Maanantaina 25.6. konferenssi oli ohi ja kirmasimme matkaan kuin irtipäässeet hevoset - minä, Laura Suomesta ja Poushali Intiasta/Floridasta. Laura oli vuokrannut auton ja ajoimme ensiksi Park Corneriin. Siellä sijaitsee Silver Bush, jossa Montgomeryn Campbell-serkut asuivat. Mutta me halusimme nähdä Montgomeryn isoisän vanhan talon, Inglesiden, joka seisoo mäessä viistosti vastapäätä Silver Bushia.
Silver Bush, tai Anne of Green Gables Museum, on melko turistimainen paikka, vaikka ei niin kauhea tapaus kuin Cavendishin kylänraitti vesipuistoineen ja hampurilaispaikkoineen. Talo itsessään on hienosti säilytetty ja olin siitä vaikuttunut kun näin sen ensimmäisen kerran vuonna 2010. Tässä talossa Montgomery mm. meni naimisiin ja opetti serkuilleen pianonsoittoa. Mutta verrattuna hiljaiseen Inglesideen, Silver Bush tuntuu aina jotenkin hälyiseltä. Matthew'n hevoskärryajelun ja rasberry cordialin juomisen välissä sitä yrittää nähdä talosta joka nurkan samalla kun väistelee muita turisteja. (Tosin tässäkin vanhassa talossa voi koittaa hiljainen, kuollut hetki. Seisoin olohuoneessa vähän aikaa aivan yksin ja kuuntelin vanhan kaappikellon tikitystä. Oli aavemainen tunnelma, kello ja minä, vanha musta takka jonka edessä Montgomery seisoi kun hänet vihittiin, takana urkuharmooni josta tuntui vieläkin puhkuvan vanhan häämarssin kaiku.)
Ingleside on joka tapauksessa aivan eri maailmasta. Olin talossa sisällä nyt ensimmäistä kertaa. Kaksi vuotta sitten yritimme ystäväni Amyn kanssa vierailla talossa, mutta se oli suljettu ja kiertelimme vain pihalla hetken. Tällä kertaa Montgomeryn serkku Robert Montgomery, joka omistaa talon, sattui olemaan paikalla. Hän on mielenkiintoinen vanhahko mies. Sopii taloon kuin nenä päähän ja tuo siihen oman viiston karismansa. Ensinnäkin Robert on aivan Montgomery isoisän (ja siis oman isoisoisänsä) senaattori Donald Montgomeryn näköinen. Lisäksi hänen tapansa suhtautua menneeseen ja vanhoihin esineisiin on virkistävän erilainen kuin yleensä.
Vanhat museoesineet tapaavat olla vitriineissä, rajatuissa tiloissa, etäällä nykyhetkessä. Ensisijainen tarkoitus on tietenkin suojata vanhoja tavaroita rikkoutumiselta tai likaantumiselta, mutta tämänkaltainen säilöminen myös muodostaa historiasta etäisen kuvan, jotain mikä oli "silloin joskus" ja on nyt tässä rajatussa, meistä erillään olevassa kuplassa. Ikään kuin esineet eivät olisi juuri ne ainoat asiat jotka pystyvät läpäisemään ajan kerrokset ja uhmaamaan historian katoavaisuutta. Robert Montgomery on totisesti vitriini-koulukunnan toinen ääripää. Jos on olemassa tartu historiaan ja heiluta sitä -koulukunta, Robert kuuluu siihen. Tämä pitkä mies antoi meille kierroksen talossa ja yritin toistuvasti peittää vaistomaiset kauhun henkäykseni joka kerta kun hän tarttui yli sata vuotta vanhoihin esineisiin ja heilutteli niitä huolettomasti ilmassa. "Tässä on kuuluisa Magog-koira" - heilautus - "tässä muki jossa on pidike viiksille" - heilautus, kaari ilmassa - "tässä vanha pesukone" - runts runts, vivun kampeaminen.
Jossain vaiheessa kun Robert oli jo siirtynyt seuraaviin vieraisiin ja luulin hänen unohtaneen meidät, hän ilmestyi jostain vanhan tilkkutäkin kanssa ja heitti sen meille. "Tuossa, pedatkaapa sänky tuolla, teette sen varmaan paremmin kuin minä". Minä ja Poushali katsoimme toisiamme, emmekä oikein tienneet miten reagoida. Kyseinen tilkkutäkki oli Mission Band -peitto vuodelta 1896 ja sitä oli juuri esitelty konferenssin viimeisenä päivänä arvokkaasti ja varoen niin kuin vanhoja hauraita esineitä esitellään. (Tämä peitto on samanlainen kuin mitä Montgomery kuvaa esim. The Story Girl -kirjassa. Kyläläiset voivat lahjoittaa rahaa/ostaa nimensä tilkkuun ja kerätyt tuotot lahjoitettiin lähetystyöhön. Ilmeisesti myös jos halusi pitää nimensä poissa peitosta, siitä joutui maksamaan ekstraa.) Tartuimme hysteerisesti nauraen peittoon ja petasimme yhden sängyn sillä. Yritin taas tukahduttaa pyhäinhäväistyksen tunteen, mikä vanhan kankaan hipelöiminen aiheutti.
