Kirjakerho: Still Life with Bread Crumbs

Anna Quindlen: Still Life With Bread Crumbs (2014)

Liekö syynä se, että ihmiset elävät nykyään lähes satavuotiaiksi vai että 50-60-vuotiaita on suurten ikäluokkien myötä tällä hetkellä niin paljon, mutta olen lukenut nyt jo kaksi keski-ikäisen naisen elämästä ja rakkaudesta kertovaa romaania. Ja keski-ikäinen tarkoittaa tässä tapauksessa 50+-ikäistä ihmistä! Jos elää satavuotiaaksi, viisikymppisenä voi hyvin vielä aloittaa elämänsä uudestaan, keskeltä elämäänsä.

Luin Anna Quindlenin romaanin ("Asetelma leivänmuruilla") 60-vuotiaasta naisesta, joka muuttaa metsän keskelle erakkomökkiin, viime syksynä ollessani 30-vuotiaana naisena Fiskarsissa erakkomökissä. Samaistuin siis kirjaan vahvasti, koska siinä kuvataan yksinolemisen pelottavuus ja rauhoittavuus hyvin. Kun päähenkilö Rebecca Winter pelästyy yöllä ullakolla mellastavaa pesukarhua, ymmärsin hyvin miltä hänestä tuntuu, vaikka oman taloni ympärillä oli turvallisesti naapureita.

Rebecca on kuuluisa valokuvaaja, jonka elämä alkaa haipua unohduksiin, ainakin suuren yleisön ja hänen itsensä mielestä. Taidemaailmassa hän alkaa olla jäänne, joku johon viitataan taidehistorian luennoilla ja jota pyydetään puhumaan palkintotilaisuuksiin. Avioero itsekkäästä ja kaameasta miehestä on tapahtunut jo aikoja sitten ja ainoa aikuinen poika elää omaa elämäänsä. Rebecca kärsii rahapulasta -- rahattomuutta ja sen aiheuttamaa ahdistusta kirjassa kuvataan hyvin -- ja päätyy lopulta vuokraamaan New Yorkin asuntonsa ja muuttamaan lahoon mökkiin pikkukaupunkiin. 

Amerikkalaiseen tyyliin kirjan viesti on tuttu: elämä voi muuttua, jopa kuusikymppisenä! mikä tekee kirjasta välillä hieman ennalta-arvattavan, varsinkin loppua kohti, kun asiat tietenkin ratkeavat parhain päin. Yllättävää sen sijaan oli se, että kirjan takakannen perusteella ei voi päätellä, että kirjan päähenkilö on 60-vuotias nainen. Kirjaa mainostetaan rakkauskertomuksena (Rebecca rakastuu katontekijään, nelikymppiseen Jimiin), minkä perusteella ainakin itse oletin kirjan kertovan pari-kolmekymppisestä naisesta, niin kuin suurin osa romanttisista kirjoista. Rebecan ikä paljastuu pikku hiljaa lukiessa ja onkin itse asiassa virkistävin piirre kirjassa. Tämä ei ole mikään chick-lit-kirja, mutta ei myöskään tavanomainen rakkaustarina. Painopiste on siinä, miten Rebecca kokee itsensä ja elämänsä, miten hän suhtautuu ympäröivään hiljaisuuteen, konkreettisesti ja kuvaannollisesti, ja alkaa pikku hiljaa nähdä siinä arvokkuutta ja valokuvattavaa.

Kirjassa pohditaan paljon myös taidetta ja naistaiteilijuutta, mikä tuo yhden kiinnostavan lisätason. Rebecca on aikoinaan tullut kuuluisaksi "Kitchen Counter" (Tiskipöytä) -sarjallaan, jonka valokuvat kuvaavat hänen oman kotinsa sotkua ja sen pieniä yksityiskohtia, kuten leivänmuruja.

"I've thought a lot about the nature of art, and why women's art, particularly if it arises from domestic life, is minimized, or denigrated -- why, for instance, we pay less attention to the work of Alice McDermott, a genius miniaturist whose novels reflect the quiet everyday, than we do to the more sprawling, outward-facing work of Philip Roth." 

("Olen ajatellut paljon taiteen luonnetta ja sitä, miksi naisten taidetta, erityisesti jos se lähtee liikkeelle kodista ja perheestä, vähätellään ja haukutaan. Miksi esimerkiksi kiinnitämme vähemmän huomiota Alice McDermottin nerokkaisiin miniatyyrisiin kirjoihin, jotka heijastavat hiljaista arkea, kuin Philip Rothin rönsyileviin ulospäin katsoviin kirjoihin?")

Quindlenin kirja toi mieleen juuri lukemani Eppu Nuotion kirjan Mutta minä rakastan sinua (2015), joka kertoo viisikymppisen Karinin rakastumisesta samanikäiseen insinööriin, Lauriin. Kirja on huomattavasti juonipainotteisempi kuin Quindlenin kirja (viipyily tekisi välillä hyvää suomalaisille kirjoille!), mutta kauniisti siinä silti kuvataan rakastumista, Turkua ja elämää siinä vaiheessa, kun takana on jo yksi tai useampi elämänvaihe, avioero, työura, ja silti kaikki saattaa alkaa taas kerran alusta uuden ihmisen kanssa.

