Kirjakerho: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha (2012) (The Red Garden, 2011)

Kun olin kipeä, pyysin äitiä tuomaan kirjastosta jotain luettavaa. Sain tämän kirjan ja aluksi katselin sitä epäluuloisena. Ajattelin vielä siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan romaaneja, enkä keskittymään keksittyyn maailmaan. Alice Hoffmankin oli minulle aivan outo nimi.

Onneksi minulla kuitenkin oli 39 asteen kuume ja hajonnut tietokone, niin en voinut muuta kuin lukea tämän kirjan. Muistin miten ihanaa lukeminen voi olla, ihan fyysisenäkin kokemuksena. Koko kehoon leviää samanlainen mielihyvän tunne kuin jos laskeutuisi lämpimään kylpyveteen. Hyvän kirjan lukeminen voi olla joskus niin nautinnollista, että ei ihme että 1800-luvulla naisia varoiteltiin romaanien lukemisen vaaroista.

Jollakin nettisivulla Hoffmanin tyyliä kuvailtiin termillä fairy tale fiction eli satufiktio. Pidän tuosta termistä Hoffmanin tapauksessa enemmän kuin vaikkapa maagisesta realismista. (Ja termejähän riittää. Hoffman kirjoittaa kuvausten mukaan myös "fantasiaa" ja "romanttista" kirjallisuutta.)

Hoffmanin tarinat Punaisessa puutarhassa sisältävät usein maagisia elementtejä (karhun ja naisen välistä rakkautta, verenpunaisen puutarhan, Elämän Puun, naisen joka on ankerias), mutta koska hänen kirjoituksensa ei edes pyri realismiin, maaginen realismi tuntuu jotenkin väärältä kuvaukselta. Hoffman onkin nykyajan kirjallisuudelle niin vieras tarinankertoja, jonka teokset pyrkivät ennen kaikkea luomaan sen saman illuusion kuin entisajan suulliset tarinoitsijat: satua tai totta, et voi olla kuuntelematta.

Punainen puutarha rakentuu erillisistä, mutta toisiinsa liittyvistä tarinoista ja ne kaikki sijoittuvat Blackwellin kylään/kaupunkiin Massaschusettsissa. Kirja on lineaarinen siten, että ensimmäinen tarina sijoittuu vuoteen 1750, kun uudisasukkaat perustavat kylän, ja viimeinen vuoteen 1986. Tarinat vierivät eteenpäin vuosien mukana ja uusien sukupolvien myötä. Jo kirjan rakenne tuo siihen eeppisen tunnelman, joka muistuttaa Maa on niin kaunis -virren säettä: "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mies[ja nais-]polvet vaipuvat unholaan".

Unholaan vaipuvien sukupolvien ja ihmiskohtaloiden taustalla pysyy kuitenkin järkähtämättömänä yksi: kylä ja sitä ympäröivä luonto, metsät, vuoret ja joki. Blackwell ja sen puut ja muut luonnonelementit ovat kirjan ainoa päähenkilö, joka pysyy mukana tarinasta toiseen. 

Tässäkin mielessä Hoffman on vanhanaikainen kirjailija: hänen henkilöhahmonsa ovat erottamattomia siitä paikasta, mihin sattuvat syntymään. Punaisen puutarhan hahmot eivät kärsi eksistentiaalisesta elämäntuskasta, eivätkä vaeltele ahdistuneina suurkaupungeissa nimettömien ja tuntemattomien ihmisten keskellä. He ovat aina jonkun poikia ja tyttäriä, jonkun naapureita ja jonkun lapsenlapsia, ja yhtä erottamaton osa kylää kuin läheisen joen ankeriaat. Se ei silti tarkoita, että kaikki menisi aina hyvin. Päinvastoin. Monet kirjan tarinoista ovat sydäntäraastavan surullisia, jopa väkivaltaisia.

Koska luin tämän kirjan suomeksi, on pakko kehua Hoffmanin vakiosuomentajaa Raimo Salmista. Kieli on kaunista ja maagista. Pidin erityisesti myös siitä, että joissain tarinoissa vilahtelee historiallisia henkilöitä, jotka lukija joko tunnistaa tai ei. 

Yksi tarina kertoo esimerkiksi Emily Dickinsonin vierailusta Blackwelliin, ja vaikka häntä ei nimetä, pikku hiljaa tarinan edetessä tietyt yksityiskohdat paljastavat kenestä on kyse. Kirja tutustuttaa myös amerikkalaiseen folkloreen, joka on melko tuntematonta Suomessa. En ollut aiemmin kuullut vaikkapa Johnny Appleseedistä, joka istutti omenapuita ja perusti omenatarhoja ympäri Yhdysvaltoja.

Luin Hoffmanilta myös Aavikon kyyhkyset (2014, The Dovekeepers, 2011) ja Noitasisaret (1996, Practical Magic, 1995).  

Aavikon kyyhkyset toimi suomeksi, koska sen on suomentanut Salminen. Ainoastaan kirjan nimi on mielestäni harhaanjohtava. "Aavikon kyyhkyset" tuo mieleen herkät ja hentoiset naiset, jotka kujertavat avuttomina aavikolla. Tämä mielikuva ei voisi olla kauempana kirjan neljästä päähenkilöstä, jotka selviytyvät pitkästä piirityksestä ja erinäisistä julmuuksista muinaisessa Masadan linnoituksessa Juudeassa. "The Dovekeepers" viittaa näiden neljän naisen työhön linnoituksessa. He huolehtivat kyyhkysistä, jotka toimivat tärkeinä viestiviejinä 70 jKr.-luvun saarretun aavikkolinnoituksen ja muun maailman välillä.

Noitasisaret taas oli niin huonosti käännetty, että pitää joskus lukea kirja englanniksi. Juoni on muuten ihan erilainen kuin Hollywood-leffassa, joka kirjasta tehtiin 1990-luvulla.

Väitöskirjaohjaajani kertoi, että Hoffmanin kirjoista on juuri tehty väitöskirja Oulun yliopistossa. Se

löytyy täältä. 

Kirjakerho: The Signature of All Things & The Invention of Wings

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kirjoista, joita olen lukenut kesän ja syksyn aikana. Niillä ei ole mitään tekemistä Montgomeryn kanssa, mutta hyvä niin!

Minulla on ollut tänä vuonna ruhtinaallisen paljon aikaa lukea muutakin kuin väitöskirjaan liittyviä kirjoja (kuukauden kesäloma ja kuukauden sairasloma auttavat asiaa kummasti). Kuulostaa vähäpätöiseltä asialta, mutta ainakin lukemista rakastavat tajuavat, mistä on kyse.

Olen nimittäin saanut takaisin lukemisen nautinnon. Ja mikä tärkeintä: olen pystynyt taas uppoutumaan romaaneihin. Väitöskirjan tekeminen ja jatkuva kiire on poistanut minusta tarinaan uppoutumisen taidon, ja parin viime vuoden ajan olen lukenut lähinnä elämäkertoja ja no...katsonut elokuvia tai tv-sarjoja, jos olen halunnut vajota fiktiiviseen maailmaan.

Mutta jos on lukenut viisivuotiaasta saakka ja tulee perheestä, jossa kirjat ovat yhtä tärkeitä hengissäpysymiselle kuin leipä ja uni, elämä tuntuu aina vähän vajavaiselta, jos ei pysty elämään myös kirjoissa.

