta oli kiinnostava, koska siinä Montgomeryyn viitataan selvästi vielä "nuorisokirjailijana":

"Verrattomia ovat amerikkalaiset [sic] nuorisokirjailijat: Louisa M. Alcott, William J. Long, Cleveland Moffet, Lucy Maud Montgomery ... Alcottin ja Montgomeryn romaanisarjat, jotka suomennettiin vv. 1916-25, ovat kuulut kautta koko maailman. Niissä on erikoinen nuorisoa viehättävä sävy, joka vaikuttaa, että nuori lukija tuntee nämä kirjat erityisesti itselleen omistetuiksi." (s.316)

Kanadalainen Montgomery niputetaan virheellisesti samaan ryhmään amerikkalaisten kirjailijoiden kanssa, mikä ei kyllä ole harvinainen virhe. Erityisesti Alcott ja Montgomery liitetään varsinkin Suomessa vieläkin yhteen, koska heidän kirjojaan on julkaistu samankaltaisissa sarjoissa ja yhtenäisellä ulkoasulla. William J. Long ja Cleveland Moffet sen sijaan tuntuvat nykyään unohtuneet. Longilta löytyy vain yksi suomennettu teos nimeltään "Metsän koululaiset" ja Moffetilta pari seikkailu- ja salapoliisiromaania ("Vaarantöitä ja rohkeita miehiä" ja "Läpi seinän"). WSOY:n historiikki on siinä mielessä oikeassa että Montgomeryn ja Alcottin kirjoissa on jotain erityistä joka pitää ne edelleen lukijoiden käsissä. Se onko niiden "viehättävä sävy" pelkästään nuorison mieleen on sen sijaan kyseenalaista!

Rilla of Ingleside

Päätin kirjoittaa vähän enemmän Rilla of Ingleside -kirjasta, joka on suomennettu nimellä Kotikunnaan Rilla vuonna 1962. Tuli puhe kirjasta Saran kanssa kun tapasimme joulun jälkeen ja myös toisen Montgomery-fanin Lauran kanssa olen puhunut asiasta. Rilla on mielenkiintoinen tapaus Montgomeryn kirjojen joukossa. Sekä suomennos että alkuperäiskielinen kirja ovat ilmestyneet lyhennettyinä versioina.

Englanninkielinen teos ilmestyi alkujaan 1921, kokonaisuudessaan McClelland and Stewartin kustantamana. Kuten Benjamin Lefebvre ja Andrea McKenzie kirjoittavat uuden, lyhentämättömän laitoksen (2010) esipuheessa, Montgomery alkoi kirjoittaa Rillaa pari kuukautta parhaan ystävänsä Frederica Campbellin kuoleman jälkeen, melko pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen 1919. 1976 julkaistu (ja 1985 uudelleen pokkarina julkaistu) versio Rillasta kuitenkin poisti kirjasta n. 4 prosenttia alkuperäisestä tekstistä ilman mainintaa. Vasta Lefebvren ja MacKenzien toimittama laitos korjasi tämän asian.

Suomenkielinen versio Rillasta ilmestyi 1962. Se suomennettiin siis paljon myöhemmin kuin muut Anna-kirjat, joista ensimmäiset ovat ilmestyneet jo 20-luvulla. Rillan suomennosta jouduttiin odottamaan lähes neljäkymmentä vuotta. Kenties sota-aiheinen kirja oli liian kipeä aihe lastenkirjailijaksi luokitellun Montgomeryn kirjaksi, varsinkin kun Suomessakin oli kärsitty toisen maailmansodan vaikutuksista ja sodista Venäjää vastaan. Tämä 60-luvun suomennos perustuu varmasti alkuperäiseen, lyhentämättömään tekstiin, koska lyhennetty englanninkielinen versio ilmestyi vasta 1976. Silti suomennoskin poistaa omatoimisesti kirjasta monia osia. Anna Suomisen gradu (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/31481) tutkii Rillan suomennoksen,  ruotsinnoksen - jotka ovat molemmat lyhennelmiä - sekä alkuperäisteoksen kuvaa sodasta, ja tulee siihen tulokseen että suomennokseen ovat vaikuttaneet 60-luvun poliittinen ilmapiiri, kuten Kylmä sota ja toisen maailmansodan ja Saksan liittolaisuuden läheisyys. Vaikka en ole itse Rillan eri versioita pahemmin vertaillut, tämä päätelmä tuntuu minusta uskottavalta. Englanninkielisen lyhentämättömän version lukeminen ainakin tuo sodan kauhut ja saksalaisvihamielisyyden ja propagandan aivan eri tavalla esiin kuin esimerkiksi suomalainen versio. Alkuperäisteos vaikuttaa lähes eri kirjalta välillä: synkemmältä, aikusmaisemmalta ja epäromanttiselta. Suomalaisessa versiossa korostuu kirjan jatke Anna-sarjalle. Saksalaisia ei haukuta, eikä pasifismista puhuta liikaa.   

Lauran mukaan poistoja englanninkielisestä lyhennetystä laitoksesta on ainakin seuraava pätkä (kiitos Laura!):

(Rilla of Ingleside, 18. luku, "A War Wedding")

"I must be getting old, Gilbert." Mrs. Blythe laughed a trifle ruefully. "People are beginning to tell me I look so young. They never tell you that when you are young. But I shall not worry over my silver thread. I never liked red hair. Gilbert, did I ever tell you of that time, years ago at Green Gables, when I dyed my hair? Nobody but Marilla and I knew about it."

"Was that the reason why you came out your hair shingled to the bone?"

"Yes. I bough a bottle of dye form a German Jew pedlar. I fondly expected it to turn my hair black - and it turned it green. So it had to be cut off."

"You had a narrow escape, Mrs. Dr. dear," exclaimed Susan. "Of course you were too young then to know what a German was. It was a special mercy of Providence that it was only green dye and not poison."

"It seems hundreds of years since those Green Gables days," sighed Mrs. Blythe. "They belong to an other world altogether. Life has been cut into two by the chasm of war. What is ahead I don't know - but it can't be a bit like the past. I wonder if those of us who have lived half of our lives in the old world will ever feel wholly at home in the new."

Törmäsin Bostonissa ollessani mielenkiintoiseen postikorttinäyttelyyn, jossa nämä oheiset postikortit toivat erityisesti mieleen Rillan ja sen ympärillä käydyn keskustelun. Meidän on tänä päivänä vaikea ymmärtää ensimmäisen maailmansodan aikana vallinnutta Saksa-vihamielisyyttä ja sen ympärillä pyörinyttä sota-propagandaa, mutta nämä kortit ehkä avaavat tätä ajalle tyypillistä asennetta hiukan (pahoittelen epätarkkaa kuvaa!).  Kuvissa esiintyy siis Saksan Keisari Vilhelm.

Tyttökirjakysely

Saran kirjablogissa on tällainen kirjoituskutsu. Osallistukaapa! Vaikka Montgomeryn kirjat eivät menekään tähän kastiin, aion itsekin varmasti kirjoittaa ehkä Seljan tytöistä tai Mary Marckin kirjoista. Vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon kun niitä rupeaa miettimään...