Kirjakerho: Belle

Paula Byrne: Belle. The True Story of Dido Belle (2014)

Belle on Paula Byrnen kirjoittama historiateos, tavallaan Dido Belle -nimisen naisen elämäkerta, mutta oikeastaan tutkimus orjuuden historiasta Britanniassa. Olen lukenut Byrnelta aiemmin Jane Austen -elämäkerran nimeltään The Real Jane Austen (2013), jossa Austenin elämää tarkastellaan esineiden kautta.

Miksi kirja ei sitten ole varsinainen elämäkerta? Didosta tiedetään niin vähän, että Byrne esittelee ensisijaisesti sitä mitä tiedetään: 1700-luvun ajankuvaa ja orjuusoikeudenkäyntejä, joissa Didon adoptioisä Mansfieldin jaarli, William Murray, Englannin sen aikainen Lord Chief Justice (eli korkeimman oikeuden ylituomari) toimi ratkaisevana päättäjänä ja jonka ansiosta orjuus vähitellen tuli laittomaksi Englannissa.

Dido oli orjanaisen ja englantilaisen yläluokkaisen kapteenin John Lindseyn lapsi, niin sanottu "mulatti" eli puoliverinen, joilla oli englantilaisessa rasistisessa luokkayhteiskunnassa hieman parempi asema kuin vapailla täysmustilla tai orjilla, mutta joita ei silti hyväksytty ylempiin piireihin. Didon äidin kuoltua hänen isänsä vei tytön setänsä Lordi Mansfieldin ylenpalttiseen maalaiskartanoon Kenwood Houseen kasvatettavaksi. Mansfield ja tämän vaimo Mansfieldin kreivitär olivat lapsettomia, mutta he olivat jo aiemmin ottaneet kasvatettavakseen Didon serkun, Elizabethin, ja Byrnen mukaan on mahdollista, että Mansfieldit halusivat Didosta Elizabethille kasvukumppanin.

Tytöt olivat läheisiä ja lähes ainoa todiste Didon olemassaolosta onkin taulu, jossa sekä Elizabeth että Dido katselevat meitä. Byrne aloittaa kirjansa tästä maalauksesta, koska se tuntuu kertovan kaiken olennaisen Didosta: hänen ja Elizabethin läheisyydestä, mutta ei täysin tasavertaisesta suhteesta, koska Elizabeth oli valkoihoinen; Didon luonteesta, joka on älykäs, ilkikurinen ja itsevarma -- häntä ei kuvata taulussa varsinaisesti palvelijaksi, mutta hän on silti eksoottinen lisä Kenwoodin kartanoon, tummassa ihossaan, turbaanissaan ja silkkihuivissaan. Byrne myös huomauttaa, että Didon asento on vahvasti seksuaalinen, koska 1700-luvun englantilaisessa taiteessa ei ollut tapana näyttää yläluokkaisten naisten ruumiinmuotoja. Didon reisi piirtyy selvästi näkyviin silkkihameen alta, kun taas Elizabethin keho on jäykkä korsetin ja ison hameen peittämä kolmio.

Dido Belle ja Elizabeth Murray (1779)

Koska Didon elämästä ei ole säilynyt useita kirjallisia todisteita tai dokumentteja, Byrne keskittyy luomaan ajankuvaa maailmasta, jossa hän eli. Orjuuden kauhuista ja tehokkaasta koneistosta lukeminen onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. En tiennyt Englannin mustien historiasta tai orjakaupasta lähes mitään, ja Byrne kuvaa mielenkiintoisesti, miten se eroaa esimerkiksi Yhdysvaltojen historiasta.

Englannissa orjuus kiellettiin vasta 1833, mutta samanlaisia plantaaseja kuin Yhdysvalloissa siellä ei koskaan syntynyt. Siitä huolimatta Englanti oli orjakaupan päätoimija, ja koko maan ja sen vauraan yläluokan rikkaudet revittiin siirtomaissa pakkotyössä olevien orjien selkänahasta. Kiinnostava esimerkki orjuuden vastaisesta taistelusta ovat anti-sakkariitit, eli sokerista kieltäytyjät, jotka kiinnittivät huomiota puhtaan valkoisen sokerin veriseen taustaan. Sokeriruoko, josta sokeria tehtiin, kasvoi vain siirtomaissa, erityisesti Länsi-Intian saarilla Karibialla, ja sokerin kasvatus ja jalostus oli rankkaa ja tappavaa puuhaa, josta huolehtivat yksinomaan orjat kaameissa olosuhteissa. Tässä kohtaa ajattelin, että paljon ei ole muuttunut noista ajoista. Edelleen mekin käytämme tuotteita, jotka on valmistettu jonkun toisen kärsimyksellä, eikä orjuus ole hävinnyt maailmasta mihinkään.

