Paula Byrne: Belle. The True Story of Dido Belle (2014)
Belle on Paula Byrnen kirjoittama historiateos, tavallaan Dido Belle -nimisen naisen elämäkerta, mutta oikeastaan tutkimus orjuuden historiasta Britanniassa. Olen lukenut Byrnelta aiemmin Jane Austen -elämäkerran nimeltään The Real Jane Austen (2013), jossa Austenin elämää tarkastellaan esineiden kautta.
Miksi kirja ei sitten ole varsinainen elämäkerta? Didosta tiedetään niin vähän, että Byrne esittelee ensisijaisesti sitä mitä tiedetään: 1700-luvun ajankuvaa ja orjuusoikeudenkäyntejä, joissa Didon adoptioisä Mansfieldin jaarli, William Murray, Englannin sen aikainen Lord Chief Justice (eli korkeimman oikeuden ylituomari) toimi ratkaisevana päättäjänä ja jonka ansiosta orjuus vähitellen tuli laittomaksi Englannissa.
Dido oli orjanaisen ja englantilaisen yläluokkaisen kapteenin John Lindseyn lapsi, niin sanottu "mulatti" eli puoliverinen, joilla oli englantilaisessa rasistisessa luokkayhteiskunnassa hieman parempi asema kuin vapailla täysmustilla tai orjilla, mutta joita ei silti hyväksytty ylempiin piireihin. Didon äidin kuoltua hänen isänsä vei tytön setänsä Lordi Mansfieldin ylenpalttiseen maalaiskartanoon Kenwood Houseen kasvatettavaksi. Mansfield ja tämän vaimo Mansfieldin kreivitär olivat lapsettomia, mutta he olivat jo aiemmin ottaneet kasvatettavakseen Didon serkun, Elizabethin, ja Byrnen mukaan on mahdollista, että Mansfieldit halusivat Didosta Elizabethille kasvukumppanin.
Tytöt olivat läheisiä ja lähes ainoa todiste Didon olemassaolosta onkin taulu, jossa sekä Elizabeth että Dido katselevat meitä. Byrne aloittaa kirjansa tästä maalauksesta, koska se tuntuu kertovan kaiken olennaisen Didosta: hänen ja Elizabethin läheisyydestä, mutta ei täysin tasavertaisesta suhteesta, koska Elizabeth oli valkoihoinen; Didon luonteesta, joka on älykäs, ilkikurinen ja itsevarma -- häntä ei kuvata taulussa varsinaisesti palvelijaksi, mutta hän on silti eksoottinen lisä Kenwoodin kartanoon, tummassa ihossaan, turbaanissaan ja silkkihuivissaan. Byrne myös huomauttaa, että Didon asento on vahvasti seksuaalinen, koska 1700-luvun englantilaisessa taiteessa ei ollut tapana näyttää yläluokkaisten naisten ruumiinmuotoja. Didon reisi piirtyy selvästi näkyviin silkkihameen alta, kun taas Elizabethin keho on jäykkä korsetin ja ison hameen peittämä kolmio.
 |
| Dido Belle ja Elizabeth Murray (1779) |
Koska Didon elämästä ei ole säilynyt useita kirjallisia todisteita tai
dokumentteja, Byrne keskittyy luomaan ajankuvaa maailmasta, jossa hän
eli. Orjuuden kauhuista ja tehokkaasta koneistosta lukeminen onkin
kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiennyt Englannin mustien
historiasta tai orjakaupasta lähes mitään, ja Byrne kuvaa
mielenkiintoisesti, miten se eroaa esimerkiksi Yhdysvaltojen
historiasta.
Englannissa orjuus kiellettiin vasta 1833, mutta samanlaisia plantaaseja kuin Yhdysvalloissa siellä ei koskaan syntynyt. Siitä huolimatta Englanti oli orjakaupan päätoimija, ja koko maan ja sen vauraan yläluokan
rikkaudet revittiin siirtomaissa pakkotyössä olevien orjien
selkänahasta. Kiinnostava esimerkki orjuuden vastaisesta taistelusta ovat
anti-sakkariitit, eli sokerista kieltäytyjät, jotka kiinnittivät
huomiota puhtaan valkoisen sokerin veriseen taustaan. Sokeriruoko, josta
sokeria tehtiin, kasvoi vain siirtomaissa, erityisesti Länsi-Intian saarilla Karibialla, ja
sokerin kasvatus ja jalostus oli rankkaa ja tappavaa puuhaa, josta
huolehtivat yksinomaan orjat kaameissa olosuhteissa. Tässä kohtaa
ajattelin, että paljon ei ole muuttunut noista ajoista. Edelleen mekin
käytämme tuotteita, jotka on valmistettu jonkun toisen kärsimyksellä, eikä orjuus ole hävinnyt maailmasta mihinkään.
Byrnen kirja on sisarteos samannimiselle elokuvalle, mutta elokuvan ongelma on yksinkertainen totuus: joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Elokuva tekee Didon elämästä kiiltokuvamaisen rakkaustarinan, jossa hänen tulevaksi miehekseen väännetään Somersett- ja Zong-orjaoikeudenkäynnit käynnistänyt lakimies. Todellisuudessa Dido meni naimisiin valkoihoisen ranskalaisen miespalvelijan kanssa, josta ei tiedetä juuri mitään, niin kuin ei heidän yhteiselämästään tai Didon loppuvaiheista. Kauniita pukuja ja maisemia on tietysti kiva katsoa, mutta Didon erityinen elämä olisi vaatinut vahvemman elokuvan, jossa orjuus, epäoikeudenmukaisuus ja tummaihoisen naisen asema 1700-luvulla olisi näytetty kaikessa raadollisuudessaan.
