 |
| Kirjamessujen löytöjä |
On vuotuisen Kirjamessupäivityksen aika! Saran blogin innoittamana kerron taas kirjoista, joita löysin messujen divariosastolta. Kirjamessuista onkin tullut minulle nykyään lähinnä paikka, missä teen vuotuisen divarikierroksen ja yritän löytää sekä työ- että hupikirjoja. Väenpaljous ja ohjelman runsaus vaikuttavat minuun niin, että en jaksa oikein paneutua mihinkään (paitsi vanhojen kirjojen shoppailuun), joten tänäkin vuonna keskityin vain Saran tapaamiseen ja kirjojen metsästämiseen.
Ainoa kirjailijavieras, jota pysähdyin kuuntelemaan oli Riitta Konttinen, joka kertoi taiteilijasisaruudesta uuden kirjansa pohjalta. Taiteilijatoveruutta (2014, Siltala) kertoo Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Maria Wiikin ja Helena Westermarckin yhteisistä opiskelu- ja maalausmatkoista, ja luin kirjan kesällä. Näin myös aiheeseen liittyvän näyttelyn Hämeenlinnan taidemuseossa. Konttinen on tehnyt hienoa työtä uransa aikana tuodessaan näitä unohdettuja naismaalareita suuren (nyky-)yleisön tietoisuuteen ja muutenkin laajentanut kuvaa esimerkiksi Suomen kultakauden taiteesta. Maalasivat siellä muutkin kuin vain Gallen-Kallela ja Edelfelt!
Divariosastolle upposi taas ihan liikaa rahaa, mutta ilo oli toisaalta suuri kun löysin kerrankin kaksi sellaista kirjaa, joita olin varta vasten tullut etsimään. Ensimmäinen oli Montgomeryn Pienen runotytön vanha suomennos, siis se alkuperäinen I. K. Inhan käännös vuodelta 1928, ei "uudistettu" suomennos. Kirjoitan Runotyttö-käännöksistä artikkelia tällä hetkellä, joten Inhan suomennos on kovassa käytössä. Luen sitä parasta aikaa ensimmäistä kertaa ja täytyy sanoa, että harvoin tapaa niin ei-vanhentunutta käännöstä melkein 90 vuoden takaa. Muutamat sanat menevät minulta ohi, mutta muuten kieli on kaunista ja soljuvaa ja tavoittaa hienosti Montgomeryn englannin sävyt ja huumorin. Suosittelen tämänkin version lukemista kaikille niille, jotka ovat lukeneet vain uudemmat käännökset (punaraidalliset kirjat).
Toinen työhön liittyvä löytö oli Alice Munron Kallis elämä (2014, Tammi), joka on ihan tuore kirja, mutta sain sen käytettynä. Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna ja tämä on hänen toistaiseksi viimeisin kirjansa, Munron mukaan viimeinen. Osallistun keväällä Tammen Keltaista kirjastoa käsittelevälle kurssille ja tarkoitus olisi pitää luento Munron kirjoista. Pakollinen Montgomery-kytkös: Munro on maininnut Montgomeryn Emily of New Moon -kirjan (eli Pienen runotytön) tärkeimmäksi lukukokemuksekseen.
Myös ruotsinkielisen Anne på Grönkulla -kirjan (Gleerups) löytyminen oli hauska sattuma. Sekin liittyy tavallaan työhön, sillä alunperin Montgomeryn Anna-kirjat käännettiin suomeksi juuri näistä ruotsinkielisistä laitoksista. Tämä kyseinen painos on 50-luvulta, joten sitä on ilmeisesti vielä entuudestaan muokattu, ainakin sisälehdellä mainitaan alkuperäisen kääntäjän Karin Jensenin lisäksi myös "bearbetare" eli tekstin muokkaaja. Pitää lukea ehdottomasti vertailun vuoksi ja ruotsin kielen preppaamiseksi myös ruotsinkielinen Anna.
Louisa M. Alcottin Pikku naisia -klassikko vanhana pokkariversiona 1920-luvulta oli ainakin itselleni shokki, koska en ole tällaista kantta ikinä nähnyt ja olen niin tottunut vakiintuneeseen neljä sisarusta -kanteen, joka kirjasta yleensä valitaan kansikuva-aiheeksi. 20-luvun versiossa kansi on tehty hienolla kohopainotekniikalla ja siinä komeilee keimaileva turbaanipäinen nainen. Kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja kertoo hieman erilaisista pikku naisista kuin kilteistä siskoksista. Tässäkin painoksessa kiehtoo myös vanha ja lyhentämätön suomennos. Pikku naisia lyhennettiin myöhemmissä painoksissa huomattavasti, enkä esimerkiksi itse ole vieläkään lukenut kokonaista versiota suomeksi.
Täysin työhön liittymätön yllätys oli Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä -kirjan löytyminen. Kinusin tätä kirjaa joskus pienenä äidiltä supermarketissa, mutta en silloin saanut omaksi. Siitä asti olen miettinyt, minkälainen kirja on ja olisiko se niin ihana kuin nuorempana ajattelin. Kaksostytöistä kertovat kirjat, varsinkin maalle sijoittuvat, eivät voi olla muuta kuin täydellisiä tyttökirjoja! Aloin lukea kirjaa jo samana iltana kun sen hankin ja ainakin tähän mennessä se ei ole pettänyt odotuksia.
Lindgren on hyvä ja humoristinen kirjoittaja ja kirjassa on mainittu jo "suomalainen sauna" ja sana "paska", joten olen tyytyväinen. Myös tässä kirjassa on hauska ja hyvällä tavalla vanhahtava 50-luvun käännös. Pakollinen Montgomery-kytkös: Lindgren on sanonut, että Montgomeryn punatukkainen Anna-orpotyttö inspiroi häntä kun hän loi oman, vieläkin anarkistisemman punatukkaisen orpotyttönsä Pepin.
Lisäksi löysin Anni Swanin satuja, Rauha S. Virtasen Kiurut laulavat, jota en ole vielä lukenut, Ernst Brunnerin Edith Södergran -romaanin ja pari Anna-kirjaa.
