Down you vagabond of a heart

Sen kunniaksi, että sain viimeinkin graduni Montgomeryn päiväkirjoista valmiiksi (se hyväksyttiin joulukuussa 2010), laitan tänne muistoja yli kaksi vuotta kestäneeltä tutkimuspolulta. Vaikka aloin tehdä gradua vuonna 2009, sen siemenet kylvettiin jo silloin kun ensimmäistä kertaa löysin ja luin Montgomeryn julkaistujen päiväkirjojen ensimmäisen osan.

(Löydetty omasta päiväkirjasta vuonna 2005:)

Viimeksi olen lukenut L.M. Montgomeryn päiväkirjojen ensimmäisen osan. Luin sitä kolme viikkoa ja tuntuu, että en ole sinä aikana muuta ajatellutkaan. Mikä jysähdys. Mikä shokki. Päästä jonkun pään sisään. Päästä jonkun kuolleen pään sisään. Päästä jonkin kuolleen aikakauden pään sisään. Päästä sisään maailmaan, jota ei enää ole. Tunsin olevani varas. Ja etuoikeutettu hölmö, joka ei osaa käyttää oikein aarretta, joka hänen käsiinsä on annettu. Mutta sitten vain luin. Nojasin patjalla taaksepäin, asetin pään paikoilleen tyynyjen varaan ja upposin. Ainoa kunnon kirja on sellainen johon voi upota.

Toivottavasti olen osannut edes vähän "käyttää oikein aarretta" johon törmäsin. Ainakin oma oppiaineeni arvosti gradua laudaturin verran.

Luin ensimmäisen osan jälkeen heti toisen osan. Ahmin niitä kuin hukkuva ja kaikkien onneksi Metsätalon kirjastossa oli nämä kaksi ensimmäistä osaa kuluneina kovakantisina laitoksina, muuten olisi varmaan tullut ruumiita.

(Oma päiväkirja jatkuu, vuonna 2005:)

Olen siis lukenut L.M.Mongomeryn päiväkirjojen toista osaa. Niiden lukeminen on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Muistan, miltä tuntui kun löysin ensimmäisen osan: olen löytänyt sen mistä olen haaveillut koko elämäni - aikakoneen, puutarhan kätketyn takaportin, polun saarelle, tarujen saarelle. Emiliat ja Annat ovat kuitenkin ”vain” fiktiota, olen aina janonnut ”todellisuutta” niiden takana, todistusta siitä, että niiden pohjalla on todellinen maailma, todellinen paikka, tämän meidän yhteinen todellisuutemme.

Ja nyt sain sen puuttuvan siteen siihen aikaan. L.M. toteaa sen selkeämmin kuin kukaan historijoitsija, se on syöpynyt mieleeni poltinmerkkinä: on mennyt maailma, eilispäivä, joka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Ja sen jälkeen alkoivat uudet ajat. Ja niiden välillä on raja, jota ei ylitä kukaan. Olen ylittänyt sen rajan vain vertauskuvallisesti, mielessäni, mielikuvituksessani, lukiessani Montgomeryn kirjoja tai päiväkirjoja, mutta koko ajan hapuilen sen perään, yritän pää kivistäen kuvitella ”millaista silloin oli? millaista oli elää ennen kuin koko maailma syttyi tuleen ja muuttui pienen pieneksi”. Enkä voi koskaan muuta kuin kuvitella, koska minä kuulun uuteen maailmaan, uuteen sukupolveen.

Punaisena kipeänä lankana molemmissa osissa on elämän vääjäämätön luonne: kaikki muuttuu, elämämme muuttuu ja lopulta muutumme muukalaisiksi itsellemmekin. Siteeraan tähän sen Rushdie-kommentin: ”- - the past is a country from which we have all emigrated, [- -] its loss is part of our common humanity” (Imaginary Homelands, 1991). Tuosta koko toinen osa kertoo: miten vaikea on sopetutua uuteen elämään, uuteen rooliinsa ja elää koko loppuelämä hieman ihmetellen, vieraana itselleenkin. Elää koko loppuelämä kuin jonkun toisen elämässä, verraten sitä aina siihen, joka tuli ennen. Se, mihin totumme lapsena, on pakostakin se todellisin, koska se on ensimmäinen elämä/tapa elää, jonka tunnemme. Kenties loppuelämän vieraus ja melankolia on tuttu vieras vain niille, joiden lapsuus on ollut jollain tapaa ihmeellinen tai onnellinen.