Tällaisessa "elävässä museossa" on omat etunsa. Historian ja menneen ajan tuntee konkreettisemmin. Talo on jokseenkin ennallaan ja Montgomery on helppo kuvitella sinne lapsena päätyikkunasyvennyksen ääreen sateisena päivänä. Ikkunasta avautuu yhä sama peltomaisema, jonka takana siintää meri. Aika on pysähtynyt, 1800-luku on jättänyt pienen palan itseään tähän taloon. Ja tämä "säilymisen" tunne siitä huolimatta että Robert ei suhtaudu vanhoihin esineisiin kuin pyhäinjäännöksiin.
Hän jopa huomautti hyvin kärkevästi kun kysäisin ovatko tapetit "alkuperäisiä", että mikä sitten on alkuperäistä. Yhden alta saattaa löytää viisi muuta tapettia ja mistä sitä tietää mikä niistä on se alkuperäinen. Miksi olemmekin niin kiintyneitä ajatukseen jostain alkuperäisestä? Oliko tämä esine todella täällä silloin kun Montgomery oli pieni? Oliko hänen syntymätalonsa todella se missä hän syntyi (Robertin mukaan ei, vaan Montgomery syntyi kätilön talossa joka ei ole enää olemassa)? Tuoko esineen tai talon "alkuperäisyys" siihen jotain lisää? Itse sanoisin, että tunnelma on tärkein. Joihin paikkoihin menneen tunne vain jää leijumaan vahvemmin kuin toisiin, riippumatta siitä miten alkuperäinen jokin paikka on.
Rupesin myös miettimään, että esineethän ovat oikeastaan aika kestäviä tällä taktiikalla. Vähän kuin pienet lapset pärjäävät sitä paremmin mitä vähemmän niitä paapoo ja suojelee, esineetkin tuntuvat pitävän tietynlaisesta huolettomuudesta. Ingleside on ainoa Montgomeryyn liittyvä talo Prinssi Edwardin saarella, missä todella tuntuu olevan sama tunnelma kuin Montgomeryn aikaan. Kaikki muut (Silver Bush, Green Gables, Birth Place) ovat kopioita, turisteja varten jäljennettyjä tulkintoja menneestä, ja niiden tunnelma on aina vahvasti nykyajassa siitä huolimatta (tai sen takia) että niissä vanhat esineet on huolellisesti säilötty ja nimikoitu.
Inglesidessa viehätti myös toinen elävä seikka: Robert Montgomeryn kertomat tarinat - toiselta nimeltään mehevät juorut. Viivyimme talossa niin pitkään, että hän taisi tottua meihin - olimmehan myös Montgomery-konferenssin vieraita - ja kertoili vaikka mitä kiinnostavaa. Yllättävin oli tarina siitä, miten Montgomeryn isä oli kuulema villi tapaus. Robertin mukaan Montgomeryjen sukuun syntyy aika ajoin musta lammas ja Montgomeryn isä Hugh oli sellainen (Robert itsekin taisi olla sellainen nuorempana). Hugh oli naisten perään, eikä ollut maisemissa"if there was a stray woman about". Tämän takia Montgomery olisi syntynyt kätilön luona, eikä Hugh'n ja Claran (Montgomeryn vanhempien) talossa, koska kätilön mielestä Hugh'n läsnäoloon ei ollut luottamista.
Tämä oli minusta mielenkiintoinen tieto siinäkin mielessä, että Montgomery itse kuvaa isäänsä pyhimyksen kaltaisena päiväkirjassaan, mutta lukija jää miettimään miksi hänen äidinpuoleiset isovanhempansa eivät pidä Hugh'sta, jos hän on kerta niin mukava mies. Tai miksi Hugh'n toinen vaimo on niin kärttyinen ja ilkeä (katkera?), jos Montgomeryn kuvaukseen hänestä on luottaminen.
Mieleen tulee myös Emily of New Moon'in Douglas Starr, joka muistuttaa paljon Montgomeryn omaa isää, mutta kuvataan hyvänä miehenä, jota Emilian äidin sukulaiset inhoavat oman kapeakatseisuutensa takia. Ehkä Montgomery halusi piirtää fiktiivisen kuvan isästään sellaisena kuin olisi tämän halunnut olevan ja puhdistaa tämän maineen ainakin omissa silmissään. Juorut ovat aina juoruja, varsinkin pienen maalaispitäjän juorut. Mutta ne tuovat mielenkiintoisen kerroksen lisää viralliseen historiankirjoitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti