Kynällä kyntäjät

Leikekirjojen välissä kirjoitan vähän kirjasta, joka on lojunut työpöydälläni jo puoli vuotta ja josta olen halunnut kirjoittaa pitkään. Kyseessä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola), jonka artikkelit käsittelevät itseoppineita kirjoittajia, ns. "kansanihmisiä", jotka pitivät päiväkirjoja, kirjoittivat maaseutukirjeitä, runoja, veisuja, näytelmiä ja käsinkirjoitettuja sanomalehtiä, usein ilman sen kummempaa koulusivistystä.

Erityisesti Anna Kuisminin artikkeli rahvaan päiväkirjoista ja omaelämäkerroista kiinnosti minua, koska tutkin itsekin päiväkirjoja. Montgomeryn päiväkirjoja tutkiessa unohtuu usein se, että kaikki päiväkirjat eivät ole romaanimaisia, vuosikausia kestäneitä ja editoituja kokonaisuuksia, joita ulkopuolisenkin lukijan on helppo seurata. Suurinta osaa päiväkirjoista pidettiin vain itseä varten, eikä niitä aiottukaan muiden silmien nähtäväksi. 

Kuisminin artikkeli muistuttaa kuitenkin tärkellä tavalla siitä, että nämä rahvaankin päiväkirjat käyttävät aivan samanlaisia kirjallisia keinoja kuin "sofistikoituneemmat" ja kirjallisemmat päiväkirjat, kuten Montgomeryn massiiviset päiväkirjat.

Kuismin mainitsee esimerkiksi hailuotolaisen Anna Nikulan (s. 1865) päiväkirjan, jossa tämä lainaa tekstiä suoraan K. J. Gummeruksen romaanista Ylhäiset ja alhaiset (1870) kuvatakseen sydämensä tuntoja: 

"Sydämeni on minun muisto kirjani. Mitä sinne on tänä aikana kirjoittu, on kuumilla kirjaimilla sinne painettu. Aamuin, Illoin, päivin, öin kaikuu yksi nimi, näkyy yksi kuva ja pysyy yksi ajatus: Löydänkö iloa maailmassa? olen kysynyt sydämmeltäni. Joka on vastannut: Et." (Kynällä kyntäjät, 92) 

Olin ajatellut -- ylimielisesti ja väärin -- että vain ammatikseen kirjoittavien päiväkirjanpitäjien, kuten Montgomeryn tai Woolfin tai Kallaksen päiväkirjoissa lainataan tekstiä romaaneista tai kirjoitetaan tapahtumista fiktiivisen linssin tai fiktiosta tuttujen konventioiden avulla. Hauska huomata, että näin tapahtuu kaikenlaisissa päiväkirjoissa! Taitaa olla luonnollista kirjoittavalle ja lukevalle ihmiselle, että oma ja lainattu, koettu ja luettu sekoittuvat.

Toinen mielenkiintoinen esimerkki on kyläompelijatar Ida Digertin päiväkirja (1894-1899), jossa Ida listaa perheenjäsenensä ja eletyt vuotensa (20 vuotta kun päiväkirja alkaa). Idan päiväkirja ei kiinnosta minua niinkään sisältönsä takia vaan Idan syntymävuoden takia. Ida on syntynyt samana vuonna kuin Montgomery, 1874, tosin alkuvuodesta helmikuussa, kun taas Montgomery syntyi marraskuun viimeinen päivä.

Jäin miettimään, mikä näitä kahta samana vuonna syntynyttä päiväkirjanpitäjää yhdistää. Toinen Suomessa Tuimalan kylässä syntynyt, toinen Prinssi Edwardin Saaren Cavendishin kylässä Kanadassa syntynyt. Molemmat pitivät päiväkirjaa, toinen kaksikymmentävuotiaasta, toinen neljätoistavuotiaasta. 

Ida aloittaa päiväkirja-vihkonsa luettelolla:

"1874. Helmikuun 2 p: olen syntynyt, Marttilan pitäjässä, Kosken kappelissa, Tuimalan kylässä, (Mäntylässä).

1875

1876

1877

1878

...

1894 Alkaa tämä päiväkirja, muutamilla muistiinpanoilla.

2 p. Helmikuuta täytin 20 vuotta." (Kynällä kyntäjät, 89)

Montgomery sen sijaan kirjoittaa:

"Sept. 21, 1889. I am going to begin a new kind of diary. I have kept one of a kind for years -- ever since I was a tot of nine. But I burned it to-day. It was so silly I was ashamed of it. And it was also very dull. I wrote in it religiously every day and told what kind of weather it was." (The Selected Journals, 1) 

("Aion alkaa pitää uudenlaista päiväkirjaa. Olen pitänyt jotain päiväkirjan tapaista jo vuosia -- siitä asti kun olin yhdeksänvuotias napero. Mutta tänään poltin sen. Se oli niin hölmö, että minua hävetti. Sen lisäksi se oli niin tylsä. Kirjoitin siihen tunnontarkasti joka päivä ja raportoin millainen sää oli.")

