Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirja (kuva Avaimen nettisivulta)

Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin projektit jotka venyvät venymistään eivätkä tule koskaan valmiiksi. Siksi olikin niin ilahduttavaa, että tämä Saran kirjaprojekti, josta kuulin ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa, valmistui ripeässä aikataulussa ja saimme sen luettavaksi jo nyt, ennen joulua.

Rasavillejä ja romantikkoja kokoaa yhteen tunnetuimpien (tai suosituimpien) suomalaisten tyttökirjailijoiden elämäkertoja ja heidän kirjoihinsa liittyviä lukijakokemuksia. Kirjaan liittyi kirjoituskutsu, johon osallistuin itsekin kirjoittamalla Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta (laitan tekstin tänne seuraavaan kirjoitukseen). Sara Kokkonen tutkii suomalaisia tyttökirjoja väitöskirjassaan Turun yliopiston kasvatustieteelliselle laitokselle. Rasavillejä on tervetullut avaus ja jäin odottamaan jatkoa innolla. Tyttökirjallisuus on lajityyppi, jota ei ole tutkittu tarpeeksi ja jolla on tietynlainen leima, joten tämäntyyppinen tutkimus on aina uraauurtavaa. 

Pidin kirjassa siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat limittyvät lukijoiden kokemuksiin heidän kirjoistaan. Useinhan kirjallisuutta tai kirjailijoita tutkitaan erillään lukijakokemuksista, aivan kuin kirjailijat ja lukijat elisivät rinnakkaisissa todellisuuksissa, jotka eivät koskaan kohtaa. Kirja kuitenkin herää eloon vasta kun joku lukee sen, ja ketkä olisivatkaan uskollisempia lukijoita kuin tyttökirjojen rakastajat? Itselle tärkeät klassikot herätetään henkiin kerta toisensa jälkeen ja useimmiten jossain hyvin yksityisessä paikassa. 

Kuten Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen vastaava teos Montgomeryn kirjojen herättämistä lukijakokemuksista, Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt osoittaa, tyttökirjoihin tartutaan usein hädän hetkellä, kun halutaan palata lapsuuteen tai nuoruuteen, tai muuten vain viettää hetki itsen kanssa, hetki joka on tuttu ja rakas ja intiimi. Se ei silti tarkoita että tyttökirjat olisivat vain nostalgiaan nojaavaa "huonoa" kirjallisuutta. Kuten Sara ja kirjan lukijat kirjoittavat, suomalaisiin tyttökirjoihin on samaistuttu ja kirjojen henkilöiden nahkoihin on menty niin kuin harvojen muiden kirjojen kanssa. Huonosti kirjoitettuun kirjaan ei tartuttaisi moneen kertaan läpi elämän.

Lukijakokemusten lisäksi oli hauska lukea tietoja kirjailijoista, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Vaikka esimerkiksi Anni Swanin elämästä olen lukenut jotain, lähes kaikkien muiden kirjailijoiden elämät olivat minulle uppo-outoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Mary Marckin eli Kersti Bergrothin elämästä - ja rupesipa tekemään mieli lukea hänen aikuisten romaanejaankin. Myös Helga Nuorpuu ja Rebekka Räsänen kiinnostivat, koska en ole vielä lukenut heidän kirjojaan. 

Montgomery-tutkijana minulle oli tietysti mielenkiintoista huomata, miten laajalle hänen vaikutuksensa Louisa M. Alcottin lisäksi ulottuu. Molempien kirjailijoiden kirjat ovat olleet saatavilla suomeksi niin pitkään, että ne ovat vaikuttaneet suomalaisiin kirjailijoihin jo useamman vuosikymmenen. Hauska oli esimerkiksi tämä arkistoista löytynyt kirje, missä Kersti Bergroth kirjoittaa Anni Swanille: "Tiedätkö ketä nuorisokirjailijaa olet otteesi puolesta lähinnä? En tiedä mikä hänen nimensä on, mutta hän on kirjoittanut 'Annasta'. Miten Anna joutui naimisiin ja asui Viiden tuulen majakan luona tai jotakin sellaista" (Rasavillejä ja Romantikkoja, 62). Kuvaavaa, että Bergrothin mielestä Anna joutui naimisiin Gilbertin kanssa...

