They like Anne of Green Gables: Lena Dunham and Caitlin Moran (and Frances Mayes)

A while ago I read two similar books, one by Lena "Girls" Dunham and the other by the British journalist/feminist Caitlin Moran. The funny thing is that I read these books in a desperate effort to escape my dissertation when I was in the midst of final editing frenzy. Turns out you can't escape Montgomery even when you try. (*Later edit: Turns out too that it wasn't the final editing frenzy, oh no, it was only the pre-pre-final phase.)

Dunham's book is called Not That Kind of Girl (2014) and Moran's novel How to Build a Girl (2014). The titles alone should show the close kinship of these two books, but if you want more proof, the 29-year-old Dunham hasn't hidden the fact that the 40-year-old Moran is her idol and vice versa.

But what struck me as most interesting when reading the books (at least when up to my eyeballs in Montgomery) was that both Dunham and Moran mention Anne of Green Gables as an important inspiration - Dunham in her essay-type memoir, Moran in her autobiographical novel about Johanna Morrigan, the 14-year-old overweight girl who wants to become and eventually becomes a music journalist at the fresh age of 17.

For Johanna, Anne of Green Gables is all about Gilbert. Why? Because Gilbert is hot. And because Gilbert is a safe object of sexual fantasies. Johanna even writes her diary as imaginary letters to Gilbert:

"Today, like every other day, I’m going to go to bed still a fat virgin who writes her diary in a series of imaginary letters to sexy Gilbert Blythe from Anne of Green Gables." (27)

Moran herself says in this Q and A with The Guardian that "I owe everything I am to Jo March in Little Women and Anne Shirley in Anne Of Green Gables." That's girl power for you, and Moran's words attest to the wide influence Montgomery and Alcott have had on authors, women and young girls around the world.

So, in the early draft of this post, I had written: "Dunham echoes Moran in her memoir..." Turns out, she doesn't! Because for the life of me I cannot find a reference to Anne in Dunham's book even though I re-read it and skimmed through it a few times. 

Now, I'm sure she mentions Anne, but maybe it was in an interview I read at the same time I was reading the book for the first time (in Finnish). Or maybe the Finnish translation has added a reference to Anne? Or maybe my mind mixed up Moran's book with Dunham's book? Or maybe I shouldn't read books during the night and then write blog posts about them.

Whatever the case, Dunham's book has its merits even if it doesn't mention Anne, and it continues on the path that Anne Shirley partly helped open up. It is anarchistic in its open discussion of the female body and the insecurities and oddities and lovelinesses of a teenage girl. And at least I can verify that Dunham did read Anne of Green Gables, according to Strand's webpage ("Lena Dunham's Bookshelf"), so maybe this blog post is not as random as I thought.

And here's a lovely side note to wrap up: 

Anne has also influenced Frances Mayes, the author of Under the Tuscan Sun. When I was reading her Southern memoir, Under Magnolia (2014), I had to smile. Apparently it doesn't matter whether you're a pre-teen in a cultural Soho/New York home (like Dunham), a working-class teenager in the UK (like Johanna), or come from an upper-class but dysfunctional Southern home (like Mayes), you still read Anne of Green Gables when growing up. 

"All there was to do besides play on the beach was to swim at the Cloister pool and order sandwiches and ginger ale out under the umbrellas. The pages of Anne of Green Gables and Freddy Goes to Florida stuck together in the humidity and developed small green speckles." (Under Magnolia, 78)

Munro ja Montgomery

Pidän loppukuusta luennon Alice Munron novelleista, joten olen lueskellut tätä toista suurta kanadalaista kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa M:llä. Kuten aina, olen tunkeutunut Munron elämään, koska aion puhua hänen tekstiensä omaelämäkerrallisuudesta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. 