Ensisilmäyksellä Idan luettelomaisen merkinnän ja Montgomeryn ensimmäisen kirjoituksen välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Montgomery arvostelee merkinnässään juuri rahvaan päiväkirjojen kaltaisia "sääpäiväkirjoja" -- hän pitää sellaisia päiväkirjoja lapsellisina ja aikoo itse kirjoittaa muustakin kuin säästä. 

Tarkemmin ajateltuna Idan ja Maudin päiväkirjoissa on kuitenkin enemmän yhteistä kuin luulisi. Molemmat pitävät tärkeänä kirjata ylös ajatuksiaan ja faktojaan elämästään. Molemmat haluavat kirjoittamalla jättää jonkin jäljen historiaan. Todisteen siitä, että henkilöt nimeltä "Ida" ja "Maud" olivat olemassa, hengittivät, ajattelivat ja elivät. 

Molemmat 1874 syntyneet tytöt myös osoittavat harvinaisen voimakasta omantunnonarvoa, Ida merkitessään syntymäpäivänsä listan alkuun ("olen syntynyt") ja Montgomery julistaessaan aloittavansa kokonaan uudenlaisen päiväkirjan. Päiväkirjan pitäjälle tärkein hetki on tietenkin oman syntymäpäivän lisäksi se, kun päättää kirjata elämäänsä päiväkirjaan. Se, että pitää omaa elämäänsä tallentamisen arvoisena, kertoo ihmisestä jo paljon.

Scrapbooks - Montgomeryn leikekirjat osa 1

(Archival and Special Collections, University of Guelph)

Eilen ja tänään palasin taas arkistoihin täällä Guelphissä. Tuttuakin tutumpi paikka, mutta aina sinne tuntuu hyvältä mennä. Ja aina löytää jotain uutta. 

Tällä kertaa keksin katsoa Montgomeryn scrapbookeja eli leikekirjoja. Sain idean tähän Elizabeth "Betsy" Epperlyltä konferenssissa. Charlottetownin Confederation Centressä oli näyttely Anna-musikaalista (joka on pyörinyt Charlottetownissa vuodesta 1965 asti), jonka Betsy oli koonnut, ja kun juttelin hänen kanssaan kuvista jotka olivat esillä leikekirjoista, hän ehdotti että tutustuisin Guelphissä oleviin. 

En ole aiemmin juuri scrapbookeja miettinyt. Materiaalia on niin paljon, että jotain pitää rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Mutta tajusin, että Montgomeryn tapauksessa mitään ei voi jättää ulkopuolelle. Kaikki mitä hän kirjoitti tai valokuvasi tai liimasi leikekirjoihinsa on yhtä ja samaa projektia: elämäntarinaa henkilöstä nimeltä Maud Montgomery (tai L.M. Montgomery), myöhemmin Mrs. Macdonald.

Suurin osa Montgomeryn leikekirjoista on Saarella, University of Prince Edward Islandin L.M. Montgomery Instituten arkistoissa. En ehtinyt tutustumaan niihin saarella ollessani, mutta ehkä sitten kahden vuoden päästä. Iso osa Montgomeryn "Island Scrapbookeista" eli leikekirjoista, jotka hän teki vielä saarella asuessaan, on julkaistu Betsyn kirjassa Imagining Anne. Siinä on hienoja värikuvia leikekirjoista, jotka ovat visuaalisesti upeita ja huolellisesti mietittyjä.

Guelphin arkistoissakin on onneksi kaksi leikekirjaa. Molemmat kuvaavat sitä aikaa, kun Montgomery oli lähdössä pois saarelta, meni naimisiin ja muutti ensin Leaskdaleen ja sitten Norvaliin. 

Kiinnostavinta minulle oli nähdä, mitä Montgomery tallentaa leikekirjaansa häistään ja kuherruskuukaudestaan. Päiväkirjassa niistä ei kerrota paljon, ainakaan mitään liian henkilökohtaista, eivätkä leikekirjatkaan mitään avoimia tunnustuksia sisällä, mutta koska ne koostuvat kuvista ja lehtileikkeistä, muodostuu aivan erilainen tarina. Visuaalinen, dramaattinen, vihjaileva, esteettinen. 

Suurinta osaa ei nykylukija tai kukaan muu kuin Montgomery voi ymmärtää tai tajuta, mutta silti tuntuu että leikekirjatkin ovat osoitus Montgomeryn halusta kommunikoida tulevien lukijoiden kanssa. Antaa vähän erilainen kuva samasta asiasta, eri vinkkelistä, sen mukaan onko kyseessä pelkkä teksti (päiväkirjat), pelkät kuvat (leikekirjat), vai sekoitus molempia.

Leikekirjasta löytyy esimerkiksi viittauksia Titanicin uppoamiseen, josta ei päiväkirjassa mainita mitään.  Vuotta ennen Titanicia, vuonna 1911, Montgomery ja hänen tuore aviomiehensä Ewan matkustivat samantyyppisellä laivalla, Meganticillä, Atlantin yli kiertämään Skotlantia ja Englantia. 