Haluan jakaa nämä kirjat kanssanne myös siksi, että ne ovat olleet paitsi hyviä kirjoja, myös harvinaisen täydellisiä lukemisen ilon takaisin saamiseen. Niitä kaikkia yhdistää tarinankerronnan taito.

(Valitettavasti suurin osa kirjoista on englanninkielisiä, mutta toivottavasti ne käännetään pian suomeksikin.)

Elizabeth Gilbert: The Signature of All Things (2013) & Sue Monk Kidd: The Invention of Wings (2014)

Nämä kirjat kuuluvat yhteen ja muistuttavat toisiaan. Ne ovat historiallisia romaaneja, jotka tuovat esiin historian unohdettuja naisia: tiedenaisia, aktivisteja, orjia. Molemmat myös sijoittuvat samaan aikaan, 1800-luvun alkupuoliskolle, ja niissä tarkastellaan muutosta 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin ja siitä eteenpäin. Olisiko tämä lajityyppi nyt nosteessa Yhdysvalloissa, kun Gilbert ja Monk Kidd ovat molemmat siellä best-seller-kirjailijoita? Jos näin on, niin hyvä. Historialliset romaanit, varsinkin naisnäkökulmalla, ovat aina tervetulleita.

Gilbertin kirjan luin kesällä, kun löysin sen Kanadasta pehmeäkantisena. Olin yllättynyt, kun Eat, Pray, Love -kirjan kirjoittajan uusin olikin jotain ihan muuta. Ei omaelämäkerrallinen, ei self-helpiä, ei joogaa ja meditaatiota, ei eksoottisia paikkoja, eikä myöskään parisuhteen kuvausta (niin kuin Gilbertin edellisessä kirjassa Committed, joka pohti avioliiton merkitystä ja historiaa). 

The Signature of All Things kertoo Alma Whittakerista, rikkaan Amerikkaan emigroituneen kasvitieteilijän tyttärestä, joka syntyy samalla hetkellä kuin uusi vuosisata, 1800. Alman kautta kuvataan poikkeuksellisen naisen asemaa ja valintoja vuosisadan kuluessa, ja päädytään Philadelphiasta Tahitille ja lopulta Hollantiin. 

Kirjan kieli on uskottavasti vanhahtavaa ja kaunista, erityisesti kun kuvataan kasvimaailman ihmeitä ja Alman kiintymystä sammaleisiin, kasvitieteen osa-alueeseen, joka on tarpeeksi vähäpätöinen, että nainenkin voi tutkia sitä. Loppuosassa päästään käsiksi Darwiniin ja evoluutioteoriaan, ja silloin ollaankin jo uuden maailman ja ajan äärellä: Jumala tiputettiin alas taivaalta, ihmiset periytyivät apinoista ja tieteellinen maailmanselitys korvasi uskonnollisen.

Sue Monk Kiddin kirjan The Invention of Wings luin syksyllä ja aluksi en muistellut Gilbertin kirjaa ollenkaan. Monk Kiddin kirja kertoo nimittäin orjuudesta Charlestonin kaupungissa, Etelä-Carolinan osavaltiossa 1800-luvun alkupuolella. 

Pikku hiljaa rupesin kuitenkin miettimään, että kirjat ovat saman ajan kaksi eri näkökulmaa. Gilbertin kirja keskittyy valkoisen naisen elämään pohjoisessa osavaltiossa, jossa orjuus ei ollut yhtä näkyvä osa arkea kuin eteläisissä osavaltioissa. Monk Kiddin kirja taas avaa tuon ajan synkän varjopuolen: sen, miten koko Yhdysvaltojen vauraus perustui orjakauppaan.

Monk Kiddin kirjan pääosassa ovat Sarah Grimké, rikkaan lakimiehen ja plantaasinomistajan tytär, sekä Hetty/Handful, orjatyttö, joka annetaan Sarahille lahjaksi tämän 11-vuotissyntymäpäivänä. Tyttöjen elämät kietoutuvat toisiinsa, ja kirja jakautuu lukuihin, joissa molempien kertojanäänet kuvaavat tapahtumia kahdesta eri näkökulmasta. 

Sarahin ääni kuvaa etuoikeutettua elämää, joka silti perustuu toisten riistämiseen ja orjuuttamiseen. Mutta myös Sarah on omalla tavallaan vanki, hän ei pysty hyväksymään ympärillään vallitsevia oloja ja kehittyy pikku hiljaa kirjan kuluessa orjuuden vastustajaksi, abolitionistiksi. Sarahin kautta kuvataan myös 1800-luvulla elävän naisen toisenlaista orjuutta: ei mahdollisuutta opiskella, hankkia ammattia tai olla menemättä naimisiin.

Handfulin ääni on kirjan kapinallinen ääni. Kieli muuttuu täysin toisenlaiseksi kuin Sarahin korrekti englanti. Handful puhuu kieliopillisesti väärin, mutta runollisesti oikein. Handfulin ja hänen äitinsä, Charlotten, suhteen kuvaamisen kautta Monk Kidd tuo kirjaan jotain siitä, millaista orjien elämä on mahdollisesti ollut yhteiskunnassa joka ei nähnyt heitä ihmisinä, kulttuurissa joka ei ollut heidän omansa, sekä kielen keskellä jonka he joutuivat opettelemaan. Handful ei hyväksy sitä, että hän on vain kauppatavaraa, kuten ei hyväksy hänen äitinsäkään, ja hän pitää yllä ihmisarvoaan ja päänsisäistä vapauttaan juuri kielen avulla tai vaikka kylpemällä Sarahin huoneessa ilman lupaa:

“I have one mind for the master to see. I have another mind for what I know is me.”

Kirjan lopussa on Monk Kiddin jälkisanat, joista selviää, että Sarahin hahmo perustuu todellisen Sarah Grimkén (1792-1873) elämään. Hän ja sisarensa Angelina olivat tärkeitä hahmoja abolitionistisessa liikkeessä, ja he kiersivät puhumassa orjuuden lakkauttamisen puolesta ympäri Yhdysvaltoja, aikana jolloin nainen ei saanut puhua julkisesti. Jatkamalla puhekierroksiaan Sarah ja Angelina ottivat kantaa naisten rajoitettuun asemaan ja taistelivat siten myös naisten aseman puolesta. Kuten niin usein käy, myöhempi historiankirjoitus ei muista Grimkén sisaruksia, mutta Wikipedia-artikkelit heistä kyllä löysin (Sarah & Angelina).

Kirjeitä MacMillanille

Melkein kuukauden tauon jälkeen palaan taas töiden pariin, eli Montgomeryn teksteihin. Olen taas Tartossa tekemässä töitä ja täällä ne aina sujuvat, koska kaupunki on sopivan pieni ja sopivan iso rauhallisille kävelyretkille ja kahviloille, joissa voi uppoutua lukemiseen.

Tänään luin Montgomeryn kirjeitä kirjeystävälleen, skottilaiselle George Boyd MacMillanille (julkaistu osittain kirjassa My dear Mr. M. Letters to G. B. MacMillan from L. M. Montgomery. Toim. Bolger & Epperly, 1992). He olivat kirjeenvaihdossa yli kolmekymmentä vuotta ja tapasivatkin kerran Montgomeryn häämatkalla Skotlantiin ja Englantiin vuonna 1911.