Byrnen kirja on sisarteos samannimiselle elokuvalle, mutta elokuvan ongelma on yksinkertainen totuus: joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Elokuva tekee Didon elämästä kiiltokuvamaisen rakkaustarinan, jossa hänen tulevaksi miehekseen väännetään Somersett- ja Zong-orjaoikeudenkäynnit käynnistänyt lakimies. Todellisuudessa Dido meni naimisiin valkoihoisen ranskalaisen miespalvelijan kanssa, josta ei tiedetä juuri mitään, niin kuin ei heidän yhteiselämästään tai Didon loppuvaiheista. Kauniita pukuja ja maisemia on tietysti kiva katsoa, mutta Didon erityinen elämä olisi vaatinut vahvemman elokuvan, jossa orjuus, epäoikeudenmukaisuus ja tummaihoisen naisen asema 1700-luvulla olisi näytetty kaikessa raadollisuudessaan.

Kirjakerho: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha (2012) (The Red Garden, 2011)

Kun olin kipeä, pyysin äitiä tuomaan kirjastosta jotain luettavaa. Sain tämän kirjan ja aluksi katselin sitä epäluuloisena. Ajattelin vielä siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan romaaneja, enkä keskittymään keksittyyn maailmaan. Alice Hoffmankin oli minulle aivan outo nimi.

Onneksi minulla kuitenkin oli 39 asteen kuume ja hajonnut tietokone, niin en voinut muuta kuin lukea tämän kirjan. Muistin miten ihanaa lukeminen voi olla, ihan fyysisenäkin kokemuksena. Koko kehoon leviää samanlainen mielihyvän tunne kuin jos laskeutuisi lämpimään kylpyveteen. Hyvän kirjan lukeminen voi olla joskus niin nautinnollista, että ei ihme että 1800-luvulla naisia varoiteltiin romaanien lukemisen vaaroista.

Jollakin nettisivulla Hoffmanin tyyliä kuvailtiin termillä fairy tale fiction eli satufiktio. Pidän tuosta termistä Hoffmanin tapauksessa enemmän kuin vaikkapa maagisesta realismista. (Ja termejähän riittää. Hoffman kirjoittaa kuvausten mukaan myös "fantasiaa" ja "romanttista" kirjallisuutta.)

Hoffmanin tarinat Punaisessa puutarhassa sisältävät usein maagisia elementtejä (karhun ja naisen välistä rakkautta, verenpunaisen puutarhan, Elämän Puun, naisen joka on ankerias), mutta koska hänen kirjoituksensa ei edes pyri realismiin, maaginen realismi tuntuu jotenkin väärältä kuvaukselta. Hoffman onkin nykyajan kirjallisuudelle niin vieras tarinankertoja, jonka teokset pyrkivät ennen kaikkea luomaan sen saman illuusion kuin entisajan suulliset tarinoitsijat: satua tai totta, et voi olla kuuntelematta.

Punainen puutarha rakentuu erillisistä, mutta toisiinsa liittyvistä tarinoista ja ne kaikki sijoittuvat Blackwellin kylään/kaupunkiin Massaschusettsissa. Kirja on lineaarinen siten, että ensimmäinen tarina sijoittuu vuoteen 1750, kun uudisasukkaat perustavat kylän, ja viimeinen vuoteen 1986. Tarinat vierivät eteenpäin vuosien mukana ja uusien sukupolvien myötä. Jo kirjan rakenne tuo siihen eeppisen tunnelman, joka muistuttaa Maa on niin kaunis -virren säettä: "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mies[ja nais-]polvet vaipuvat unholaan".

Unholaan vaipuvien sukupolvien ja ihmiskohtaloiden taustalla pysyy kuitenkin järkähtämättömänä yksi: kylä ja sitä ympäröivä luonto, metsät, vuoret ja joki. Blackwell ja sen puut ja muut luonnonelementit ovat kirjan ainoa päähenkilö, joka pysyy mukana tarinasta toiseen. 

Tässäkin mielessä Hoffman on vanhanaikainen kirjailija: hänen henkilöhahmonsa ovat erottamattomia siitä paikasta, mihin sattuvat syntymään. Punaisen puutarhan hahmot eivät kärsi eksistentiaalisesta elämäntuskasta, eivätkä vaeltele ahdistuneina suurkaupungeissa nimettömien ja tuntemattomien ihmisten keskellä. He ovat aina jonkun poikia ja tyttäriä, jonkun naapureita ja jonkun lapsenlapsia, ja yhtä erottamaton osa kylää kuin läheisen joen ankeriaat. Se ei silti tarkoita, että kaikki menisi aina hyvin. Päinvastoin. Monet kirjan tarinoista ovat sydäntäraastavan surullisia, jopa väkivaltaisia.

Koska luin tämän kirjan suomeksi, on pakko kehua Hoffmanin vakiosuomentajaa Raimo Salmista. Kieli on kaunista ja maagista. Pidin erityisesti myös siitä, että joissain tarinoissa vilahtelee historiallisia henkilöitä, jotka lukija joko tunnistaa tai ei. 

Yksi tarina kertoo esimerkiksi Emily Dickinsonin vierailusta Blackwelliin, ja vaikka häntä ei nimetä, pikku hiljaa tarinan edetessä tietyt yksityiskohdat paljastavat kenestä on kyse. Kirja tutustuttaa myös amerikkalaiseen folkloreen, joka on melko tuntematonta Suomessa. En ollut aiemmin kuullut vaikkapa Johnny Appleseedistä, joka istutti omenapuita ja perusti omenatarhoja ympäri Yhdysvaltoja.