Vaikka Montgomeryn ja Munron elämät olivat hyvin erilaiset ja heillä oli lähes 60 vuotta ikäeroa, samankaltaisuuksiakin löytyy, lähinnä siinä miten molemmat kirjoittavat kotimaisemastaan ja ihmisistä, jotka ovat tunteneet koko elämänsä. Munrolla tarinoiden maisema on usein etelä-Ontario kun taas Montgomeryn paikka on tietenkin Prinssi Edvardin Saari, vaikka Montgomerykin asui Ontariossa suurimman osan elämästään. 

Molempia kirjailijoita yhdistää siis lapsuus- ja nuoruusmaisemien tärkeys. Munro asui lähes kaksikymmentä vuotta länsi-Kanadassa, Vancouverissa ja Victoriassa, mutta koska se ei ollut hänen kotinsa, se paikka missä hänen muistonsa ja juurensa olivat, hänellä ei ole montakaan tarinaa jotka kertoisivat Vancouverista. Samoin Montgomery ei kirjoita Ontariosta (paitsi hiukan Sinisessä linnassa ja Jane of Lantern Hillissä), koska se oli hänen avioliittonsa ja perhe-elämänsä maisema, ei lapsuuden ja nuoruuden.

Kun luin Munron elämäkertaa, kohdalle osui hätkähdyttävä tarina. Munron elämäkerturi Robert Thacker kirjoittaa että 1939, kun Munro oli vasta kahdeksan, Montgomery vieraili hänen kotikaupungissaan Winghamissa ja piti puheen kirjailijanurastaan ja lausui runon (Alice Munro: Writing Her Lives, 64). Montgomery oli tuolloin 65-vuotias ja kolmen vuoden päästä hän oli jo kuollut. Tuossa vaiheessa elämäänsä hän oli varsin huonossa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti, joten on ihme, että hän vielä piti esitelmiä suurelle yleisölle. Vuonna 1939 Montgomery myös lopetti päiväkirjaansa kirjoittamisen, joten vierailusta ei ole merkintää.

Thacker kirjoittaa, että Munro ei tiennyt vierailusta ennen kuin vasta paljon paljon myöhemmin kun siitä kerrottiin hänelle. Hän oli kahdeksanvuotiaana jo lukenut Annan nuoruusvuodet. Samoin hänen äitinsä oli lukenut Montgomeryn koko tuotannon. Kuullessaan vierailusta, Munro sanoi Montgomerystä: 

"I think she was boxed in by the very same things that a generation later could have boxed me in -- being nice and being genteel. ... But she had a great eye, and I think Emily of New Moon is one of the best books in Canada. I just loved that book." (65)

("Luulen että hänen tiensä tukkivat samat asiat kuin mitkä olisivat voineet tukkia minun tieni pari sukupolvea myöhemmin, eli se odotus, että naisen pitää olla miellyttävä ja hienostunut. ... Mutta hänellä oli tarkka silmä ja mielestäni Pieni runotyttö on yksi parhaista kanadalaisista kirjoista. Minä rakastin tuota kirjaa.")

Thackerin mukaan Munro luki Pienen runotytön ensimmäistä kertaa ollessaan yhdeksän tai kymmenen vanha ja hän oli kirjasta "pleased and troubled" eli kirja sekä miellytti että vaivasi häntä (65), mikä on kai parhaiden kirjojen vaikutus.

Se mikä järkytti minua eniten kun luin tämän kohdan Thackerin elämäkerrassa oli ajatus siitä, että nämä kaksi hyvin eri-ikäistä ja eri sukupolvista tulevaa kirjailijaa olisivat voineet kohdata. Munro vasta pieni tyttö, tietämättömänä kirjailijanpolustaan joka johtaisi Nobel-palkintoon asti, ja Montgomery jo polkunsa päässä oleva kirjailija. Hän lähestyi elämänsä loppua, kenties oman kätensä kautta juuri niiden asioiden murtamana, jotka Munro niin hienosti määrittelee kiltteydeksi ja hienostuneisuudeksi, eli loppujen lopuksi kulissien pystyssä pitämiseksi. 