Koska olen pitänyt ja joutunut pitämään melkein koko syksyn mittaisen tauon Montgomerystä, oli ihanaa palata taas hänen sanojensa pariin. Jokin kumma voima niissä on, niin että hetkessä on kulkeutunut Prinssi Edvardin saarelle Cavendishiin ja tämän monitahoisen naisen pään sisään.

Luen kirjeitä nyt kun minulla on aikaa, koska haluan verrata niitä päiväkirjoihin. Montgomeryllä oli tapana kierrättää paljon materiaalia, erityisesti päiväkirjoista kirjeisiin ja romaaneihin. Osittain tämä johtui ajan puutteesta: Montgomeryllä ei yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa kaikkia kirjeitä lukuisille ystävilleen ja sukulaisilleen "from scratch" eli täysin tyhjästä.

Toisaalta päiväkirjatekstin käyttäminen kirjeissä ja jopa romaaneissa kertoo siitä, että Montgomery arvosti päiväkirjaansa taiteellisena työnä ja kirjoitti varmasti usein sinne ensiksi ja parhaiten tietystä tapahtumasta tai ajatuksistaan. Hän ei halunnut, että jokin erityisen taitavasti kirjoitettu kohta päiväkirjassa jäisi "vain" hänen silmilleen nähtäväksi, vaan lähetti sen eteenpäin maailmalle, esimerkiksi Skotlantiin asti.

Kiinnostavaa kirjeissä on tähän mennessä ollut se, miten Montgomery kuvailee itseään ulkopuoliselle. Päiväkirjassahan hän kirjoittaa lähinnä itselleen (vaikka tuleva yleisö onkin aina vahvasti läsnä), mutta kirjeessä vastaanottaja on elävä ihminen, kirjoittajanurasta haaveileva lehtimies MacMillan. Arvattavasti Montgomery antaa itsestään hieman kaunistellumman kuvan kuin päiväkirjassaan -- hän esimerkiksi sanoo ensimmäisessä kirjeessä olevansa 26-vuotias, vaikka todellisuudessa on 29 -- mutta toisaalta paljastaa rivien välistä luonteenpiirteitä, mitä päiväkirja ei näytä.

Macmillan ja Montgomery keskustelevat rakkaudesta -- mikä kiinnostaa minua erityisesti, koska väitöskirjani aiheena on romanssi --, mutta myös kutsumuksesta, uskonnosta, uuden vuoden lupauksista (mahdottomia toteuttaa Montgomeryn mielestä) ja Anna-kirjan vastaanotosta.

Kirjeissä ei ehkä pääse kurkistamaan Montgomeryn yksityisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kuten ei päiväkirjassakaan, mutta niissä esiintyy Montgomery viisaimmillaan: terävä ajattelija, joka kirjoittaa esseemäiseen tyyliin elämän suurista kysymyksistä (usein vastaten Macmillanin esittämään kysymykseen), mutta kuvailee myös oman elämänsä pieniä ja värikkäitä yksityiskohtia, juuri niitä jotka tekevät kirjeet yhtä eläviksi, kuin jos olisin saanut ne tänään postissa.

"I think we should just write out what is in us -- what our own particular 'demon' gives us -- and the rest is on the knees of the gods. If we write truly out of our own heart and experience that truth will find and reach its own." (March 19, 1906)

Divari-Kirjamessut

Kirjamessujen löytöjä

On vuotuisen Kirjamessupäivityksen aika! Saran blogin innoittamana kerron taas kirjoista, joita löysin messujen divariosastolta. Kirjamessuista onkin tullut minulle nykyään lähinnä paikka, missä teen vuotuisen divarikierroksen ja yritän löytää sekä työ- että hupikirjoja. Väenpaljous ja ohjelman runsaus vaikuttavat minuun niin, että en jaksa oikein paneutua mihinkään (paitsi vanhojen kirjojen shoppailuun), joten tänäkin vuonna keskityin vain Saran tapaamiseen ja kirjojen metsästämiseen. 

Ainoa kirjailijavieras, jota pysähdyin kuuntelemaan oli Riitta Konttinen, joka kertoi taiteilijasisaruudesta uuden kirjansa pohjalta. Taiteilijatoveruutta (2014, Siltala) kertoo Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Maria Wiikin ja Helena Westermarckin yhteisistä opiskelu- ja maalausmatkoista, ja luin kirjan kesällä. Näin myös aiheeseen liittyvän näyttelyn Hämeenlinnan taidemuseossa. Konttinen on tehnyt hienoa työtä uransa aikana tuodessaan näitä unohdettuja naismaalareita suuren (nyky-)yleisön tietoisuuteen ja muutenkin laajentanut kuvaa esimerkiksi Suomen kultakauden taiteesta. Maalasivat siellä muutkin kuin vain Gallen-Kallela ja Edelfelt!  

Divariosastolle upposi taas ihan liikaa rahaa, mutta ilo oli toisaalta suuri kun löysin kerrankin kaksi sellaista kirjaa, joita olin varta vasten tullut etsimään. Ensimmäinen oli Montgomeryn Pienen runotytön vanha suomennos, siis se alkuperäinen I. K. Inhan käännös vuodelta 1928, ei "uudistettu" suomennos. Kirjoitan Runotyttö-käännöksistä artikkelia tällä hetkellä, joten Inhan suomennos on kovassa käytössä. Luen sitä parasta aikaa ensimmäistä kertaa ja täytyy sanoa, että harvoin tapaa niin ei-vanhentunutta käännöstä melkein 90 vuoden takaa. Muutamat sanat menevät minulta ohi, mutta muuten kieli on kaunista ja soljuvaa ja tavoittaa hienosti Montgomeryn englannin sävyt ja huumorin. Suosittelen tämänkin version lukemista kaikille niille, jotka ovat lukeneet vain uudemmat käännökset (punaraidalliset kirjat).

Toinen työhön liittyvä löytö oli Alice Munron Kallis elämä (2014, Tammi), joka on ihan tuore kirja, mutta sain sen käytettynä. Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna ja tämä on hänen toistaiseksi viimeisin kirjansa, Munron mukaan viimeinen. Osallistun keväällä Tammen Keltaista kirjastoa käsittelevälle kurssille ja tarkoitus olisi pitää luento Munron kirjoista. Pakollinen Montgomery-kytkös: Munro on maininnut Montgomeryn Emily of New Moon -kirjan (eli Pienen runotytön) tärkeimmäksi lukukokemuksekseen.

Myös ruotsinkielisen Anne på Grönkulla -kirjan (Gleerups) löytyminen oli hauska sattuma. Sekin liittyy tavallaan työhön, sillä alunperin Montgomeryn Anna-kirjat käännettiin suomeksi juuri näistä ruotsinkielisistä laitoksista. Tämä kyseinen painos on 50-luvulta, joten sitä on ilmeisesti vielä entuudestaan muokattu, ainakin sisälehdellä mainitaan alkuperäisen kääntäjän Karin Jensenin lisäksi myös "bearbetare" eli tekstin muokkaaja. Pitää lukea ehdottomasti vertailun vuoksi ja ruotsin kielen preppaamiseksi myös ruotsinkielinen Anna.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia -klassikko vanhana pokkariversiona 1920-luvulta oli ainakin itselleni shokki, koska en ole tällaista kantta ikinä nähnyt ja olen niin tottunut vakiintuneeseen neljä sisarusta -kanteen, joka kirjasta yleensä valitaan kansikuva-aiheeksi. 20-luvun versiossa kansi on tehty hienolla kohopainotekniikalla ja siinä komeilee keimaileva turbaanipäinen nainen. Kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja kertoo hieman erilaisista pikku naisista kuin kilteistä siskoksista. Tässäkin painoksessa kiehtoo myös vanha ja lyhentämätön suomennos. Pikku naisia lyhennettiin myöhemmissä painoksissa huomattavasti, enkä esimerkiksi itse ole vieläkään lukenut kokonaista versiota suomeksi.  

Täysin työhön liittymätön yllätys oli Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä -kirjan löytyminen. Kinusin tätä kirjaa joskus pienenä äidiltä supermarketissa, mutta en silloin saanut omaksi. Siitä asti olen miettinyt, minkälainen kirja on ja olisiko se niin ihana kuin nuorempana ajattelin. Kaksostytöistä kertovat kirjat, varsinkin maalle sijoittuvat, eivät voi olla muuta kuin täydellisiä tyttökirjoja! Aloin lukea kirjaa jo samana iltana kun sen hankin ja ainakin tähän mennessä se ei ole pettänyt odotuksia. 

Lindgren on hyvä ja humoristinen kirjoittaja ja kirjassa on mainittu jo "suomalainen sauna" ja sana "paska", joten olen tyytyväinen. Myös tässä kirjassa on hauska ja hyvällä tavalla vanhahtava 50-luvun käännös. Pakollinen Montgomery-kytkös: Lindgren on sanonut, että Montgomeryn punatukkainen Anna-orpotyttö inspiroi häntä kun hän loi oman, vieläkin anarkistisemman punatukkaisen orpotyttönsä Pepin.

Lisäksi löysin Anni Swanin satuja, Rauha S. Virtasen Kiurut laulavat, jota en ole vielä lukenut, Ernst Brunnerin Edith Södergran -romaanin ja pari Anna-kirjaa. 

Kynällä kyntäjät

Leikekirjojen välissä kirjoitan vähän kirjasta, joka on lojunut työpöydälläni jo puoli vuotta ja josta olen halunnut kirjoittaa pitkään. Kyseessä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola), jonka artikkelit käsittelevät itseoppineita kirjoittajia, ns. "kansanihmisiä", jotka pitivät päiväkirjoja, kirjoittivat maaseutukirjeitä, runoja, veisuja, näytelmiä ja käsinkirjoitettuja sanomalehtiä, usein ilman sen kummempaa koulusivistystä.

Erityisesti Anna Kuisminin artikkeli rahvaan päiväkirjoista ja omaelämäkerroista kiinnosti minua, koska tutkin itsekin päiväkirjoja. Montgomeryn päiväkirjoja tutkiessa unohtuu usein se, että kaikki päiväkirjat eivät ole romaanimaisia, vuosikausia kestäneitä ja editoituja kokonaisuuksia, joita ulkopuolisenkin lukijan on helppo seurata. Suurinta osaa päiväkirjoista pidettiin vain itseä varten, eikä niitä aiottukaan muiden silmien nähtäväksi. 

Kuisminin artikkeli muistuttaa kuitenkin tärkellä tavalla siitä, että nämä rahvaankin päiväkirjat käyttävät aivan samanlaisia kirjallisia keinoja kuin "sofistikoituneemmat" ja kirjallisemmat päiväkirjat, kuten Montgomeryn massiiviset päiväkirjat.

Kuismin mainitsee esimerkiksi hailuotolaisen Anna Nikulan (s. 1865) päiväkirjan, jossa tämä lainaa tekstiä suoraan K. J. Gummeruksen romaanista Ylhäiset ja alhaiset (1870) kuvatakseen sydämensä tuntoja: 

"Sydämeni on minun muisto kirjani. Mitä sinne on tänä aikana kirjoittu, on kuumilla kirjaimilla sinne painettu. Aamuin, Illoin, päivin, öin kaikuu yksi nimi, näkyy yksi kuva ja pysyy yksi ajatus: Löydänkö iloa maailmassa? olen kysynyt sydämmeltäni. Joka on vastannut: Et." (Kynällä kyntäjät, 92) 

Olin ajatellut -- ylimielisesti ja väärin -- että vain ammatikseen kirjoittavien päiväkirjanpitäjien, kuten Montgomeryn tai Woolfin tai Kallaksen päiväkirjoissa lainataan tekstiä romaaneista tai kirjoitetaan tapahtumista fiktiivisen linssin tai fiktiosta tuttujen konventioiden avulla. Hauska huomata, että näin tapahtuu kaikenlaisissa päiväkirjoissa! Taitaa olla luonnollista kirjoittavalle ja lukevalle ihmiselle, että oma ja lainattu, koettu ja luettu sekoittuvat.

Toinen mielenkiintoinen esimerkki on kyläompelijatar Ida Digertin päiväkirja (1894-1899), jossa Ida listaa perheenjäsenensä ja eletyt vuotensa (20 vuotta kun päiväkirja alkaa). Idan päiväkirja ei kiinnosta minua niinkään sisältönsä takia vaan Idan syntymävuoden takia. Ida on syntynyt samana vuonna kuin Montgomery, 1874, tosin alkuvuodesta helmikuussa, kun taas Montgomery syntyi marraskuun viimeinen päivä.

Jäin miettimään, mikä näitä kahta samana vuonna syntynyttä päiväkirjanpitäjää yhdistää. Toinen Suomessa Tuimalan kylässä syntynyt, toinen Prinssi Edwardin Saaren Cavendishin kylässä Kanadassa syntynyt. Molemmat pitivät päiväkirjaa, toinen kaksikymmentävuotiaasta, toinen neljätoistavuotiaasta. 

Ida aloittaa päiväkirja-vihkonsa luettelolla:

"1874. Helmikuun 2 p: olen syntynyt, Marttilan pitäjässä, Kosken kappelissa, Tuimalan kylässä, (Mäntylässä).

1875

1876

1877

1878

...

1894 Alkaa tämä päiväkirja, muutamilla muistiinpanoilla.

2 p. Helmikuuta täytin 20 vuotta." (Kynällä kyntäjät, 89)

Montgomery sen sijaan kirjoittaa:

"Sept. 21, 1889. I am going to begin a new kind of diary. I have kept one of a kind for years -- ever since I was a tot of nine. But I burned it to-day. It was so silly I was ashamed of it. And it was also very dull. I wrote in it religiously every day and told what kind of weather it was." (The Selected Journals, 1) 

("Aion alkaa pitää uudenlaista päiväkirjaa. Olen pitänyt jotain päiväkirjan tapaista jo vuosia -- siitä asti kun olin yhdeksänvuotias napero. Mutta tänään poltin sen. Se oli niin hölmö, että minua hävetti. Sen lisäksi se oli niin tylsä. Kirjoitin siihen tunnontarkasti joka päivä ja raportoin millainen sää oli.")

Ensisilmäyksellä Idan luettelomaisen merkinnän ja Montgomeryn ensimmäisen kirjoituksen välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Montgomery arvostelee merkinnässään juuri rahvaan päiväkirjojen kaltaisia "sääpäiväkirjoja" -- hän pitää sellaisia päiväkirjoja lapsellisina ja aikoo itse kirjoittaa muustakin kuin säästä. 

Tarkemmin ajateltuna Idan ja Maudin päiväkirjoissa on kuitenkin enemmän yhteistä kuin luulisi. Molemmat pitävät tärkeänä kirjata ylös ajatuksiaan ja faktojaan elämästään. Molemmat haluavat kirjoittamalla jättää jonkin jäljen historiaan. Todisteen siitä, että henkilöt nimeltä "Ida" ja "Maud" olivat olemassa, hengittivät, ajattelivat ja elivät. 

Molemmat 1874 syntyneet tytöt myös osoittavat harvinaisen voimakasta omantunnonarvoa, Ida merkitessään syntymäpäivänsä listan alkuun ("olen syntynyt") ja Montgomery julistaessaan aloittavansa kokonaan uudenlaisen päiväkirjan. Päiväkirjan pitäjälle tärkein hetki on tietenkin oman syntymäpäivän lisäksi se, kun päättää kirjata elämäänsä päiväkirjaan. Se, että pitää omaa elämäänsä tallentamisen arvoisena, kertoo ihmisestä jo paljon.

Scrapbooks - Montgomeryn leikekirjat osa 1

(Archival and Special Collections, University of Guelph)

Eilen ja tänään palasin taas arkistoihin täällä Guelphissä. Tuttuakin tutumpi paikka, mutta aina sinne tuntuu hyvältä mennä. Ja aina löytää jotain uutta. 

Tällä kertaa keksin katsoa Montgomeryn scrapbookeja eli leikekirjoja. Sain idean tähän Elizabeth "Betsy" Epperlyltä konferenssissa. Charlottetownin Confederation Centressä oli näyttely Anna-musikaalista (joka on pyörinyt Charlottetownissa vuodesta 1965 asti), jonka Betsy oli koonnut, ja kun juttelin hänen kanssaan kuvista jotka olivat esillä leikekirjoista, hän ehdotti että tutustuisin Guelphissä oleviin. 

En ole aiemmin juuri scrapbookeja miettinyt. Materiaalia on niin paljon, että jotain pitää rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Mutta tajusin, että Montgomeryn tapauksessa mitään ei voi jättää ulkopuolelle. Kaikki mitä hän kirjoitti tai valokuvasi tai liimasi leikekirjoihinsa on yhtä ja samaa projektia: elämäntarinaa henkilöstä nimeltä Maud Montgomery (tai L.M. Montgomery), myöhemmin Mrs. Macdonald.

Suurin osa Montgomeryn leikekirjoista on Saarella, University of Prince Edward Islandin L.M. Montgomery Instituten arkistoissa. En ehtinyt tutustumaan niihin saarella ollessani, mutta ehkä sitten kahden vuoden päästä. Iso osa Montgomeryn "Island Scrapbookeista" eli leikekirjoista, jotka hän teki vielä saarella asuessaan, on julkaistu Betsyn kirjassa Imagining Anne. Siinä on hienoja värikuvia leikekirjoista, jotka ovat visuaalisesti upeita ja huolellisesti mietittyjä.

Guelphin arkistoissakin on onneksi kaksi leikekirjaa. Molemmat kuvaavat sitä aikaa, kun Montgomery oli lähdössä pois saarelta, meni naimisiin ja muutti ensin Leaskdaleen ja sitten Norvaliin. 

Kiinnostavinta minulle oli nähdä, mitä Montgomery tallentaa leikekirjaansa häistään ja kuherruskuukaudestaan. Päiväkirjassa niistä ei kerrota paljon, ainakaan mitään liian henkilökohtaista, eivätkä leikekirjatkaan mitään avoimia tunnustuksia sisällä, mutta koska ne koostuvat kuvista ja lehtileikkeistä, muodostuu aivan erilainen tarina. Visuaalinen, dramaattinen, vihjaileva, esteettinen. 

Suurinta osaa ei nykylukija tai kukaan muu kuin Montgomery voi ymmärtää tai tajuta, mutta silti tuntuu että leikekirjatkin ovat osoitus Montgomeryn halusta kommunikoida tulevien lukijoiden kanssa. Antaa vähän erilainen kuva samasta asiasta, eri vinkkelistä, sen mukaan onko kyseessä pelkkä teksti (päiväkirjat), pelkät kuvat (leikekirjat), vai sekoitus molempia.

Leikekirjasta löytyy esimerkiksi viittauksia Titanicin uppoamiseen, josta ei päiväkirjassa mainita mitään.  Vuotta ennen Titanicia, vuonna 1911, Montgomery ja hänen tuore aviomiehensä Ewan matkustivat samantyyppisellä laivalla, Meganticillä, Atlantin yli kiertämään Skotlantia ja Englantia. 

Leikekirjassa on Meganticin matkustajaluettelo (jossa tosin mainitaan tietenkin vain ykkösluokan matkustajat, heidän joukossaan "Rev. Ewan Macdonald and Mrs. Macdonald") ja sen viimeisellä sivulla mainostetaan varustamon muita laivoja, Titanic mukaanluettuna. Vuoden päästä Montgomeryn häämatkasta Titanic upposi, vuonna 1912. 

Olen usein ihmetellyt, muiden tutkijoiden tapaan, miksi Montgomery ei kirjoita tuosta tragediasta mitään päiväkirjoissaan. Ehkä hän päätti, että leikekirja on parempi areena, minne hän pystyi liimaamaan lehtijuttuja Titanicin kapteenin "viimeisestä matkasta" ja rikkaasta Mr. Astorista, joka uhrasi itsensä ja kieltäytyi ritarillisesti pelastusvenepaikasta.

Yksi selitys voi olla myös se, että Montgomery ei halunnut minkään häiritsevän tarinaa hänen merimatkastaan Atlantin yli. Päiväkirjoissa fokus on aina Montgomeryssä, ja Titanicista kirjoittaminen olisi voinut viedä terän hänen omalta valtamerenylityskertomukseltaan, joka ei onneksi ollut niin dramaattinen kuin Titanicilla matkustavien.

Leikekirjoissa esiintyy myös Montgomeryn Julkinen Minä, joka tallennetaan lukuisissa lehtileikkeissä, valokuvissa ja käyntikorteissa. Ainakin minulle oli yllätys tajuta, miten julkista hänen elämänsä on ollut. Ja miten julkista kaikkien elämä oli tuohon aikaan! 

Sanomalehdet julkaisivat "society news" -palstoillaan tiedotuksia siitä, kuka on missäkin vierailulla, mennyt naimisiin, saanut lapsen tai katkaissut jalkansa. Mitä vähäpätöisinkin pikku uutinen painetaan ja jaetaan uteliaille lukijoille. Montgomeryn elämä todella oli jatkuvaa suurennuslasin alla elämistä, ei pelkästään hänen kirjailijan roolinsa takia, vaan myös koska hän oli papin rouva JA julkkis. Ei ihme, että myöhemmät päiväkirjat (ja leikekirjatkin) toistuvasti kuvaavat niitä paineita, jotka Montgomeryn kaksoisrooli hänelle asetti.