Sen lisäksi että tajusin Montgomeryn päiväkirjoja lukiessani, että vanhat päiväkirjat ovat madonreikä, portti ajassa taaksepäin ja sisäänpäin, tajusin tuolla hetkellä, että ne ovat kiehtovia myös kirjallisuustieteellisessä mielessä. Gradussa jonkinlaisen muodon ottaneet ajatukset ovat idullaan jo vuonna 2005:

Haluan lukea vielä lisää siitä miten L.M. kirjoitti itselleen elämän. Miten kaikki päiväkirjan pitäjät kirjoittavat itselleen elämän. Se on kiehtova ja tärkeä ajatus. Olen miettinyt sitä paljon itsekin. Että kun kirjoittaa päivät talteen, ne muuttuvat tulevaisuuden menneeksi todellisuudeksi. Se mitä tulevaisuudessa muistetaan tai tiedetään, on se, mikä on kirjoitettu muistiin. Ja kielihän valehtelee. Se maalailee ja lepertelee, muokkaa ja muovaa todellisuutta. Kirjoittaminen on vain yksi tapa hahmottaa maailmaa, mutta koska se on pysyvää, siitä tulee totuutta. Pelottava ajatus, mutta ennen kaikkea kiehtova. Olen aina ollut hurjana siitä ajatuksesta, että voin kuvittaa päiväni, tehdä niistä tekstiä. Ne muuttuvat merkityksellisiksi ja taianomaisiksi. Joskus rumiksi tai tylsiksi, mutta aina kirjallisuudeksi, runoiksi tai luetteloiksi tai listoiksi. Minun elämästäni tulee tarinaa ja sitähän muistotkin ovat. Ihmismieli tai elämä ei ole yksi särkymätön Totuus ja Kultainen kulho, jonka sisällä jonkun elämä on, täydellisenä ja rikoutumattomana. Mieli on särkynyt peili ja elämä on kuultava kangas, perhosen siipi ja palasina oleva malja. Niistä ei saa otetta, ei mitenkään, pelkkiä heijastumia ja välähdyksiä silloin tällöin. Joten miten ne voisikaan kirjoittaa talteen, miten elämän ja ajatukset voisi kirjoittaa talteen muuten kuin tekemällä niistä tarinan, rikkonaisen tai yhtenäisen, kauniin tai ruman, kirjoittamalla niille selkärangan ja nikamat.

Jokainen elää elämää, mutta tätä hetkeä ei voi tallentaa. Ei voi tallentaa jokaista aistia ja aistittua asiaa, jokaista ajateltua ja tunnettua asiaa, jokaista ihmistä, heidän läsnäoloaan ja puhettaan, ympäristöä, ajan näkymätöntä massaa, tuhansia muita palasia, joista muodostuu tämä hetki ja seuraava. Tästä hetkestä kirjoittaminen on tulen pyydystämistä paperisin sormin. Se on vaarallista ja ihanaa ja tuskallista ja kipeää, aina jää jotain piiloon, aina jokin ehtii palaa tuhkaksi, aina jokin muuttuu ennen kuin sen saa kiinni, ja aina on elämän ja kirjoituksen välissä kynä, reitti paperille ja kirjoittaja. Siksi kirjoitettu on aina tarinaa. Päiväkirjat ovat jokapäiväistä tarinaa.

On myös hienoa, että ihminen on luonnostaan utelias olento. Koska jäin miettimään mm. näitä asioita... Näitä tietoja jäin vielä kaipaamaan: mitä tapahtui L.M:n pojille? Chester kuoli suht nuorena, 60-luvulla. Stuartista tuli lääkäri ja hän eli 1985 asti. L.M. kirjoitti vielä 40-luvullakin, onko niitä päiväkirjoja julkaistu?

... ja janoamaan lisää tietoa, päädyin tähän hetkeen vuonna 2011, kuusi vuotta myöhemmin, itsekin muuttuneena ihmisenä, ja graduni on valmis, Montgomeryn päiväkirjoja on tutkittu taas vähän lisää ja muut ihmiset saavat viimein lukea, mitä minä olen niistä löytänyt ja ajatellut.

Gradu löytyy täältä ja on nimeltään 'Down, You Vagabond of a Heart!': Romance and Created Personas in the Journals of L. M. Montgomery: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201101281150