Pidän loppukuusta luennon Alice Munron novelleista, joten olen lueskellut tätä toista suurta kanadalaista kirjailijaa, jonka sukunimi alkaa M:llä. Kuten aina, olen tunkeutunut Munron elämään, koska aion puhua hänen tekstiensä omaelämäkerrallisuudesta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.
Vaikka Montgomeryn ja Munron elämät olivat hyvin erilaiset ja heillä oli lähes 60 vuotta ikäeroa, samankaltaisuuksiakin löytyy, lähinnä siinä miten molemmat kirjoittavat kotimaisemastaan ja ihmisistä, jotka ovat tunteneet koko elämänsä. Munrolla tarinoiden maisema on usein etelä-Ontario kun taas Montgomeryn paikka on tietenkin Prinssi Edvardin Saari, vaikka Montgomerykin asui Ontariossa suurimman osan elämästään.
Molempia kirjailijoita yhdistää siis lapsuus- ja nuoruusmaisemien tärkeys. Munro asui lähes kaksikymmentä vuotta länsi-Kanadassa, Vancouverissa ja Victoriassa, mutta koska se ei ollut hänen kotinsa, se paikka missä hänen muistonsa ja juurensa olivat, hänellä ei ole montakaan tarinaa jotka kertoisivat Vancouverista. Samoin Montgomery ei kirjoita Ontariosta (paitsi hiukan Sinisessä linnassa ja Jane of Lantern Hillissä), koska se oli hänen avioliittonsa ja perhe-elämänsä maisema, ei lapsuuden ja nuoruuden.
Kun luin Munron elämäkertaa, kohdalle osui hätkähdyttävä tarina. Munron elämäkerturi Robert Thacker kirjoittaa että 1939, kun Munro oli vasta kahdeksan, Montgomery vieraili hänen kotikaupungissaan Winghamissa ja piti puheen kirjailijanurastaan ja lausui runon (Alice Munro: Writing Her Lives, 64). Montgomery oli tuolloin 65-vuotias ja kolmen vuoden päästä hän oli jo kuollut. Tuossa vaiheessa elämäänsä hän oli varsin huonossa kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti, joten on ihme, että hän vielä piti esitelmiä suurelle yleisölle. Vuonna 1939 Montgomery myös lopetti päiväkirjaansa kirjoittamisen, joten vierailusta ei ole merkintää.
Thacker kirjoittaa, että Munro ei tiennyt vierailusta ennen kuin vasta paljon paljon myöhemmin kun siitä kerrottiin hänelle. Hän oli kahdeksanvuotiaana jo lukenut Annan nuoruusvuodet. Samoin hänen äitinsä oli lukenut Montgomeryn koko tuotannon. Kuullessaan vierailusta, Munro sanoi Montgomerystä:
"I think she was boxed in by the very same things that a generation later could have boxed me in -- being nice and being genteel. ... But she had a great eye, and I think Emily of New Moon is one of the best books in Canada. I just loved that book." (65)
("Luulen että hänen tiensä tukkivat samat asiat kuin mitkä olisivat voineet tukkia minun tieni pari sukupolvea myöhemmin, eli se odotus, että naisen pitää olla miellyttävä ja hienostunut. ... Mutta hänellä oli tarkka silmä ja mielestäni Pieni runotyttö on yksi parhaista kanadalaisista kirjoista. Minä rakastin tuota kirjaa.")
Thackerin mukaan Munro luki Pienen runotytön ensimmäistä kertaa ollessaan yhdeksän tai kymmenen vanha ja hän oli kirjasta "pleased and troubled" eli kirja sekä miellytti että vaivasi häntä (65), mikä on kai parhaiden kirjojen vaikutus.
Se mikä järkytti minua eniten kun luin tämän kohdan Thackerin elämäkerrassa oli ajatus siitä, että nämä kaksi hyvin eri-ikäistä ja eri sukupolvista tulevaa kirjailijaa olisivat voineet kohdata. Munro vasta pieni tyttö, tietämättömänä kirjailijanpolustaan joka johtaisi Nobel-palkintoon asti, ja Montgomery jo polkunsa päässä oleva kirjailija. Hän lähestyi elämänsä loppua, kenties oman kätensä kautta juuri niiden asioiden murtamana, jotka Munro niin hienosti määrittelee kiltteydeksi ja hienostuneisuudeksi, eli loppujen lopuksi kulissien pystyssä pitämiseksi.
Montgomery kuului sukupolveen ja aikakauteen, joka ei antanut tilaa naiskirjailijalle kirjoittaa asioista sellaisina kuin ne ovat. Munro syntyi onnekseen viisi vuosikymmentä myöhemmin, ja vaikka hänenkin aikuiselämänsä valintoihin vaikutti konservatiivinen 50-luku, hän syntyi tarpeeksi myöhään, että asiat olivat jo menneet eteenpäin. Toisin sanoen hän pystyi kirjoittamaan elämästä sellaisena kuin sen näki, ilman että kiltteys tai hienostuneisuus tulivat hänen visionsa tielle.