L.M. Montgomery and War

Viikko sitten loppui järjestyksessään yhdestoista Montgomery-konferenssi (eli tämä oli jo 22. vuosi kun niitä on järjestetty!). 

Aiheena oli tällä kertaa ensimmäinen maailmansota, jonka alkamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. 28. kesäkuuta sata vuotta sitten (päivälleen konferenssin kolmantena päivänä), Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin kruununperillisen Franz Ferdinandin ja tämän vaimon Sarajevossa, tapahtuma josta ensimmäinen maailmansota lähti liikkeelle. Sotaa kutsuttiin Montgomeryn aikaan nimellä the Great War eli Suursota, koska vertailukohtaa ei ollut. Montgomery mainitsee Sarajevon laukaukset Rilla of Inglesiden eli Kotikunnaan Rillan alussa:

'"Well, that is all the notes and there is not much else in the paper of any importance. I never take much interest in foreign parts. Who is this Archduke man who has been murdered?"

"What does it matter to us?" asked Miss Cornelia, unaware of the hideous answer to her question which destiny was even then preparing. "Somebody is always murdering or being murdered in those Balkan States. It's their normal condition and I don't really think that our papers ought to print such shocking things."'

('"Noniin, siinä oli kaikki paikalliset uutiset eikä lehdessä olekaan oikein muuta kiinnostavaa. Minua eivät ulkomaan asiat jaksa kiinnostaa. Kuka tämä arkkiherttua tai sen sellainen on joka on murhattu?"

"Mitä se meitä kiinnostaa?" kysyi Cornelia-neiti, täysin tietämättömänä siitä minkä kaamean vastauksen kohtalo tulisi antamaan hänen kysymykseensä. "Joku aina murhaa jonkun tai joutuu murhatuksi noissa Balkanin maissa. Se on niiden luonnollinen tila, ja olen sitä mieltä että meidän sanomalehtiemme ei pitäisi julkaista tuollaisia sensaatiouutisia.") (oma käännökseni)

Näin varmasti suurin osa kanadalaisista ajatteli ennen sodan syttymistä. Serbia oli kaukana ja tuntematon pikkuvaltio. Mitä siitä jos joku kiihkoilija ampui jonkin eurooppalaisen kruununperillisen?

Sodasta tuli kuitenkin kauheampi ja tappavampi kuin kukaan olisi osannut kuvitellakaan. Pelkästään juoksuhautoihin kuoli miljoonia miehiä ja sodan loppumisen jälkeen riehunut "espanjan tauti" (Spanish Influenza) tappoi miljoonia lisää. Muun muassa Montgomeryn rakkain ystävä Frederica Campbell kuoli  epidemian seurauksena.

Tämän iloluontoisen aiheen kimpussa vietimme siis neljä konferenssipäivää ja kuuntelimme esitelmiä sodan eri puolista ja Rilla of Ingleside -kirjasta, joka on yhä ainoa kanadalainen romaani, joka kuvaa ensimmäistä maailmansotaa kotirintaman näkökulmasta. Oma esitelmäni ei liittynyt sotaan, vaan puhuin väitöskirjani pohjalta Montgomeryn fanista Isabel Andersonista ja siitä miten hänet kuvataan lesbona sodan jälkeen keksittyjen uusien seksuaalimääreiden pohjalta. Vaikka isolle yleisölle puhuminen jännitikin taas, niin esitys meni hyvin ja sain paljon hyvää palautetta.

Vaikka suurin osa esitelmistä ei suoraan liittynytkään omaan projektiini, oli mielenkiintoista kuulla miten Rilla on kääntynyt eri kielille (Laura Leden puhui pohjoismaisista käännöksistä), sotakuvauksista suomalaisissa tyttökirjoissa (Sara Kokkonen puhui skypen välityksellä), Montgomeryn lähipiiriin kuuluvista sotilaista, joista suurin osa menehtyi (Mary Beth Cavert) ja Rillan sotamaisemien yhtymäkohdista kanadalaiseen naistaiteilijaan, Mary Riter Hamiltoniin, joka matkusti rintamalle ja maalasi sodan kaikessa kauheudessaan (Irene Gammel).

Koska väitöskirjan tekeminen on yleensä yksinäistä puurtamista, nautin erityisesti muiden Montgomery-tutkijoiden tapaamisesta, joista suurin osa on jo tuttuja aiemmilta kerroilta. Konferenssi ei tunnu oikeastaan akateemiselta konferenssilta lainkaan vaan enemmän sukukokoukselta, jossa tavataan rakkaita ystäviä parin vuoden tauon jälkeen.

Lauantaina perinteisen konferenssi-illallisen lisäksi ohjelmaan kuului tänä vuonna Red Cross Concert eli Punaisen ristin hyväntekeväisyyskonsertti vuoden 1914 hengessä (kuten Rillassa on kuvattu). Lauloimme yhteislauluja, kuuntelimme sota-ajan lauluja kuoron laulamana ja näimme mahtavia esityksiä, kuten esim. Laura Robinsonin ja Ben Lefebvren Anna ja Gilbert -mukaelma ja dramatisoitu pätkä Rillasta.

Mojovin yllätys oli kuitenkin Anna ja Gilbert -musikaalin päätähtien yllätysvierailu. Allekirjoittanut pääsi kaiken lisäksi istumaan Gilbertin esittäjän viereen (olin nähnyt musikaalin edellisenä iltana joten kaikki oli vielä tuoreena mielessä). Olihan se mukavaa syödä kakkua ja jutella komean "Gilbertin" kanssa. Nyt on siis tämäkin koettu. Treffit Gilbertin kanssa!

Sunnuntaina oli perinteisen bussiajelun aika. Kiersimme kaikki tutut Montgomery-paikat kuten Green Gablesin, Silver Bushin (missä Montgomeryn Campbell-serkut asuivat) ja Montgomeryn kotitalon paikan. Nyt kun olin Saarella jo kolmatta kertaa eikä tarvinnut yrittää imeä kaikkia paikkoja ja faktoja mieleen ja tallettaa valokuviin, pystyin kerrankin vain nauttimaan maisemista ja ilmapiiristä. Kävelin rauhassa Haunted Woodsin (esikuva Annan kummitusmetsälle) läpi Vihervaarasta Montgomeryn vanhan koulupaikan ohi hänen kotipeltojen lähelle ja kuvittelin, miten Montgomery on kulkenut sitä reittiä rakkaalle Lover's Lanelleen eli Rakastavaisten polulle. Silver Bushinkin takaa löysin mukavan metsäpolun, joka tuntui ihanan viileältä kuuman päivän keskellä.

Polku, jota pitkin Montgomery kulki kirkkoon.

Lopuksi päädyimme Cavendish Beachille juuri auringonlaskun aikaan ja pääsin viimeinkin upottamaan jalkani mereen. Kauniimpaa paikkaa ei tästä maailmasta löydy. Montgomeryn Saari on todellakin lumottu saari. Harmi että piti lähteä jo seuraavana päivänä. Ensi kerralla jään pidemmäksi aikaa.

ps. Lauran blogista voi lukea Saaresta ja konferenssista.