Luin Hoffmanilta myös Aavikon kyyhkyset (2014, The Dovekeepers, 2011) ja Noitasisaret (1996, Practical Magic, 1995).  

Aavikon kyyhkyset toimi suomeksi, koska sen on suomentanut Salminen. Ainoastaan kirjan nimi on mielestäni harhaanjohtava. "Aavikon kyyhkyset" tuo mieleen herkät ja hentoiset naiset, jotka kujertavat avuttomina aavikolla. Tämä mielikuva ei voisi olla kauempana kirjan neljästä päähenkilöstä, jotka selviytyvät pitkästä piirityksestä ja erinäisistä julmuuksista muinaisessa Masadan linnoituksessa Juudeassa. "The Dovekeepers" viittaa näiden neljän naisen työhön linnoituksessa. He huolehtivat kyyhkysistä, jotka toimivat tärkeinä viestiviejinä 70 jKr.-luvun saarretun aavikkolinnoituksen ja muun maailman välillä.

Noitasisaret taas oli niin huonosti käännetty, että pitää joskus lukea kirja englanniksi. Juoni on muuten ihan erilainen kuin Hollywood-leffassa, joka kirjasta tehtiin 1990-luvulla.

Väitöskirjaohjaajani kertoi, että Hoffmanin kirjoista on juuri tehty väitöskirja Oulun yliopistossa. Se

löytyy täältä. 

Kirjakerho: The Signature of All Things & The Invention of Wings

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kirjoista, joita olen lukenut kesän ja syksyn aikana. Niillä ei ole mitään tekemistä Montgomeryn kanssa, mutta hyvä niin!

Minulla on ollut tänä vuonna ruhtinaallisen paljon aikaa lukea muutakin kuin väitöskirjaan liittyviä kirjoja (kuukauden kesäloma ja kuukauden sairasloma auttavat asiaa kummasti). Kuulostaa vähäpätöiseltä asialta, mutta ainakin lukemista rakastavat tajuavat, mistä on kyse.

Olen nimittäin saanut takaisin lukemisen nautinnon. Ja mikä tärkeintä: olen pystynyt taas uppoutumaan romaaneihin. Väitöskirjan tekeminen ja jatkuva kiire on poistanut minusta tarinaan uppoutumisen taidon, ja parin viime vuoden ajan olen lukenut lähinnä elämäkertoja ja no...katsonut elokuvia tai tv-sarjoja, jos olen halunnut vajota fiktiiviseen maailmaan.

Mutta jos on lukenut viisivuotiaasta saakka ja tulee perheestä, jossa kirjat ovat yhtä tärkeitä hengissäpysymiselle kuin leipä ja uni, elämä tuntuu aina vähän vajavaiselta, jos ei pysty elämään myös kirjoissa.

Haluan jakaa nämä kirjat kanssanne myös siksi, että ne ovat olleet paitsi hyviä kirjoja, myös harvinaisen täydellisiä lukemisen ilon takaisin saamiseen. Niitä kaikkia yhdistää tarinankerronnan taito.

(Valitettavasti suurin osa kirjoista on englanninkielisiä, mutta toivottavasti ne käännetään pian suomeksikin.)

Elizabeth Gilbert: The Signature of All Things (2013) & Sue Monk Kidd: The Invention of Wings (2014)

Nämä kirjat kuuluvat yhteen ja muistuttavat toisiaan. Ne ovat historiallisia romaaneja, jotka tuovat esiin historian unohdettuja naisia: tiedenaisia, aktivisteja, orjia. Molemmat myös sijoittuvat samaan aikaan, 1800-luvun alkupuoliskolle, ja niissä tarkastellaan muutosta 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin ja siitä eteenpäin. Olisiko tämä lajityyppi nyt nosteessa Yhdysvalloissa, kun Gilbert ja Monk Kidd ovat molemmat siellä best-seller-kirjailijoita? Jos näin on, niin hyvä. Historialliset romaanit, varsinkin naisnäkökulmalla, ovat aina tervetulleita.

Gilbertin kirjan luin kesällä, kun löysin sen Kanadasta pehmeäkantisena. Olin yllättynyt, kun Eat, Pray, Love -kirjan kirjoittajan uusin olikin jotain ihan muuta. Ei omaelämäkerrallinen, ei self-helpiä, ei joogaa ja meditaatiota, ei eksoottisia paikkoja, eikä myöskään parisuhteen kuvausta (niin kuin Gilbertin edellisessä kirjassa Committed, joka pohti avioliiton merkitystä ja historiaa). 

The Signature of All Things kertoo Alma Whittakerista, rikkaan Amerikkaan emigroituneen kasvitieteilijän tyttärestä, joka syntyy samalla hetkellä kuin uusi vuosisata, 1800. Alman kautta kuvataan poikkeuksellisen naisen asemaa ja valintoja vuosisadan kuluessa, ja päädytään Philadelphiasta Tahitille ja lopulta Hollantiin. 