Montgomery kuului sukupolveen ja aikakauteen, joka ei antanut tilaa naiskirjailijalle kirjoittaa asioista sellaisina kuin ne ovat. Munro syntyi onnekseen viisi vuosikymmentä myöhemmin, ja vaikka hänenkin aikuiselämänsä valintoihin vaikutti konservatiivinen 50-luku, hän syntyi tarpeeksi myöhään, että asiat olivat jo menneet eteenpäin. Toisin sanoen hän pystyi kirjoittamaan elämästä sellaisena kuin sen näki, ilman että kiltteys tai hienostuneisuus tulivat hänen visionsa tielle.

Kirjakerho: Still Life with Bread Crumbs

Anna Quindlen: Still Life With Bread Crumbs (2014)

Liekö syynä se, että ihmiset elävät nykyään lähes satavuotiaiksi vai että 50-60-vuotiaita on suurten ikäluokkien myötä tällä hetkellä niin paljon, mutta olen lukenut nyt jo kaksi keski-ikäisen naisen elämästä ja rakkaudesta kertovaa romaania. Ja keski-ikäinen tarkoittaa tässä tapauksessa 50+-ikäistä ihmistä! Jos elää satavuotiaaksi, viisikymppisenä voi hyvin vielä aloittaa elämänsä uudestaan, keskeltä elämäänsä.

Luin Anna Quindlenin romaanin ("Asetelma leivänmuruilla") 60-vuotiaasta naisesta, joka muuttaa metsän keskelle erakkomökkiin, viime syksynä ollessani 30-vuotiaana naisena Fiskarsissa erakkomökissä. Samaistuin siis kirjaan vahvasti, koska siinä kuvataan yksinolemisen pelottavuus ja rauhoittavuus hyvin. Kun päähenkilö Rebecca Winter pelästyy yöllä ullakolla mellastavaa pesukarhua, ymmärsin hyvin miltä hänestä tuntuu, vaikka oman taloni ympärillä oli turvallisesti naapureita.

Rebecca on kuuluisa valokuvaaja, jonka elämä alkaa haipua unohduksiin, ainakin suuren yleisön ja hänen itsensä mielestä. Taidemaailmassa hän alkaa olla jäänne, joku johon viitataan taidehistorian luennoilla ja jota pyydetään puhumaan palkintotilaisuuksiin. Avioero itsekkäästä ja kaameasta miehestä on tapahtunut jo aikoja sitten ja ainoa aikuinen poika elää omaa elämäänsä. Rebecca kärsii rahapulasta -- rahattomuutta ja sen aiheuttamaa ahdistusta kirjassa kuvataan hyvin -- ja päätyy lopulta vuokraamaan New Yorkin asuntonsa ja muuttamaan lahoon mökkiin pikkukaupunkiin. 

Amerikkalaiseen tyyliin kirjan viesti on tuttu: elämä voi muuttua, jopa kuusikymppisenä! mikä tekee kirjasta välillä hieman ennalta-arvattavan, varsinkin loppua kohti, kun asiat tietenkin ratkeavat parhain päin. Yllättävää sen sijaan oli se, että kirjan takakannen perusteella ei voi päätellä, että kirjan päähenkilö on 60-vuotias nainen. Kirjaa mainostetaan rakkauskertomuksena (Rebecca rakastuu katontekijään, nelikymppiseen Jimiin), minkä perusteella ainakin itse oletin kirjan kertovan pari-kolmekymppisestä naisesta, niin kuin suurin osa romanttisista kirjoista. Rebecan ikä paljastuu pikku hiljaa lukiessa ja onkin itse asiassa virkistävin piirre kirjassa. Tämä ei ole mikään chick-lit-kirja, mutta ei myöskään tavanomainen rakkaustarina. Painopiste on siinä, miten Rebecca kokee itsensä ja elämänsä, miten hän suhtautuu ympäröivään hiljaisuuteen, konkreettisesti ja kuvaannollisesti, ja alkaa pikku hiljaa nähdä siinä arvokkuutta ja valokuvattavaa.

