Anna Quindlen: Still Life With Bread Crumbs (2014)
Liekö syynä se, että ihmiset elävät nykyään lähes satavuotiaiksi vai että 50-60-vuotiaita on suurten ikäluokkien myötä tällä hetkellä niin paljon, mutta olen lukenut nyt jo kaksi keski-ikäisen naisen elämästä ja rakkaudesta kertovaa romaania. Ja keski-ikäinen tarkoittaa tässä tapauksessa 50+-ikäistä ihmistä! Jos elää satavuotiaaksi, viisikymppisenä voi hyvin vielä aloittaa elämänsä uudestaan, keskeltä elämäänsä.
Luin Anna Quindlenin romaanin ("Asetelma leivänmuruilla") 60-vuotiaasta naisesta, joka muuttaa metsän keskelle erakkomökkiin, viime syksynä ollessani 30-vuotiaana naisena Fiskarsissa erakkomökissä. Samaistuin siis kirjaan vahvasti, koska siinä kuvataan yksinolemisen pelottavuus ja rauhoittavuus hyvin. Kun päähenkilö Rebecca Winter pelästyy yöllä ullakolla mellastavaa pesukarhua, ymmärsin hyvin miltä hänestä tuntuu, vaikka oman taloni ympärillä oli turvallisesti naapureita.
Rebecca on kuuluisa valokuvaaja, jonka elämä alkaa haipua unohduksiin, ainakin suuren yleisön ja hänen itsensä mielestä. Taidemaailmassa hän alkaa olla jäänne, joku johon viitataan taidehistorian luennoilla ja jota pyydetään puhumaan palkintotilaisuuksiin. Avioero itsekkäästä ja kaameasta miehestä on tapahtunut jo aikoja sitten ja ainoa aikuinen poika elää omaa elämäänsä. Rebecca kärsii rahapulasta -- rahattomuutta ja sen aiheuttamaa ahdistusta kirjassa kuvataan hyvin -- ja päätyy lopulta vuokraamaan New Yorkin asuntonsa ja muuttamaan lahoon mökkiin pikkukaupunkiin.
Amerikkalaiseen tyyliin kirjan viesti on tuttu: elämä voi muuttua, jopa kuusikymppisenä! mikä tekee kirjasta välillä hieman ennalta-arvattavan, varsinkin loppua kohti, kun asiat tietenkin ratkeavat parhain päin. Yllättävää sen sijaan oli se, että kirjan takakannen perusteella ei voi päätellä, että kirjan päähenkilö on 60-vuotias nainen. Kirjaa mainostetaan rakkauskertomuksena (Rebecca rakastuu katontekijään, nelikymppiseen Jimiin), minkä perusteella ainakin itse oletin kirjan kertovan pari-kolmekymppisestä naisesta, niin kuin suurin osa romanttisista kirjoista. Rebecan ikä paljastuu pikku hiljaa lukiessa ja onkin itse asiassa virkistävin piirre kirjassa. Tämä ei ole mikään chick-lit-kirja, mutta ei myöskään tavanomainen rakkaustarina. Painopiste on siinä, miten Rebecca kokee itsensä ja elämänsä, miten hän suhtautuu ympäröivään hiljaisuuteen, konkreettisesti ja kuvaannollisesti, ja alkaa pikku hiljaa nähdä siinä arvokkuutta ja valokuvattavaa.
Kirjassa pohditaan paljon myös taidetta ja naistaiteilijuutta, mikä tuo yhden kiinnostavan lisätason. Rebecca on aikoinaan tullut kuuluisaksi "Kitchen Counter" (Tiskipöytä) -sarjallaan, jonka valokuvat kuvaavat hänen oman kotinsa sotkua ja sen pieniä yksityiskohtia, kuten leivänmuruja.
"I've thought a lot about the nature of art, and why women's art, particularly if it arises from domestic life, is minimized, or denigrated -- why, for instance, we pay less attention to the work of Alice McDermott, a genius miniaturist whose novels reflect the quiet everyday, than we do to the more sprawling, outward-facing work of Philip Roth."
("Olen ajatellut paljon taiteen luonnetta ja sitä, miksi naisten taidetta, erityisesti jos se lähtee liikkeelle kodista ja perheestä, vähätellään ja haukutaan. Miksi esimerkiksi kiinnitämme vähemmän huomiota Alice McDermottin nerokkaisiin miniatyyrisiin kirjoihin, jotka heijastavat hiljaista arkea, kuin Philip Rothin rönsyileviin ulospäin katsoviin kirjoihin?")
Quindlenin kirja toi mieleen juuri lukemani Eppu Nuotion kirjan Mutta minä rakastan sinua (2015), joka kertoo viisikymppisen Karinin rakastumisesta samanikäiseen insinööriin, Lauriin. Kirja on huomattavasti juonipainotteisempi kuin Quindlenin kirja (viipyily tekisi välillä hyvää suomalaisille kirjoille!), mutta kauniisti siinä silti kuvataan rakastumista, Turkua ja elämää siinä vaiheessa, kun takana on jo yksi tai useampi elämänvaihe, avioero, työura, ja silti kaikki saattaa alkaa taas kerran alusta uuden ihmisen kanssa.