Pidin myös Saran loppusanoista, missä hän korostaa tyttökirjojen lukemisen sukupolvijatkumoa. Ensisijaisesti äidit ovat siirtäneet kirjat tyttärilleen, tai isoäidit lapsenlapsilleen (251). Olen itsekin miettinyt tätä paljon. Miten tärkeimmät kirjat ovat kenties niitä, joita ei näy kaanoneissa eikä must read -listoilla, vaan jotka valuvat alas sukupolvia kuin vesi, vuosi toisen jälkeen, kädestä toiseen, kirjastosta kotiin, huomaamatta, poissa parrasvaloista. Näiden kirjojen vaikutus on huomaamattomampi, mutta sitkeämpi, pysyvämpi, perustavammanlaatuinen. 

Sen lisäksi, että Saran kirjan kuvaamat tyttökirjat ovat vaikuttaneet satoihin suomalaisiin lukijoihin, ovat esimerkiksi Montgomeryn tyttökirjoiksi luokitetellut teokset vaikuttaneet pitkään listaan kirjailijoita ja taiteilijoita. Kokosin joskus ajankuluksi nimiä: mm. Alice Munro, tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja, Carol Shields, Margaret Atwood (ja lukuisia muita kanadalaisia kirjailijoita), Pirkko Saisio, Timo K. Mukka, Laura Ruohonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja suuri määrä muita suomalaisia kirjailijoita.

Tyttökirjoja ei siis tule aliarvioida tai halveksua! Toivottavasti Saran kirja auttaa poistamaan ennakkoluuloja ja tutustuttamaan muitakin kuin tyttökirjojen lukijoita näihin hienoihin kirjoihin ja kirjailijoihin.

Syys Tartossa ja vähän Aino Kallaksesta

Toomemägi syysasussa

Olin lokakuussa kaksi viikkoa SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran) tutkijaresidenssissä Tartossa, Virossa. Vähän samalla tavalla kuin toisen minulle tärkeän kaupungin, Kanadan Guelphin, kanssa, en tiennyt Tartosta mitään kun menin sinne ensimmäistä kertaa tänä kesänä konferenssia varten. Kesäinen Tartto oli myös viehättävä, mutta aika kului sisätiloissa esitelmiä kuunnellen, joten en ehtinyt katsella kaupunkia tarkemmin. Kävin vain pikaisesti kasvitieteellisessä puutarhassa - huomaamatta tietenkään upeaa ja täydessä loistossa olevaa ruusutarhaa, jonka näin sitten vain vilaukselta bussin ikkunasta lähtiessä. 

Nyt lokakuussa minulla oli kaksi ruhtinaallista viikkoa aikaa vain kävellä ja kävellä. Tunkeutua tuohon kaupunkiin, joka on kenties parhaimmillaan syksyllä, kun kaikkialla puskevat vaahterat vaihtavat väriä ja kuorruttavat kadut ja puistot keltaisiksi, tai kun on pimeää ja sumuista ja vanhat kummannäköiset puutalot tuijottavat aavemaisesti vastaan. 

Tartossa on niin paljon vanhaa jäljellä että se aiheuttaa sydänsärkyä. Miksei Suomessakin? Mikä kaamea kohtalon (ja 60-70-lukujen uudistusintoisten miesten) käsi levisi kaupunkiemme ylle ja tuomitsi ne ikuiseen mitäänsanomattomuuteen? Ystäväni tarttolaisen Maritin sanoin, Neuvostoaika ei ollut Virolle tietenkään pelkästään hyvä asia, ja kolossit joita sinne tänne runtattiin rumentavat maata monessa paikkaa. Mutta onni onnettomuudessa oli se, että kun rahaa ei ollut tai jotakin paikkaa ei pidetty tarpeeksi tärkeänä Neuvosto-monumenteille, ne jätettiin rauhaan. En tunne Tarton historiaa tarpeeksi hyvin, mutta ainakin kaduilla kävellessä näkee, että tämä paikka on jätetty rauhaan. Ja rauha siellä vallitseekin. 

Aika hidastuu, hidastuu, venyy, pysähtyykin, kuten vaikka Karlovan tai Supilinnan alueilla, joissa voi yllättyneenä huomata, että on selvästi nykyajan kasvatti eikä pakosti sopeutuisikaan menneeseen aikaan, niin kuin on usein ajatellut. Menneisyydessä on hiljaista, pysähtynyttä ja hidastempoista. Toki nyky-Karlovasta puuttuvat hevoset, kärryt, ihmisetkin lauantai-iltapäivänä, ja kaikki kadonneen aikakauden tuntemattomat äänet, mutta kovin oudolta tuntuu tästä hektisestä ja rauhattomasta nykyihmisestä kävellä sellaisessa kaupunginosassa. Rauhoittumisen sijaan kehon valtaa hätäännys ja tarve kuulla autojen hurinaa ja nähdä kiireisiä ihmisiä.