Kirjassa pohditaan paljon myös taidetta ja naistaiteilijuutta, mikä tuo yhden kiinnostavan lisätason. Rebecca on aikoinaan tullut kuuluisaksi "Kitchen Counter" (Tiskipöytä) -sarjallaan, jonka valokuvat kuvaavat hänen oman kotinsa sotkua ja sen pieniä yksityiskohtia, kuten leivänmuruja.

"I've thought a lot about the nature of art, and why women's art, particularly if it arises from domestic life, is minimized, or denigrated -- why, for instance, we pay less attention to the work of Alice McDermott, a genius miniaturist whose novels reflect the quiet everyday, than we do to the more sprawling, outward-facing work of Philip Roth." 

("Olen ajatellut paljon taiteen luonnetta ja sitä, miksi naisten taidetta, erityisesti jos se lähtee liikkeelle kodista ja perheestä, vähätellään ja haukutaan. Miksi esimerkiksi kiinnitämme vähemmän huomiota Alice McDermottin nerokkaisiin miniatyyrisiin kirjoihin, jotka heijastavat hiljaista arkea, kuin Philip Rothin rönsyileviin ulospäin katsoviin kirjoihin?")

Quindlenin kirja toi mieleen juuri lukemani Eppu Nuotion kirjan Mutta minä rakastan sinua (2015), joka kertoo viisikymppisen Karinin rakastumisesta samanikäiseen insinööriin, Lauriin. Kirja on huomattavasti juonipainotteisempi kuin Quindlenin kirja (viipyily tekisi välillä hyvää suomalaisille kirjoille!), mutta kauniisti siinä silti kuvataan rakastumista, Turkua ja elämää siinä vaiheessa, kun takana on jo yksi tai useampi elämänvaihe, avioero, työura, ja silti kaikki saattaa alkaa taas kerran alusta uuden ihmisen kanssa.

Kirjakerho: Belle

Paula Byrne: Belle. The True Story of Dido Belle (2014)

Belle on Paula Byrnen kirjoittama historiateos, tavallaan Dido Belle -nimisen naisen elämäkerta, mutta oikeastaan tutkimus orjuuden historiasta Britanniassa. Olen lukenut Byrnelta aiemmin Jane Austen -elämäkerran nimeltään The Real Jane Austen (2013), jossa Austenin elämää tarkastellaan esineiden kautta.

Miksi kirja ei sitten ole varsinainen elämäkerta? Didosta tiedetään niin vähän, että Byrne esittelee ensisijaisesti sitä mitä tiedetään: 1700-luvun ajankuvaa ja orjuusoikeudenkäyntejä, joissa Didon adoptioisä Mansfieldin jaarli, William Murray, Englannin sen aikainen Lord Chief Justice (eli korkeimman oikeuden ylituomari) toimi ratkaisevana päättäjänä ja jonka ansiosta orjuus vähitellen tuli laittomaksi Englannissa.

Dido oli orjanaisen ja englantilaisen yläluokkaisen kapteenin John Lindseyn lapsi, niin sanottu "mulatti" eli puoliverinen, joilla oli englantilaisessa rasistisessa luokkayhteiskunnassa hieman parempi asema kuin vapailla täysmustilla tai orjilla, mutta joita ei silti hyväksytty ylempiin piireihin. Didon äidin kuoltua hänen isänsä vei tytön setänsä Lordi Mansfieldin ylenpalttiseen maalaiskartanoon Kenwood Houseen kasvatettavaksi. Mansfield ja tämän vaimo Mansfieldin kreivitär olivat lapsettomia, mutta he olivat jo aiemmin ottaneet kasvatettavakseen Didon serkun, Elizabethin, ja Byrnen mukaan on mahdollista, että Mansfieldit halusivat Didosta Elizabethille kasvukumppanin.