Aunt Becky Began It - Ilkeistä vanhoista naisista

Montgomeryn myöhäisempi ja vähemmän tunnettu aikuisten romaani A Tangled Web (1931) kerää tarinansa ilkeän Aunt Beckyn ympärille, joka on suvun pahasuinen matriarkka. Romaanin brittiversion nimi Aunt Becky Began It kuvaa hyvin sitä, miten juoni alkaa juosta: Becky-täti aloittaa tapahtumien vyöryn, kun hän kutsuu Dark- ja Penhallow-suvut yhteen kuulemaan, mitä hän on päättänyt tehdä arvokkaalle sukukalleudelle, eli vanhalle kannulle, kuoltuaan.

Montgomery kuvaa säälimättä, miten lähinnä opportunistiset sukulaiset kokoontuvat Aunt Beckyn luo, kieli pitkällä odottaen tietoa siitä, kenelle täti aikoo kannun jättää. Kirjan alkukohtauksessa Aunt Becky makaa sängyssä ja nauttii jo etukäteen siitä, että on ainoa joka tietää, etteivät sukulaiset tule saamaan odottamaansa tietoa. Hänen testamenttinsa kietoo avuttomat sukulaiset Aunt Beckyn sormen ympärille vielä tämän kuoltuakin, sillä kannun saattaa saada oikeastaan kuka tahansa, eikä ainakaan se, kuka on naimaton, kiroilee julkisesti, on liian moderni tai mitä tahansa muuta, mitä Aunt Becky saattaa pitää paheksuttavana. 

Aunt Becky kuolee romaanin alkupuolella ja on siten lähes koko kirjan ajan poissaoleva hahmo, mutta hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen, mitä tarinassa sen jälkeen tapahtuu. Alkupään sukukokoontuminen onkin kirjan parhaimpia kohtauksia: Aunt Becky jakelee pistojaan kuin tikareita ja onnistuu sanomaan ääneen juuri ne nolot ja salaiset asiat, jotka suku haluaisi pitää tiukimmin piilossa tai joita yksittäiset ihmiset eivät haluaisi muistella. Hänet kuvataan itsetietoisena ja älykkäänä, mutta katkeroituneena ja yksinäisenä vanhana naisena, joka hallitsee sukulaisiaan pelolla. Ainoastaan yhdelle sukulaisistaan, Joscelyn Darkille, Aunt Becky paljastaa itsestään toisenlaisenkin puolen: ihmisrakkaan ja kokeneen naisen, joka rakastaa paitsi edesmennyttä aviomiestään myös nuoruudenrakkauttaan, ja on joutunut hautaamaan rakkaan tyttärensä.

Vanhat naiset eivät ole se, mistä Montgomery tunnetaan, mutta Annan ja Emilian ja muiden nuorten tyttöjen lisäksi Montgomeryn kirjoissa on yllättävän paljon vanhempia naishahmoja. Anna-kirjoissa Marilla ja Rachel Lynde sekä Susan Baker ja Cornelia Bryant tuovat tarinoihin keski-ikäisten ja vanhojen naisten maailmankuvaa, ja Runotyttö-kirjoissakin mielenkiintoisin suhde luodaan juuri Emilian ja tämän Elisabet-tädin välille. Montgomery siis osaa kuvata elävästi myös monitahoisia vanhempia naishahmoja, jotka ovat harvoin pelkästään hyviä ja rakastettavia - todellisia ja kiinnostavia henkilöitä siis. 

Aunt Becky on silti puhtaassa myrkyllisyydessään harvinaislaatuinen hahmo Montgomeryn henkilögalleriassa. Hän ei pyri herättämään sympatiaa kenessäkään - ei edes lukijoissa. Becky-tädin käytös on lähinnä sadistista ja karmivaa, mutta toisaalta sen ansiosta kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle ja lukija saa hykerrellä ihmisten pikkusieluisuuden ja tekopyhyyden syövereille, jotka Aunt Becky solvauksillaan ja lupauksillaan perintökannusta paljastaa.

Aunt Beckystä tulee mieleen näkemäni amerikkalaiselokuvan Perhe - August: Osage County päähenkilö, Meryl Streepin esittämä matriarkka, joka napsii pillereitä ja raivoaa sukulaisilleen. Kun Streepin esittämän Violetin alkoholisoitunut mies kuolee, sukulaiset kerääntyvät hänen taloonsa ja perhesalaisuuksien lisäksi varsinainen perhehelvetti pääsee valloilleen. Elokuvan hurjimmassa kohtauksessa Violetin vanhin tytär Barbara (Julia Robertsin esittämänä) hyökkää äitinsä kimppuun ja repii häntä tukasta, kun tämä on loukannut lähes kaikkia pöydässä istuvia ja sihisee pilleripöhnässä katkeria kommenttejaan sinne ja tänne.

Jotain raikasta, vaikkakin myös kamalaa, on näissä kuvauksissa vanhemmista naisista, jotka eivät ole lempeitä mummeleita tai yksiulotteisia täytehahmoja. Montgomeryn Aunt Becky ja Perhe-elokuvan Violet ovat naisia, joita elämä on kohdellut niin kuin se kaikkia kohtelee: ei pelkästään hyvin, välillä todella huonosti, mutta syviä jälkiä jättäen joka tapauksessa. Näistä hahmoista lukiessaan tai heitä katsellessaan tuntee pelon väristyksiä siitä, päätyykö itsekin verbaalisia raipaniskuja jakelevaksi vanhaksi naiseksi, mutta toisaalta nauttii siitä anarkistisesta sävystä, jolla kuvaa täydellisestä ja alistuvasta naisesta pistetään säpäleiksi.

Kuvaavaa on silti, että missään Tangled Webin versiossa ei kannessa komeile Aunt Becky, kirjan päähenkilö, jonka ympärillä kaikki muut tarinat pyörivät, vaan useimmiten nuori ja kaunis nainen. Vanhat naiset kirjan kannessa eivät nimittäin myy, kuten Montgomerykin hyvin tiesi.

Äitiydestä

"Silloin tällöin elämässä rakkaus yllättää ja valaisee mielen pimeät nurkat täyttäen ne kirkkaalla valolla. Silloin tällöin kohtaa kauneutta ja iloa, jotka tarttuvat sieluun valmistelematta, ilman ennakkovaroitusta." 

(Jennifer Worth: Hakekaa kätilö, 384)

Kirjoitan nyt aiheesta, josta en oikeastaan tiedä mitään, eli äitiydestä. Ehdin joululomalla lukea paljon kirjoja, joista yksi oli Anu Silfverbergin Äitikortti (2013), joka ilmeisesti ja ennalta-arvattavasti herätti kuumia tunteita sosiaalisessa mediassa ja äitifoorumeilla. Äitiydestä puhumisella tuntuu olevan sellainen vaikutus. Onkohan siihen liittyen aina "vain" oikeita tai vääriä mielipiteitä? Parempi olisi jos äitiydestä ylipäätään vain puhuttaisiin paljon paljon enemmän, siitä miltä se tuntuu, mitä se itse kullekin on, millaista on synnyttää lapsi, tai vaikka toimia kätilönä ja saattaa lapsia maailmaan.