Supilinna taas innosti ajattelemaan, miten tylsää nykyarkkitehtuuri on ja miksi vanhat kerrostumat yleensä tuhotaan suomalaisista kaupungeista. Tuon vanhan tarttolaisen työläis/slummikaupunginosan nimi tarkoittaa Soppakaupunkia, ja kadut on nimetty erinäisten soppa-ainesten mukaan, esim. Herne, Kartuli (=peruna), Selleri ja Oa (=papu). Talot ovat lähinnä matalia puutaloja, joissa asuu nykyään paljon taiteilijoita ja opiskelijoita, mutta seassa on myös moderneja omakoti- ja rivitaloja. Oman eksotiikkansa Tartossa oleiluun tuo viron kieli, jolloin saa rauhassa tallustella Veski-nimisellä kadulla (paljon hienoja taloja) tai kulkea Kitsas-nimistä katua pitkin rahojaan laskeskellen.

Kävelemisen lisäksi minulla oli myös kerrankin aikaa vain lukea lukea lukea. Ehdin lukea L. M. Montgomeryn Complete Journalsien ensimmäisen osan, josta lisää myöhemmin. Opin myös Maritilta, että Aino Kallas (os. Krohn) on asunut Viron vuosinaan juuri Tartossa, virolaisen miehensä Oskar Kallaksen kanssa. Tämä kulturelli aviopari kuului aikansa virolaiseen taide-eliittiin ja Aino osallistui ahkerasti Viron kulttuuri- ja yliopistopääkaupungin Tarton elämään. Hän kuului mm. Noor-Eesti-kirjailijaryhmään/kulttuuriyhdistykseen, jolla oli merkittävä rooli itsenäisen Viron historiassa.

En ole lukenut Kallakselta tähän mennessä muuta kuin romaanin Sudenmorsian (1928), jonka hämärän muiston inspiroimana olen kirjoittanut yhden runonkin, mutta tiedän että Kallas oli ahkera päiväkirjan kirjoittaja, ja tässä roolissa hän kiinnostaa minua kovasti. Kallaksen päiväkirjoja on ilmestynyt monessa osassa, mm. 1978 Otavan kustantamana, ja hän toimitti osan niistä itse eläessään. Anna Kuismin (ent. Makkonen) on julkaissut kiehtovia artikkeleja Kallaksen päiväkirjoista, ja minua niissä kiinnostaa eniten erityisesti se seikka, että Kallaskin kirjoittaa omasta elämästään fiktionalisoiden, jo nuoruuden päiväkirjoissaan. Montgomeryhän on päiväkirjoissaankin tarinankertoja, ja päiväkirjojen romaanin tai muiden lajityyppien kaltaiset piirteet pomppaavat silmille jatkuvasti.

Kunhan väitöskirjani on valmis ja ehdin lukea myös muita päiväkirjoja, Kallas on ensimmäisenä listallani, jaetulla sijalla Virginia Woolfin ja Louisa May Alcottin kanssa. 

Jos Kallaksen nuoruusvuodet kiinnostavat, Raili Mikkanen on kirjoittanut nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot! nuoren Ainon elämään perustuen, jonka olen joskus aikoja sitten lukenutkin. Jos taas Montgomeryn nuoruusvuodet kiinnostavat, tulossa on vuonna 2015 englanninkielinen nuortenkirja Montgomeryn teinivuosiin perustuen. Sen kirjoittaa Melanie Fishbane, joka on minulle tuttu Montgomery-konferensseista, ja projektille ovat antaneet siunauksensa Montgomeryn perikunta. (Lisää täällä.)

Huomaatteko muuten yhtäläisyyden tukkamuodissa näiden kahden kirjailijan kampauksissa? Montgomeryllä (synt. 1874) ja Kallaksella (synt. 1887) oli vain kolmentoista vuoden ikäero.

Nuori Aino Krohn 1900-luvun alussa

L. M. Montgomery 29-vuotiaana vuonna 1903