"Silloin tällöin elämässä rakkaus yllättää ja valaisee mielen pimeät nurkat täyttäen ne kirkkaalla valolla. Silloin tällöin kohtaa kauneutta ja iloa, jotka tarttuvat sieluun valmistelematta, ilman ennakkovaroitusta."
(Jennifer Worth: Hakekaa kätilö, 384)
Kirjoitan nyt aiheesta, josta en oikeastaan tiedä mitään, eli äitiydestä. Ehdin joululomalla lukea paljon kirjoja, joista yksi oli Anu Silfverbergin Äitikortti (2013), joka ilmeisesti ja ennalta-arvattavasti herätti kuumia tunteita sosiaalisessa mediassa ja äitifoorumeilla. Äitiydestä puhumisella tuntuu olevan sellainen vaikutus. Onkohan siihen liittyen aina "vain" oikeita tai vääriä mielipiteitä? Parempi olisi jos äitiydestä ylipäätään vain puhuttaisiin paljon paljon enemmän, siitä miltä se tuntuu, mitä se itse kullekin on, millaista on synnyttää lapsi, tai vaikka toimia kätilönä ja saattaa lapsia maailmaan.
Äitiys-teemaan liittyy myös nimittäin toinen lukemani kirja, Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! (2013) Näihin muistelmiin perustuu BBC:n mainio sarja, jota Yle näytti taannoin telkkarista. Kirja ei todellakaan ole pelkkää auringonpaistetta ja kevyttä 50-lukunostalgisointia, vaan siinä kuvataan häkellyttävän kaunistelematta kätilön ammattia kuusikymmentä vuotta sitten ja Lontoon köyhimpien alueitten ihmisten elämää, usein syntymän kautta kuvattuna.
Yhteistä näille kirjoille on juuri suorapuheisuus, mikä tuntuu kuin lasilliselta raikasta vettä, joka saa välillä köhimään shokista. Silfverbergin kirjassa on esimerkiksi pitkät pätkät faktatietoja seksistä ja lisääntymisestä, näkökulmasta "mitä koulun seksivalistustunneilla ei kerrota", ja hienoin lukemani kuvaus siitä miltä synnyttäminen hänestä tuntui. Inhorealististahan se usein on, eikä sellaisen lukeminen aina ole helppoa, mutta toisaalta ei synnyttäminenkään ole mikään kesäpäivä niityllä.
Worthin kirja taas kuvaa niin tarkkasanaisesti ja läheltä ihmisruumiin perustoimintoja, että välillä lukiessa pitää vetää henkeä ja laskea kirja käsistään. Terveysammattilaisen pätevyydellä Worth ruotii muutoksia sairaanhoidossa ja kuvaa kätilön ammatin historiaa. Pitkälti 1900-luvun alkuun asti ei nähty mitään syytä kouluttaa lääkäreitä erityisesti synnytyksen erikoisuuksiin ja vaaroihin, vaan lääkäri oli synnytyksessä paikalla ikään kuin vain näön vuoksi (siis jos naisella tai hänen miehellään oli varaa maksaa lääkärin huikeaa palkkiota). Kätilön tehtäviä hoitivat, kuten varmasti vuosisatoja siihen asti, kouluttamattomat tai "kansanparantaja"-tyyliset naiset, ja n. 60 prosenttia naisista kuoli synnytyksiin, lapsikuolleisuudesta puhumattakaan. Tässä on taas osoitus siitä, miten pieni arvo länsimaissa on annettu naisen kokemukselle tai jopa hengelle, tai sille mikä ponnistus ja ihme on saattaa elämää tähän maailmaan. Karmealta tuntuu myös lukea vielä 50-luvulle tyypillisestä työväenluokkaisen naisen elämästä, johon kuului jatkuva raskaana oleminen ja kivuliaat synnytykset. Lapsia saattoi syntyä pitkälti yli kymmenen ja kertoopa myös Worth naisesta jolla oli 24 lasta.