Kirjan kieli on uskottavasti vanhahtavaa ja kaunista, erityisesti kun kuvataan kasvimaailman ihmeitä ja Alman kiintymystä sammaleisiin, kasvitieteen osa-alueeseen, joka on tarpeeksi vähäpätöinen, että nainenkin voi tutkia sitä. Loppuosassa päästään käsiksi Darwiniin ja evoluutioteoriaan, ja silloin ollaankin jo uuden maailman ja ajan äärellä: Jumala tiputettiin alas taivaalta, ihmiset periytyivät apinoista ja tieteellinen maailmanselitys korvasi uskonnollisen.

Sue Monk Kiddin kirjan The Invention of Wings luin syksyllä ja aluksi en muistellut Gilbertin kirjaa ollenkaan. Monk Kiddin kirja kertoo nimittäin orjuudesta Charlestonin kaupungissa, Etelä-Carolinan osavaltiossa 1800-luvun alkupuolella. 

Pikku hiljaa rupesin kuitenkin miettimään, että kirjat ovat saman ajan kaksi eri näkökulmaa. Gilbertin kirja keskittyy valkoisen naisen elämään pohjoisessa osavaltiossa, jossa orjuus ei ollut yhtä näkyvä osa arkea kuin eteläisissä osavaltioissa. Monk Kiddin kirja taas avaa tuon ajan synkän varjopuolen: sen, miten koko Yhdysvaltojen vauraus perustui orjakauppaan.

Monk Kiddin kirjan pääosassa ovat Sarah Grimké, rikkaan lakimiehen ja plantaasinomistajan tytär, sekä Hetty/Handful, orjatyttö, joka annetaan Sarahille lahjaksi tämän 11-vuotissyntymäpäivänä. Tyttöjen elämät kietoutuvat toisiinsa, ja kirja jakautuu lukuihin, joissa molempien kertojanäänet kuvaavat tapahtumia kahdesta eri näkökulmasta. 

Sarahin ääni kuvaa etuoikeutettua elämää, joka silti perustuu toisten riistämiseen ja orjuuttamiseen. Mutta myös Sarah on omalla tavallaan vanki, hän ei pysty hyväksymään ympärillään vallitsevia oloja ja kehittyy pikku hiljaa kirjan kuluessa orjuuden vastustajaksi, abolitionistiksi. Sarahin kautta kuvataan myös 1800-luvulla elävän naisen toisenlaista orjuutta: ei mahdollisuutta opiskella, hankkia ammattia tai olla menemättä naimisiin.

Handfulin ääni on kirjan kapinallinen ääni. Kieli muuttuu täysin toisenlaiseksi kuin Sarahin korrekti englanti. Handful puhuu kieliopillisesti väärin, mutta runollisesti oikein. Handfulin ja hänen äitinsä, Charlotten, suhteen kuvaamisen kautta Monk Kidd tuo kirjaan jotain siitä, millaista orjien elämä on mahdollisesti ollut yhteiskunnassa joka ei nähnyt heitä ihmisinä, kulttuurissa joka ei ollut heidän omansa, sekä kielen keskellä jonka he joutuivat opettelemaan. Handful ei hyväksy sitä, että hän on vain kauppatavaraa, kuten ei hyväksy hänen äitinsäkään, ja hän pitää yllä ihmisarvoaan ja päänsisäistä vapauttaan juuri kielen avulla tai vaikka kylpemällä Sarahin huoneessa ilman lupaa:

“I have one mind for the master to see. I have another mind for what I know is me.”

Kirjan lopussa on Monk Kiddin jälkisanat, joista selviää, että Sarahin hahmo perustuu todellisen Sarah Grimkén (1792-1873) elämään. Hän ja sisarensa Angelina olivat tärkeitä hahmoja abolitionistisessa liikkeessä, ja he kiersivät puhumassa orjuuden lakkauttamisen puolesta ympäri Yhdysvaltoja, aikana jolloin nainen ei saanut puhua julkisesti. Jatkamalla puhekierroksiaan Sarah ja Angelina ottivat kantaa naisten rajoitettuun asemaan ja taistelivat siten myös naisten aseman puolesta. Kuten niin usein käy, myöhempi historiankirjoitus ei muista Grimkén sisaruksia, mutta Wikipedia-artikkelit heistä kyllä löysin (Sarah & Angelina).

Kirjeitä MacMillanille

Melkein kuukauden tauon jälkeen palaan taas töiden pariin, eli Montgomeryn teksteihin. Olen taas Tartossa tekemässä töitä ja täällä ne aina sujuvat, koska kaupunki on sopivan pieni ja sopivan iso rauhallisille kävelyretkille ja kahviloille, joissa voi uppoutua lukemiseen.

Tänään luin Montgomeryn kirjeitä kirjeystävälleen, skottilaiselle George Boyd MacMillanille (julkaistu osittain kirjassa My dear Mr. M. Letters to G. B. MacMillan from L. M. Montgomery. Toim. Bolger & Epperly, 1992). He olivat kirjeenvaihdossa yli kolmekymmentä vuotta ja tapasivatkin kerran Montgomeryn häämatkalla Skotlantiin ja Englantiin vuonna 1911.

Koska olen pitänyt ja joutunut pitämään melkein koko syksyn mittaisen tauon Montgomerystä, oli ihanaa palata taas hänen sanojensa pariin. Jokin kumma voima niissä on, niin että hetkessä on kulkeutunut Prinssi Edvardin saarelle Cavendishiin ja tämän monitahoisen naisen pään sisään.

Luen kirjeitä nyt kun minulla on aikaa, koska haluan verrata niitä päiväkirjoihin. Montgomeryllä oli tapana kierrättää paljon materiaalia, erityisesti päiväkirjoista kirjeisiin ja romaaneihin. Osittain tämä johtui ajan puutteesta: Montgomeryllä ei yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa kaikkia kirjeitä lukuisille ystävilleen ja sukulaisilleen "from scratch" eli täysin tyhjästä.

Toisaalta päiväkirjatekstin käyttäminen kirjeissä ja jopa romaaneissa kertoo siitä, että Montgomery arvosti päiväkirjaansa taiteellisena työnä ja kirjoitti varmasti usein sinne ensiksi ja parhaiten tietystä tapahtumasta tai ajatuksistaan. Hän ei halunnut, että jokin erityisen taitavasti kirjoitettu kohta päiväkirjassa jäisi "vain" hänen silmilleen nähtäväksi, vaan lähetti sen eteenpäin maailmalle, esimerkiksi Skotlantiin asti.

Kiinnostavaa kirjeissä on tähän mennessä ollut se, miten Montgomery kuvailee itseään ulkopuoliselle. Päiväkirjassahan hän kirjoittaa lähinnä itselleen (vaikka tuleva yleisö onkin aina vahvasti läsnä), mutta kirjeessä vastaanottaja on elävä ihminen, kirjoittajanurasta haaveileva lehtimies MacMillan. Arvattavasti Montgomery antaa itsestään hieman kaunistellumman kuvan kuin päiväkirjassaan -- hän esimerkiksi sanoo ensimmäisessä kirjeessä olevansa 26-vuotias, vaikka todellisuudessa on 29 -- mutta toisaalta paljastaa rivien välistä luonteenpiirteitä, mitä päiväkirja ei näytä.

Macmillan ja Montgomery keskustelevat rakkaudesta -- mikä kiinnostaa minua erityisesti, koska väitöskirjani aiheena on romanssi --, mutta myös kutsumuksesta, uskonnosta, uuden vuoden lupauksista (mahdottomia toteuttaa Montgomeryn mielestä) ja Anna-kirjan vastaanotosta.

Kirjeissä ei ehkä pääse kurkistamaan Montgomeryn yksityisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kuten ei päiväkirjassakaan, mutta niissä esiintyy Montgomery viisaimmillaan: terävä ajattelija, joka kirjoittaa esseemäiseen tyyliin elämän suurista kysymyksistä (usein vastaten Macmillanin esittämään kysymykseen), mutta kuvailee myös oman elämänsä pieniä ja värikkäitä yksityiskohtia, juuri niitä jotka tekevät kirjeet yhtä eläviksi, kuin jos olisin saanut ne tänään postissa.

"I think we should just write out what is in us -- what our own particular 'demon' gives us -- and the rest is on the knees of the gods. If we write truly out of our own heart and experience that truth will find and reach its own." (March 19, 1906)

Divari-Kirjamessut

Kirjamessujen löytöjä

On vuotuisen Kirjamessupäivityksen aika! Saran blogin innoittamana kerron taas kirjoista, joita löysin messujen divariosastolta. Kirjamessuista onkin tullut minulle nykyään lähinnä paikka, missä teen vuotuisen divarikierroksen ja yritän löytää sekä työ- että hupikirjoja. Väenpaljous ja ohjelman runsaus vaikuttavat minuun niin, että en jaksa oikein paneutua mihinkään (paitsi vanhojen kirjojen shoppailuun), joten tänäkin vuonna keskityin vain Saran tapaamiseen ja kirjojen metsästämiseen. 

Ainoa kirjailijavieras, jota pysähdyin kuuntelemaan oli Riitta Konttinen, joka kertoi taiteilijasisaruudesta uuden kirjansa pohjalta. Taiteilijatoveruutta (2014, Siltala) kertoo Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Maria Wiikin ja Helena Westermarckin yhteisistä opiskelu- ja maalausmatkoista, ja luin kirjan kesällä. Näin myös aiheeseen liittyvän näyttelyn Hämeenlinnan taidemuseossa. Konttinen on tehnyt hienoa työtä uransa aikana tuodessaan näitä unohdettuja naismaalareita suuren (nyky-)yleisön tietoisuuteen ja muutenkin laajentanut kuvaa esimerkiksi Suomen kultakauden taiteesta. Maalasivat siellä muutkin kuin vain Gallen-Kallela ja Edelfelt!  

Divariosastolle upposi taas ihan liikaa rahaa, mutta ilo oli toisaalta suuri kun löysin kerrankin kaksi sellaista kirjaa, joita olin varta vasten tullut etsimään. Ensimmäinen oli Montgomeryn Pienen runotytön vanha suomennos, siis se alkuperäinen I. K. Inhan käännös vuodelta 1928, ei "uudistettu" suomennos. Kirjoitan Runotyttö-käännöksistä artikkelia tällä hetkellä, joten Inhan suomennos on kovassa käytössä. Luen sitä parasta aikaa ensimmäistä kertaa ja täytyy sanoa, että harvoin tapaa niin ei-vanhentunutta käännöstä melkein 90 vuoden takaa. Muutamat sanat menevät minulta ohi, mutta muuten kieli on kaunista ja soljuvaa ja tavoittaa hienosti Montgomeryn englannin sävyt ja huumorin. Suosittelen tämänkin version lukemista kaikille niille, jotka ovat lukeneet vain uudemmat käännökset (punaraidalliset kirjat).

