Kirjoitin viime tekstissä Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja -kirjasta. Tässä oma lukukokemukseni Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta, minkä lähetin tyttökirjakyselyyn ja mikä löytyy kirjan loppupuolelta. Kirjassa tekstiä on muokattu hieman ja jaettu muutamaan eri kohtaan. (Lähde: Sara Kokkonen Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 2013)
"Mietin pitkään mistä tyttökirjasta kirjoittaisin. Olen kasvanut kirjojen ja erityisesti tyttökirjojen kanssa, mutta kun aloin miettiä tärkeintä kirjaa ja henkilöä, ne tuntuvat löytyvän ulkomaisista tyttökirjoista, erityisesti kanadalaisen L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoista. Myös tarkat muistikuvat ensimmäisistä lukukerroista ja -kokemuksista liittyvät esimerkiksi Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjaan (erityisesti Bethin kuolema musersi minut ja luulin että en pysty enää palaamaan normaalin elämään sen jälkeen) tai Tytöistä parhain -kirjan tekemään vaikutukseen, kun löysin sen veljeni vaimon kirjahyllystä ja luin saman tien säkkituolissa istuen.
Suurin osa suomalaisista tyttökirjoista tuntuu olleen ympärilläni aina, enkä muista niin tarkkaan milloin olen saanut ne käsiini. Osan kirjoista perin suoraan äidiltä, esimerkiksi Anni Swanin kirjoja, mutta niitä en osaa edes ajatella tyttökirjoina, koska pääosassa saattoi olla poika (esim. Ollin oppivuodet) tai kokonainen perhe, ja muutenkin kirjat tuntuivat sijoittuvan johonkin mystiseen kadonneeseen Suomeen, joka tuntui nuoresta lukijasta yhtä kaukaiselta kuin kirjojen vanhahtava kieli.
Mary Marckin Eeva-kirjat olivat varmaan ensimmäisiä kirjastosta löytämiäni ”tyttökirjoja”. Niissäkin viehätti vanhanaikaisuus – kuinka eksoottinen 1910–20-lukujen Helsinki onkaan – ja mainio huumori, mutta samanlaista syvää jälkeä kuin Montgomeryn runotyttö-Emilia ne eivät ole jättäneet, vaikka ne hyllystäni löytyvätkin ja luen niitä edelleen välillä uudelleen. Ajankuvaan ja vanhanaikaisuuteen liittyvät seikat olen tajunnut paremmin vasta aikuisena. Eniten lapsuuden lukukokemuksen syvyyteen vaikutti se, miten läheisiltä kirjan henkilöt tuntuivat. Kai jo lapsena näkyi kiinnostus angloamerikkalaiseen kulttuuriin ja johonkin erilaiseen, omasta elämästä poikkeavaan ympäristöön, kun kerta Alcottin ja Montgomeryn kirjat olivat kaikista järisyttävimpiä lukukokemuksia.
Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -kirjasarja on erittäin läheinen minulle. Nyt kun luin sen taas kerran uudestaan, huomasin entistä selvemmin yhteydet Pikku naisia -kirjaan (onko mitään tyttökirjaa mihin tuo kirja ei olisi vaikuttanut?), mutta myös sen miten Selja-kirjat ovat minulle osa nostalgisia, jo kadonneesta ajasta kertovia tyttökirjoja, aivan kuin Montgomeryn, Alcottin ja Marckin kirjat. Sen takia olen niitä alun perin alkanut lukeakin, kiinnostavan tarinan ja kiehtovien tyttöhahmojen lisäksi. Nostalgia on vedonnut minuun aina, jo kahdeksanvuotiaasta lähtien, ja siihen on ihana kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Mutta rupesin miettimään, onko suomalaista tyttökirjaa, joka kertoo oman lapsuuteni ja nuoruuteni ajasta ja josta pidin koska se kuvasi suoraan ympäröivää todellisuutta, ei jotain kaukaista aikaa tai paikkaa. Siksi päätin kirjoittaa Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta.