Rupesin miettimään sitä, miten Montgomery kuvaa omaa ensimmäistä odotusaikaansa ja synnytystä päiväkirjoissaan. Ajalle tyypillisesti ja ehkä tulevaa yleisöään arkaillen, teksti ei tule lähellekään Silfverbergin tai Worthin kirjojen lihallisuutta ja avoimuutta, mutta Montgomery tallentaa silti poikansa Chesterin syntymän pitkään merkintään, mikä osaltaan kertoo tapahtuman tärkeydestä hänelle. Useaan otteeseen päiväkirjoissa Montgomery myös toistaa, miten hän haluaa/halusi mennä naimisiin, jotta voisi saada lapsia ja tulla äidiksi.
Viikkoa ennen poikansa syntymää Montgomery pohtii tulevaa synnytystään:
"How shall I meet it? What will it bring me? Will I pass safely through the valley of the shadow and bring therefrom a new life? Or shall I remain among the shadows?" (June 30, 1912, Selected Journals 2, 98)
("Miten kohtaan sen? Mitä se tuo minulle? Kuljenko turvallisesti varjojen laakson halki ja tuon mukanani uuden elämän? Vai jäänkö vaeltamaan varjoihin?")
Montgomeryn mietinnöissä kuuluu kaikkien aiempien naisten huoli omasta selviytymisestään synnytyksessä. Worthin kirjan valossa ei ole ihme, että vielä 1912 Montgomerykin (ensisynnyttäjäksi suhteellisen iäkäs, 37-vuotias) pitää varsin realistisena vaihtoehtona, että hän ei selviä synnytyksestä hengissä. Hän hyvästelee päiväkirjansa: "I shall not write in this journal again until all is over. Perhaps I may never write again." ("En kirjoita tähän päiväkirjaan taas ennen kuin kaikki on ohi. Kenties en kirjoita enää koskaan.")
Pitkässä kirjoituksessa, jossa hän kuvailee Chesterin syntymää ja ensimmäisiä kuukausia, Montgomery kuvaa myös huoltaan siitä, että ei pystyisi rakastamaan tulevaa lastaan. Kuolemanpelon lisäksi se on hänen suurin pelkonsa äitiyteen liittyen. Synnytys sujuu kuitenkin hyvin, lähes kivutta, mutta vauvan ensimmäiset hetket eivät synnytä Montgomeryssä sitä suurta rakkaudentunnetta, jota hän odottaa: "I did not love my child! I did not feel like a mother." (September 22, 1912, 101) ("En rakastanut lastani! En tuntenut olevani äiti.") Vauva viedään toiseen huoneeseen yöksi hoitajan kanssa (varmasti tavallinen käytäntö siihen aikaan) ja Montgomery itkee itsensä uneen. Seuraavana päivänä hän saa kuitenkin voimansa takaisin ja pystyy tuntemaan vauvaansa kohtaan suurta rakkautta. Hän toteaa: "Motherhood is a revelation from God" ("Äitiys on ilmestys Jumalalta").
Suurimman ilon äitiydestä Montgomery jakaa serkkunsa ja parhaan ystävänsä Freden kanssa. Yhdessä he hoitavat Chesteriä, lempinimenään "Punch", ja kuvatessaan ensimmäisiä äitiyden tuomia iloja ja onnen hetkiä, Montgomery häivyttää aviomiehensä jonnekin taka-alalle ja kertoo lähinnä miten hän ja Frede nauttivat vauvan kehityksestä. Tässä julkaisemattomassa pätkässä Montgomery kuvaa Freden läheistä suhdetta Chesteriin:
"Frede calls Punch's basket “The Jolly Roger”. Punch is “Captain” and she is “First Mate” and she rings endless changes on this theme." (October 7, 1912, Unpublished journals) ("Frede kutsuu Punchin koria merirosvolaivaksi. Punch on kapteeni ja Frede ensimmäinen perämies ja hän keksii loputtomia väännöksiä tästä teemasta.")
Kenties synnyttäminen, lasten hoitaminen ja heistä nauttiminen oli vielä tuolloin vankasti pelkästään naisten käsissä, jolloin Montgomeryn oli helpompi jakaa Chester läheisimmän naisystävänsä kuin miehensä kanssa. Toisaalta Freden rooli Montgomeryn elämän suurena rakkautena korostuu päiväkirjoissa muutenkin, joten näissä merkinnöissä on lievää "kotileikin" makua. Tuntuu että Montgomery kirjoittaa tietoisesti päiväkirjaansa fantasian kahden naisen ja lapsen perheestä, johon aviomiestä ei mahdu.