Toinen työhön liittyvä löytö oli Alice Munron Kallis elämä (2014, Tammi), joka on ihan tuore kirja, mutta sain sen käytettynä. Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna ja tämä on hänen toistaiseksi viimeisin kirjansa, Munron mukaan viimeinen. Osallistun keväällä Tammen Keltaista kirjastoa käsittelevälle kurssille ja tarkoitus olisi pitää luento Munron kirjoista. Pakollinen Montgomery-kytkös: Munro on maininnut Montgomeryn Emily of New Moon -kirjan (eli Pienen runotytön) tärkeimmäksi lukukokemuksekseen.

Myös ruotsinkielisen Anne på Grönkulla -kirjan (Gleerups) löytyminen oli hauska sattuma. Sekin liittyy tavallaan työhön, sillä alunperin Montgomeryn Anna-kirjat käännettiin suomeksi juuri näistä ruotsinkielisistä laitoksista. Tämä kyseinen painos on 50-luvulta, joten sitä on ilmeisesti vielä entuudestaan muokattu, ainakin sisälehdellä mainitaan alkuperäisen kääntäjän Karin Jensenin lisäksi myös "bearbetare" eli tekstin muokkaaja. Pitää lukea ehdottomasti vertailun vuoksi ja ruotsin kielen preppaamiseksi myös ruotsinkielinen Anna.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia -klassikko vanhana pokkariversiona 1920-luvulta oli ainakin itselleni shokki, koska en ole tällaista kantta ikinä nähnyt ja olen niin tottunut vakiintuneeseen neljä sisarusta -kanteen, joka kirjasta yleensä valitaan kansikuva-aiheeksi. 20-luvun versiossa kansi on tehty hienolla kohopainotekniikalla ja siinä komeilee keimaileva turbaanipäinen nainen. Kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja kertoo hieman erilaisista pikku naisista kuin kilteistä siskoksista. Tässäkin painoksessa kiehtoo myös vanha ja lyhentämätön suomennos. Pikku naisia lyhennettiin myöhemmissä painoksissa huomattavasti, enkä esimerkiksi itse ole vieläkään lukenut kokonaista versiota suomeksi.  

Täysin työhön liittymätön yllätys oli Astrid Lindgrenin Kerstin ja minä -kirjan löytyminen. Kinusin tätä kirjaa joskus pienenä äidiltä supermarketissa, mutta en silloin saanut omaksi. Siitä asti olen miettinyt, minkälainen kirja on ja olisiko se niin ihana kuin nuorempana ajattelin. Kaksostytöistä kertovat kirjat, varsinkin maalle sijoittuvat, eivät voi olla muuta kuin täydellisiä tyttökirjoja! Aloin lukea kirjaa jo samana iltana kun sen hankin ja ainakin tähän mennessä se ei ole pettänyt odotuksia. 

Lindgren on hyvä ja humoristinen kirjoittaja ja kirjassa on mainittu jo "suomalainen sauna" ja sana "paska", joten olen tyytyväinen. Myös tässä kirjassa on hauska ja hyvällä tavalla vanhahtava 50-luvun käännös. Pakollinen Montgomery-kytkös: Lindgren on sanonut, että Montgomeryn punatukkainen Anna-orpotyttö inspiroi häntä kun hän loi oman, vieläkin anarkistisemman punatukkaisen orpotyttönsä Pepin.

Lisäksi löysin Anni Swanin satuja, Rauha S. Virtasen Kiurut laulavat, jota en ole vielä lukenut, Ernst Brunnerin Edith Södergran -romaanin ja pari Anna-kirjaa. 

Kynällä kyntäjät

Leikekirjojen välissä kirjoitan vähän kirjasta, joka on lojunut työpöydälläni jo puoli vuotta ja josta olen halunnut kirjoittaa pitkään. Kyseessä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola), jonka artikkelit käsittelevät itseoppineita kirjoittajia, ns. "kansanihmisiä", jotka pitivät päiväkirjoja, kirjoittivat maaseutukirjeitä, runoja, veisuja, näytelmiä ja käsinkirjoitettuja sanomalehtiä, usein ilman sen kummempaa koulusivistystä.

Erityisesti Anna Kuisminin artikkeli rahvaan päiväkirjoista ja omaelämäkerroista kiinnosti minua, koska tutkin itsekin päiväkirjoja. Montgomeryn päiväkirjoja tutkiessa unohtuu usein se, että kaikki päiväkirjat eivät ole romaanimaisia, vuosikausia kestäneitä ja editoituja kokonaisuuksia, joita ulkopuolisenkin lukijan on helppo seurata. Suurinta osaa päiväkirjoista pidettiin vain itseä varten, eikä niitä aiottukaan muiden silmien nähtäväksi. 