Tytöt olivat läheisiä ja lähes ainoa todiste Didon olemassaolosta onkin taulu, jossa sekä Elizabeth että Dido katselevat meitä. Byrne aloittaa kirjansa tästä maalauksesta, koska se tuntuu kertovan kaiken olennaisen Didosta: hänen ja Elizabethin läheisyydestä, mutta ei täysin tasavertaisesta suhteesta, koska Elizabeth oli valkoihoinen; Didon luonteesta, joka on älykäs, ilkikurinen ja itsevarma -- häntä ei kuvata taulussa varsinaisesti palvelijaksi, mutta hän on silti eksoottinen lisä Kenwoodin kartanoon, tummassa ihossaan, turbaanissaan ja silkkihuivissaan. Byrne myös huomauttaa, että Didon asento on vahvasti seksuaalinen, koska 1700-luvun englantilaisessa taiteessa ei ollut tapana näyttää yläluokkaisten naisten ruumiinmuotoja. Didon reisi piirtyy selvästi näkyviin silkkihameen alta, kun taas Elizabethin keho on jäykkä korsetin ja ison hameen peittämä kolmio.

Dido Belle ja Elizabeth Murray (1779)

Koska Didon elämästä ei ole säilynyt useita kirjallisia todisteita tai dokumentteja, Byrne keskittyy luomaan ajankuvaa maailmasta, jossa hän eli. Orjuuden kauhuista ja tehokkaasta koneistosta lukeminen onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiennyt Englannin mustien historiasta tai orjakaupasta lähes mitään, ja Byrne kuvaa mielenkiintoisesti, miten se eroaa esimerkiksi Yhdysvaltojen historiasta.

Englannissa orjuus kiellettiin vasta 1833, mutta samanlaisia plantaaseja kuin Yhdysvalloissa siellä ei koskaan syntynyt. Siitä huolimatta Englanti oli orjakaupan päätoimija, ja koko maan ja sen vauraan yläluokan rikkaudet revittiin siirtomaissa pakkotyössä olevien orjien selkänahasta. Kiinnostava esimerkki orjuuden vastaisesta taistelusta ovat anti-sakkariitit, eli sokerista kieltäytyjät, jotka kiinnittivät huomiota puhtaan valkoisen sokerin veriseen taustaan. Sokeriruoko, josta sokeria tehtiin, kasvoi vain siirtomaissa, erityisesti Länsi-Intian saarilla Karibialla, ja sokerin kasvatus ja jalostus oli rankkaa ja tappavaa puuhaa, josta huolehtivat yksinomaan orjat kaameissa olosuhteissa. Tässä kohtaa ajattelin, että paljon ei ole muuttunut noista ajoista. Edelleen mekin käytämme tuotteita, jotka on valmistettu jonkun toisen kärsimyksellä, eikä orjuus ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Byrnen kirja on sisarteos samannimiselle elokuvalle, mutta elokuvan ongelma on yksinkertainen totuus: joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Elokuva tekee Didon elämästä kiiltokuvamaisen rakkaustarinan, jossa hänen tulevaksi miehekseen väännetään Somersett- ja Zong-orjaoikeudenkäynnit käynnistänyt lakimies. Todellisuudessa Dido meni naimisiin valkoihoisen ranskalaisen miespalvelijan kanssa, josta ei tiedetä juuri mitään, niin kuin ei heidän yhteiselämästään tai Didon loppuvaiheista. Kauniita pukuja ja maisemia on tietysti kiva katsoa, mutta Didon erityinen elämä olisi vaatinut vahvemman elokuvan, jossa orjuus, epäoikeudenmukaisuus ja tummaihoisen naisen asema 1700-luvulla olisi näytetty kaikessa raadollisuudessaan.