Viikkoa ennen poikansa syntymää Montgomery pohtii tulevaa synnytystään:
"How shall I meet it? What will it bring me? Will I pass safely through the valley of the shadow and bring therefrom a new life? Or shall I remain among the shadows?" (June 30, 1912, Selected Journals 2, 98)
("Miten kohtaan sen? Mitä se tuo minulle? Kuljenko turvallisesti varjojen laakson halki ja tuon mukanani uuden elämän? Vai jäänkö vaeltamaan varjoihin?")
Montgomeryn mietinnöissä kuuluu kaikkien aiempien naisten huoli omasta selviytymisestään synnytyksessä. Worthin kirjan valossa ei ole ihme, että vielä 1912 Montgomerykin (ensisynnyttäjäksi suhteellisen iäkäs, 37-vuotias) pitää varsin realistisena vaihtoehtona, että hän ei selviä synnytyksestä hengissä. Hän hyvästelee päiväkirjansa: "I shall not write in this journal again until all is over. Perhaps I may never write again." ("En kirjoita tähän päiväkirjaan taas ennen kuin kaikki on ohi. Kenties en kirjoita enää koskaan.")
Pitkässä kirjoituksessa, jossa hän kuvailee Chesterin syntymää ja ensimmäisiä kuukausia, Montgomery kuvaa myös huoltaan siitä, että ei pystyisi rakastamaan tulevaa lastaan. Kuolemanpelon lisäksi se on hänen suurin pelkonsa äitiyteen liittyen. Synnytys sujuu kuitenkin hyvin, lähes kivutta, mutta vauvan ensimmäiset hetket eivät synnytä Montgomeryssä sitä suurta rakkaudentunnetta, jota hän odottaa: "I did not love my child! I did not feel like a mother." (September 22, 1912, 101) ("En rakastanut lastani! En tuntenut olevani äiti.") Vauva viedään toiseen huoneeseen yöksi hoitajan kanssa (varmasti tavallinen käytäntö siihen aikaan) ja Montgomery itkee itsensä uneen. Seuraavana päivänä hän saa kuitenkin voimansa takaisin ja pystyy tuntemaan vauvaansa kohtaan suurta rakkautta. Hän toteaa: "Motherhood is a revelation from God" ("Äitiys on ilmestys Jumalalta").
Suurimman ilon äitiydestä Montgomery jakaa serkkunsa ja parhaan ystävänsä Freden kanssa. Yhdessä he hoitavat Chesteriä, lempinimenään "Punch", ja kuvatessaan ensimmäisiä äitiyden tuomia iloja ja onnen hetkiä, Montgomery häivyttää aviomiehensä jonnekin taka-alalle ja kertoo lähinnä miten hän ja Frede nauttivat vauvan kehityksestä. Tässä julkaisemattomassa pätkässä Montgomery kuvaa Freden läheistä suhdetta Chesteriin:
"Frede calls Punch's basket “The Jolly Roger”. Punch is “Captain” and she is “First Mate” and she rings endless changes on this theme." (October 7, 1912, Unpublished journals) ("Frede kutsuu Punchin koria merirosvolaivaksi. Punch on kapteeni ja Frede ensimmäinen perämies ja hän keksii loputtomia väännöksiä tästä teemasta.")
Kenties synnyttäminen, lasten hoitaminen ja heistä nauttiminen oli vielä tuolloin vankasti pelkästään naisten käsissä, jolloin Montgomeryn oli helpompi jakaa Chester läheisimmän naisystävänsä kuin miehensä kanssa. Toisaalta Freden rooli Montgomeryn elämän suurena rakkautena korostuu päiväkirjoissa muutenkin, joten näissä merkinnöissä on lievää "kotileikin" makua. Tuntuu että Montgomery kirjoittaa tietoisesti päiväkirjaansa fantasian kahden naisen ja lapsen perheestä, johon aviomiestä ei mahdu.
 |
| Chester ja kissa (Archival and Special Collections, University of Guelph) |