Kuisminin artikkeli muistuttaa kuitenkin tärkellä tavalla siitä, että nämä rahvaankin päiväkirjat käyttävät aivan samanlaisia kirjallisia keinoja kuin "sofistikoituneemmat" ja kirjallisemmat päiväkirjat, kuten Montgomeryn massiiviset päiväkirjat.

Kuismin mainitsee esimerkiksi hailuotolaisen Anna Nikulan (s. 1865) päiväkirjan, jossa tämä lainaa tekstiä suoraan K. J. Gummeruksen romaanista Ylhäiset ja alhaiset (1870) kuvatakseen sydämensä tuntoja: 

"Sydämeni on minun muisto kirjani. Mitä sinne on tänä aikana kirjoittu, on kuumilla kirjaimilla sinne painettu. Aamuin, Illoin, päivin, öin kaikuu yksi nimi, näkyy yksi kuva ja pysyy yksi ajatus: Löydänkö iloa maailmassa? olen kysynyt sydämmeltäni. Joka on vastannut: Et." (Kynällä kyntäjät, 92) 

Olin ajatellut -- ylimielisesti ja väärin -- että vain ammatikseen kirjoittavien päiväkirjanpitäjien, kuten Montgomeryn tai Woolfin tai Kallaksen päiväkirjoissa lainataan tekstiä romaaneista tai kirjoitetaan tapahtumista fiktiivisen linssin tai fiktiosta tuttujen konventioiden avulla. Hauska huomata, että näin tapahtuu kaikenlaisissa päiväkirjoissa! Taitaa olla luonnollista kirjoittavalle ja lukevalle ihmiselle, että oma ja lainattu, koettu ja luettu sekoittuvat.

Toinen mielenkiintoinen esimerkki on kyläompelijatar Ida Digertin päiväkirja (1894-1899), jossa Ida listaa perheenjäsenensä ja eletyt vuotensa (20 vuotta kun päiväkirja alkaa). Idan päiväkirja ei kiinnosta minua niinkään sisältönsä takia vaan Idan syntymävuoden takia. Ida on syntynyt samana vuonna kuin Montgomery, 1874, tosin alkuvuodesta helmikuussa, kun taas Montgomery syntyi marraskuun viimeinen päivä.

Jäin miettimään, mikä näitä kahta samana vuonna syntynyttä päiväkirjanpitäjää yhdistää. Toinen Suomessa Tuimalan kylässä syntynyt, toinen Prinssi Edwardin Saaren Cavendishin kylässä Kanadassa syntynyt. Molemmat pitivät päiväkirjaa, toinen kaksikymmentävuotiaasta, toinen neljätoistavuotiaasta. 

Ida aloittaa päiväkirja-vihkonsa luettelolla:

"1874. Helmikuun 2 p: olen syntynyt, Marttilan pitäjässä, Kosken kappelissa, Tuimalan kylässä, (Mäntylässä).

1875

1876

1877

1878

...

1894 Alkaa tämä päiväkirja, muutamilla muistiinpanoilla.

2 p. Helmikuuta täytin 20 vuotta." (Kynällä kyntäjät, 89)

Montgomery sen sijaan kirjoittaa:

"Sept. 21, 1889. I am going to begin a new kind of diary. I have kept one of a kind for years -- ever since I was a tot of nine. But I burned it to-day. It was so silly I was ashamed of it. And it was also very dull. I wrote in it religiously every day and told what kind of weather it was." (The Selected Journals, 1) 

("Aion alkaa pitää uudenlaista päiväkirjaa. Olen pitänyt jotain päiväkirjan tapaista jo vuosia -- siitä asti kun olin yhdeksänvuotias napero. Mutta tänään poltin sen. Se oli niin hölmö, että minua hävetti. Sen lisäksi se oli niin tylsä. Kirjoitin siihen tunnontarkasti joka päivä ja raportoin millainen sää oli.")

Ensisilmäyksellä Idan luettelomaisen merkinnän ja Montgomeryn ensimmäisen kirjoituksen välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Montgomery arvostelee merkinnässään juuri rahvaan päiväkirjojen kaltaisia "sääpäiväkirjoja" -- hän pitää sellaisia päiväkirjoja lapsellisina ja aikoo itse kirjoittaa muustakin kuin säästä. 

Tarkemmin ajateltuna Idan ja Maudin päiväkirjoissa on kuitenkin enemmän yhteistä kuin luulisi. Molemmat pitävät tärkeänä kirjata ylös ajatuksiaan ja faktojaan elämästään. Molemmat haluavat kirjoittamalla jättää jonkin jäljen historiaan. Todisteen siitä, että henkilöt nimeltä "Ida" ja "Maud" olivat olemassa, hengittivät, ajattelivat ja elivät. 

Molemmat 1874 syntyneet tytöt myös osoittavat harvinaisen voimakasta omantunnonarvoa, Ida merkitessään syntymäpäivänsä listan alkuun ("olen syntynyt") ja Montgomery julistaessaan aloittavansa kokonaan uudenlaisen päiväkirjan. Päiväkirjan pitäjälle tärkein hetki on tietenkin oman syntymäpäivän lisäksi se, kun päättää kirjata elämäänsä päiväkirjaan. Se, että pitää omaa elämäänsä tallentamisen arvoisena, kertoo ihmisestä jo paljon.