Mirkka-sarjan löytämiseen minulla liittyy myös selkeä ja kirkas muisto. Olen varmaankin kymmenen ikäinen, on kevät tai alkukesä. Valoa on paljon ja olen juuri pyöräillyt kotiin Keravan kirjastosta, joten olen siinä hyrisevän onnellisessa tilassa, missä olen aina kirjastokäynnin jälkeen, lasten- ja nuortenpuolen matalien kirjahyllyjen ja kirjojen paljouden humalluttamana. Omassa huoneessa seisova kirjatorni tekee olon yhtä aikaa turvallisen rauhalliseksi ja kihisevän levottomaksi. Olen löytänyt herkullisen vaaleanpunakantisen kirjan, jonka kannessa on piirretty pitkätukkaisen tytön kuva. Ensimmäinen osa sarjasta, jota en ole vielä lukenut. Menen näyttämään sitä äidille, koska en tiedä mitä kirjan otsikossa oleva sana tarkoittaa.
”Äiti, mikä on ripari?” huudan, tietoisena siitä että se saattaa olla jotain aikuismaista jota en ehkä saisi tietää, ja yritän esittää rentoa ja välinpitämätöntä äidin reaktion varalta. Äiti kertoo että ripari on rippikoulu, mihin mennään 15-vuotiaina jotta päästään ripille, eli saadaan tehdä kirkossa sitä ja tätä, esimerkiksi mennä naimisiin. Sitten hän nappaa kirjan kädestäni ja kysyy ihmetellen, ”Mitä sä tällästä luet? Eikö tää oo tarkotettu vähän isommille?” Otan kirjan kiireesti takaisin ja pakenen oman huoneeni turviin, tuhahdan hätääntyneisyyttäni peitellen mennessäni, ”no ei todellakaan, voi tätä lukea nuoremmatkin”. Nolottaa että tietämättömyyteni paljasti juuri sen mitä äiti hoksasi, että saatan olla kirjan kohderyhmään vähän liian nuori, mutta tästä lähtien en aio tehdä samaa virhettä enää uudestaan ja paljastaa äidille lainaamiani kirjoja. Aion nimittäin lukea tämän kirjan vaikka henki menisi ja saada selville kaikki kiehtovat aikuismaiset asiat mitä se kätkee.
Tuija Lehtisen kirjat yleisemminkin tuntuivat portaaleilta kiellettyihin tai muuten vain lapsen maailmalle outoihin asioihin. Kymmenvuotiaana ripari, pojat, pussaaminen, seksi tai sanat kuten ”nahkajakku” olivat kiehtovia ja kiinnostavia. Jotain mikä odotti jo aika lähellä, mutta tuntui yhtä tuntemattomalta kuin vieras planeetta. Nyt kun luen uudestaan Mirkka ja riparikesä -kirjaa (julkaistu 1987 kun olin 3-vuotias), tajuan miten viaton ja kesy se on Lehtisen kirjojen joukossa. Siinä missä Roskisprinssi- tai Enkelinkuvia hiekassa -kirjojen teemat tajusin kunnolla vasta vähän vanhempana, Mirkka-kirjat olivat sopivalla tavalla lasten- ja nuortenkirjan välimaastossa niin että kymmenvuotias lukijakin sai niistä otteen.
Minua kiehtoi ensinnäkin boheemi, mutta turvallinen iso perhe, jollaiseen olisin halunnut kuulua, iso omakotitalo, jonka pihalla kasvoi voikukkia, ja se rempseä tapa jolla Mirkan perhe teki asioita yhdessä. Kirjat olivat utopistista fantasiaa. Tajusin jo pienenä että ei kenenkään elämä oikeasti ole tuollaista, eivätkä kenenkään vanhemmat oikeasti noin kivoja, mutta lukiessa se ei haitannut, päinvastoin. Kun riitelin äidin kanssa tai mietin miksi meillä ei ole autoa tai miksi en asu jännemmässä kaupungissa tai saa koiraa, oli jumalaista uppoutua Mirkka-kirjojen täydelliseen idylliin. Kiva kukkopilliä soittava poikakin muutti sopivasti Mirkan naapuritaloon heti ensimmäisessä kirjassa ja istui koivussa ja hoivasi varpusta. Meidän takapihalta kaadettiin sekä mänty että vaahtera, ja naapurin puolelta lenteli sinne vain jalkapalloja.