Äitiys-teemaan liittyy myös nimittäin toinen lukemani kirja, Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! (2013) Näihin muistelmiin perustuu BBC:n mainio sarja, jota Yle näytti taannoin telkkarista. Kirja ei todellakaan ole pelkkää auringonpaistetta ja kevyttä 50-lukunostalgisointia, vaan siinä kuvataan häkellyttävän kaunistelematta kätilön ammattia kuusikymmentä vuotta sitten ja Lontoon köyhimpien alueitten ihmisten elämää, usein syntymän kautta kuvattuna.

Yhteistä näille kirjoille on juuri suorapuheisuus, mikä tuntuu kuin lasilliselta raikasta vettä, joka saa välillä köhimään shokista. Silfverbergin kirjassa on esimerkiksi pitkät pätkät faktatietoja seksistä ja lisääntymisestä, näkökulmasta "mitä koulun seksivalistustunneilla ei kerrota", ja hienoin lukemani kuvaus siitä miltä synnyttäminen hänestä tuntui. Inhorealististahan se usein on, eikä sellaisen lukeminen aina ole helppoa, mutta toisaalta ei synnyttäminenkään ole mikään kesäpäivä niityllä.

Worthin kirja taas kuvaa niin tarkkasanaisesti ja läheltä ihmisruumiin perustoimintoja, että välillä lukiessa pitää vetää henkeä ja laskea kirja käsistään. Terveysammattilaisen pätevyydellä Worth ruotii muutoksia sairaanhoidossa ja kuvaa kätilön ammatin historiaa. Pitkälti 1900-luvun alkuun asti ei nähty mitään syytä kouluttaa lääkäreitä erityisesti synnytyksen erikoisuuksiin ja vaaroihin, vaan lääkäri oli synnytyksessä paikalla ikään kuin vain näön vuoksi (siis jos naisella tai hänen miehellään oli varaa maksaa lääkärin huikeaa palkkiota). Kätilön tehtäviä hoitivat, kuten varmasti vuosisatoja siihen asti, kouluttamattomat tai "kansanparantaja"-tyyliset naiset, ja n. 60 prosenttia naisista kuoli synnytyksiin, lapsikuolleisuudesta puhumattakaan. Tässä on taas osoitus siitä, miten pieni arvo länsimaissa on annettu naisen kokemukselle tai jopa hengelle, tai sille mikä ponnistus ja ihme on saattaa elämää tähän maailmaan. Karmealta tuntuu myös lukea vielä 50-luvulle tyypillisestä työväenluokkaisen naisen elämästä, johon kuului jatkuva raskaana oleminen ja kivuliaat synnytykset. Lapsia saattoi syntyä pitkälti yli kymmenen ja kertoopa myös Worth naisesta jolla oli 24 lasta. 

Rupesin miettimään sitä, miten Montgomery kuvaa omaa ensimmäistä odotusaikaansa ja synnytystä päiväkirjoissaan. Ajalle tyypillisesti ja ehkä tulevaa yleisöään arkaillen, teksti ei tule lähellekään Silfverbergin tai Worthin kirjojen lihallisuutta ja avoimuutta, mutta Montgomery tallentaa silti poikansa Chesterin syntymän pitkään merkintään, mikä osaltaan kertoo tapahtuman tärkeydestä hänelle. Useaan otteeseen päiväkirjoissa Montgomery myös toistaa, miten hän haluaa/halusi mennä naimisiin, jotta voisi saada lapsia ja tulla äidiksi.

Viikkoa ennen poikansa syntymää Montgomery pohtii tulevaa synnytystään:

"How shall I meet it? What will it bring me? Will I pass safely through the valley of the shadow and bring therefrom a new life? Or shall I remain among the shadows?" (June 30, 1912, Selected Journals 2, 98)

("Miten kohtaan sen? Mitä se tuo minulle? Kuljenko turvallisesti varjojen laakson halki ja tuon mukanani uuden elämän? Vai jäänkö vaeltamaan varjoihin?")

Montgomeryn mietinnöissä kuuluu kaikkien aiempien naisten huoli omasta selviytymisestään synnytyksessä. Worthin kirjan valossa ei ole ihme, että vielä 1912 Montgomerykin (ensisynnyttäjäksi suhteellisen iäkäs, 37-vuotias) pitää varsin realistisena vaihtoehtona, että hän ei selviä synnytyksestä hengissä. Hän hyvästelee päiväkirjansa: "I shall not write in this journal again until all is over. Perhaps I may never write again." ("En kirjoita tähän päiväkirjaan taas ennen kuin kaikki on ohi. Kenties en kirjoita enää koskaan.")  

Pitkässä kirjoituksessa, jossa hän kuvailee Chesterin syntymää ja ensimmäisiä kuukausia, Montgomery kuvaa myös huoltaan siitä, että ei pystyisi rakastamaan tulevaa lastaan. Kuolemanpelon lisäksi se on hänen suurin pelkonsa äitiyteen liittyen. Synnytys sujuu kuitenkin hyvin, lähes kivutta, mutta vauvan ensimmäiset hetket eivät synnytä Montgomeryssä sitä suurta rakkaudentunnetta, jota hän odottaa: "I did not love my child! I did not feel like a mother." (September 22, 1912, 101) ("En rakastanut lastani! En tuntenut olevani äiti.") Vauva viedään toiseen huoneeseen yöksi hoitajan kanssa (varmasti tavallinen käytäntö siihen aikaan) ja Montgomery itkee itsensä uneen. Seuraavana päivänä hän saa kuitenkin voimansa takaisin ja pystyy tuntemaan vauvaansa kohtaan suurta rakkautta. Hän toteaa: "Motherhood is a revelation from God" ("Äitiys on ilmestys Jumalalta").

Suurimman ilon äitiydestä Montgomery jakaa serkkunsa ja parhaan ystävänsä Freden kanssa. Yhdessä he hoitavat Chesteriä, lempinimenään "Punch", ja kuvatessaan ensimmäisiä äitiyden tuomia iloja ja onnen hetkiä, Montgomery häivyttää aviomiehensä jonnekin taka-alalle ja kertoo lähinnä miten hän ja Frede nauttivat vauvan kehityksestä. Tässä julkaisemattomassa pätkässä Montgomery kuvaa Freden läheistä suhdetta Chesteriin:

"Frede calls Punch's basket “The Jolly Roger”. Punch is “Captain” and she is “First Mate” and she rings endless changes on this theme." (October 7, 1912, Unpublished journals) ("Frede kutsuu Punchin koria merirosvolaivaksi. Punch on kapteeni ja Frede ensimmäinen perämies ja hän keksii loputtomia väännöksiä tästä teemasta.") 

Kenties synnyttäminen, lasten hoitaminen ja heistä nauttiminen oli vielä tuolloin vankasti pelkästään naisten käsissä, jolloin Montgomeryn oli helpompi jakaa Chester läheisimmän naisystävänsä kuin miehensä kanssa. Toisaalta Freden rooli Montgomeryn elämän suurena rakkautena korostuu päiväkirjoissa muutenkin, joten näissä merkinnöissä on lievää "kotileikin" makua. Tuntuu että Montgomery kirjoittaa tietoisesti päiväkirjaansa fantasian kahden naisen ja lapsen perheestä, johon aviomiestä ei mahdu.

Chester ja kissa (Archival and Special Collections, University of Guelph)