Mirkka-kirjoissa tuntui aina olevan kesä ja ajauduin mielessäni rauhalliseen ja hiljaiseen keskisuureen kaupunkiin, jollaista Suomessa ei ehkä edes ole. Siellä on puutaloja ja iso tori, ystävällisiä ihmisiä ja mielenkiintoisia ja persoonallisia poikia. Ihastuin Mirkan riparikesään varmaan jo ensimmäisen luvun aikana, kun kuvaillaan Mirkan huoneen eriparisia tapetteja. Niitä on neljää eri lajia, jokaista vuodenaikaa varten. Lehtinen upposi minuun niin hyvin juuri näiden eksentristen ja erikoislaatuisten yksityiskohtien takia. Vaikka Mirkan perhe on toki pahimmillaan konservatiivinen – äidin ja isän roolit ovat hyvin selvät, tytöt ihastuvat tietenkin poikiin ja menevät nuorina kihloihin ja naimisiin … ja riparille – on se silti myös vähän hullu, ja Mirkkakin lievästä tylsyydestään huolimatta on hahmona omapäinen ja toimelias.
Kiinnostavaksi sarja kuitenkin muuttuu siinä vaiheessa kun sen päähenkilöksi nousee Mirkan pikkusisko Masa. Mirkka-kirjoihinkin on selvästi vaikuttanut Pikku naisia (Juuso ja Sepe ovat molemmat Laurien inspiroimia, ja Masalla on esikuvansa Jossa) ja Lehtinen on Alcottin vertainen poikatytön kehityksen kuvaaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Pienenä Masa ei halua olla tyttö ollenkaan ja hänen kauhuaan esimerkiksi rintojen kasvamisen edessä on lohdullista lukea. Ei tarvitse olla itse ollut sen kummempi poikatyttö, mutta naiseksi ja jopa tytöksi kasvaminen on pahimmillaan kauhua herättävää. Lehtinen tuntuu kautta rantain alleviivaavan sitä, miten Masa ei halua tulla sellaiseksi kuin siskonsa, Lehtisen luomat tyttöhahmot Mirkka tai Memma, jotka ihastuvat turvallisiin poikiin, kasvattavat pitkän tukan ja muuttuvat tylsiksi ja mitäänsanomattomiksi aikuistuessaan. Masassa onkin melkein kirjasarjan loppuun asti anarkistista voimaa, mitä kirjan muissa hahmoissa ei ole.
En silti muista samaistuneeni Mirkkaan tai Masaankaan sen kummemmin. Tai aikuisminäni ei sitä ainakaan halua myöntää. Luultavasti ainakin ihailin ensin Mirkkaa, sitten ronskiotteista Masaa, mutta kumpikaan ei ole niin syvällinen henkilöhahmo että olisin kokenut suurta sielujen sympatiaa heidän kanssaan tai pyrkinyt muuttamaan elämääni heidän inspiroimanaan, kuten vaikka Anna tai Emilia -hahmojen kanssa kävi. Kirjojen vaikutus on ollut epämääräisempi. Ne ovat saaneet haaveilemaan tietynlaisesta elämästä ja tietynlaisista kokemuksista, jotka olivat vielä lapsiminälle ja myöhemmin teini-ikäisellekin hyvin abstrakteja. Lehtisen kirjat ovat vihkineet teini-ikäisen ja nuoren aikuisen elämään ja antaneet esimerkiksi ihastumisesta ja seurustelusuhteista edes vähän realistisemman kuvan kuin jotkut tv-sarjat ja elokuvat.
Kirjojen tärkein anti on kuitenkin ollut hienovarainen sosialisointi suomalaiseen elämäntapaan – ja tätä on vähän pelottavaa tajuta – siihen mitä ”normaalin” nuoren ihmisen kuuluu kokea ja milloin, minkälaista on perhe-elämä ja elämän oletettu kulku, ja ennen kaikkea mitä nuoreksi naiseksi kasvamiseen kuuluu. Siinä mielessä Lehtisen kirjat ovat saaneet aikaan myös ahdistusta, kuten kaikki tyttökirjat omalla tavallaan. Vaikka niihin on voinut paeta välillä ankeaa todellisuuttaan tai peilata omia toiveitaan, kirjat ovat myös kasvattaneet odotuksia ja tehneet pettymyksistä suurempia. Kirjojen edustamaa maailmankuvaa vastaan kapinoiminen on ollut tärkeä tie aikuiseksi kasvamisessa, mikä tietysti osoittaa ennen kaikkea sen miten suuren vaikutuksen ne ovat tehneet.
Lukukokemus on muuttunut sen myötä minkä ikäisenä olen Mirkka ja Masa -kirjoja lukenut. Kymmenvuotiaana luin ennen kaikkea juonen takia. Halusin tietää mitä henkilöille seuraavaksi tapahtuu ja tärkeintä oli että kirjoja oli monta ja ne pystyi lukemaan nopeasti, napsimaan kuin karkkeja suuhun. Muistan tyhjyyden tunteen kun sain viimeinkin käsiini kirjasarjan viimeisen osan Mirkka, Masa ja uudet tuulet (1996) ja luin Lehtisen huomautuksen, miten tämä kirja saa jäädä sarjan viimeiseksi. Sarjakirjoja lukiessaan sitä toivoo, että kirjoja tulisi ikuisesti lisää ja saisi tietää mitä henkilöille tapahtuu hamaan tulevaisuuteen saakka, onhan heistä tullut todellisia omassa päässä.
Kun olen lukenut kirjoja uudestaan vanhempana ja viisaana ja niin kokeneena ja kaikkitietävänä, tapahtuu kaksi asiaa: toisaalta palaan 10–15-vuotiaaksi minäkseni, joka ihmettelee edelleen sitä, miksei minun elämäni mennyt niin kuin Mirkalla tai Masalla, eikä siinä tapahtunut läheskään niin paljon jännittäviä asioita, tai jos tapahtui, ne olivat monimutkaisempia ja synkempiä kokemuksia, vailla Mirkka-kirjojen hyväntuulista selkeyttä ja järjestystä. Omassa elämässä kaikki kun oli tietysti aina ihan sekaisin, myös kokemukset ja ekat kerrat. Toisaalta luen kirjallisuudentutkijana ja 2000-luvun näkökulmasta. Huomaan, että omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on tullut menneisyyttä ja sitä verhoaa samanlainen nostalginen loiste kuin aikoinaan Selja-kirjoja. Kun Mirkan paras ystävä Pirjo rakastuu ”neekeriin”, sana hyppää sivulta kuin isku kasvoille. 90-luvusta onkin yhtäkkiä hirveästi aikaa. Kenelläkään ei ole kännyköitä tai facebookia, Mirkan maailma tuntuu hidastempoiselta ja turvalliselta ja vähän naiivilta.
Tietyt asiat eivät ole kuitenkaan vanhentuneet. Lehtisen huumori on omaa luokkaansa ja hänen draamantajunsa pettämätön. Hän osaa myös luontevan dialogin kirjoittamisen harvinaisen taidon ja kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Eniten olen kiinnittänyt huomiota uusilla lukukerroilla Masan hahmoon. Lapsena en edes ihmetellyt Masan kauhua tyttöyttä ja naiseutta kohtaan, tiesin omakohtaisesti miltä se tuntui. Mutta nyt mietin, miksi Lehtinen ei antanut Masan jäädä poikatytöksi, tai kasvaa poikanaiseksi, tai vaikka naiseksi joka ei ihastu poikiin eikä hyväksy ympäristön painostusta. Miksi Masankin hahmo piti vesittää, lähettää hänet muotinäytöksiin ja Sepen syliin (tosin olisin nuorena kironnut Lehtisen alimpaan helvettiin jos Masa ja Sepe eivät olisi päätyneet yhteen, kuten kirosin Alcottin kun Jo ei huolinutkaan Laurieta), tehdä hänestä yhteiskunnan hyväksymä nuori nainen. Ehkä aika ei ollut vielä 90-luvulla kypsä toisenlaiselle tyttökirjalle."