Leikekirjassa on Meganticin matkustajaluettelo (jossa tosin mainitaan tietenkin vain ykkösluokan matkustajat, heidän joukossaan "Rev. Ewan Macdonald and Mrs. Macdonald") ja sen viimeisellä sivulla mainostetaan varustamon muita laivoja, Titanic mukaanluettuna. Vuoden päästä Montgomeryn häämatkasta Titanic upposi, vuonna 1912. 

Olen usein ihmetellyt, muiden tutkijoiden tapaan, miksi Montgomery ei kirjoita tuosta tragediasta mitään päiväkirjoissaan. Ehkä hän päätti, että leikekirja on parempi areena, minne hän pystyi liimaamaan lehtijuttuja Titanicin kapteenin "viimeisestä matkasta" ja rikkaasta Mr. Astorista, joka uhrasi itsensä ja kieltäytyi ritarillisesti pelastusvenepaikasta.

Yksi selitys voi olla myös se, että Montgomery ei halunnut minkään häiritsevän tarinaa hänen merimatkastaan Atlantin yli. Päiväkirjoissa fokus on aina Montgomeryssä, ja Titanicista kirjoittaminen olisi voinut viedä terän hänen omalta valtamerenylityskertomukseltaan, joka ei onneksi ollut niin dramaattinen kuin Titanicilla matkustavien.

Leikekirjoissa esiintyy myös Montgomeryn Julkinen Minä, joka tallennetaan lukuisissa lehtileikkeissä, valokuvissa ja käyntikorteissa. Ainakin minulle oli yllätys tajuta, miten julkista hänen elämänsä on ollut. Ja miten julkista kaikkien elämä oli tuohon aikaan! 

Sanomalehdet julkaisivat "society news" -palstoillaan tiedotuksia siitä, kuka on missäkin vierailulla, mennyt naimisiin, saanut lapsen tai katkaissut jalkansa. Mitä vähäpätöisinkin pikku uutinen painetaan ja jaetaan uteliaille lukijoille. Montgomeryn elämä todella oli jatkuvaa suurennuslasin alla elämistä, ei pelkästään hänen kirjailijan roolinsa takia, vaan myös koska hän oli papin rouva JA julkkis. Ei ihme, että myöhemmät päiväkirjat (ja leikekirjatkin) toistuvasti kuvaavat niitä paineita, jotka Montgomeryn kaksoisrooli hänelle asetti.

L.M. Montgomery and War

Viikko sitten loppui järjestyksessään yhdestoista Montgomery-konferenssi (eli tämä oli jo 22. vuosi kun niitä on järjestetty!). 

Aiheena oli tällä kertaa ensimmäinen maailmansota, jonka alkamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. 28. kesäkuuta sata vuotta sitten (päivälleen konferenssin kolmantena päivänä), Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin kruununperillisen Franz Ferdinandin ja tämän vaimon Sarajevossa, tapahtuma josta ensimmäinen maailmansota lähti liikkeelle. Sotaa kutsuttiin Montgomeryn aikaan nimellä the Great War eli Suursota, koska vertailukohtaa ei ollut. Montgomery mainitsee Sarajevon laukaukset Rilla of Inglesiden eli Kotikunnaan Rillan alussa:

'"Well, that is all the notes and there is not much else in the paper of any importance. I never take much interest in foreign parts. Who is this Archduke man who has been murdered?"

"What does it matter to us?" asked Miss Cornelia, unaware of the hideous answer to her question which destiny was even then preparing. "Somebody is always murdering or being murdered in those Balkan States. It's their normal condition and I don't really think that our papers ought to print such shocking things."'

('"Noniin, siinä oli kaikki paikalliset uutiset eikä lehdessä olekaan oikein muuta kiinnostavaa. Minua eivät ulkomaan asiat jaksa kiinnostaa. Kuka tämä arkkiherttua tai sen sellainen on joka on murhattu?"

"Mitä se meitä kiinnostaa?" kysyi Cornelia-neiti, täysin tietämättömänä siitä minkä kaamean vastauksen kohtalo tulisi antamaan hänen kysymykseensä. "Joku aina murhaa jonkun tai joutuu murhatuksi noissa Balkanin maissa. Se on niiden luonnollinen tila, ja olen sitä mieltä että meidän sanomalehtiemme ei pitäisi julkaista tuollaisia sensaatiouutisia.") (oma käännökseni)

Näin varmasti suurin osa kanadalaisista ajatteli ennen sodan syttymistä. Serbia oli kaukana ja tuntematon pikkuvaltio. Mitä siitä jos joku kiihkoilija ampui jonkin eurooppalaisen kruununperillisen?

Sodasta tuli kuitenkin kauheampi ja tappavampi kuin kukaan olisi osannut kuvitellakaan. Pelkästään juoksuhautoihin kuoli miljoonia miehiä ja sodan loppumisen jälkeen riehunut "espanjan tauti" (Spanish Influenza) tappoi miljoonia lisää. Muun muassa Montgomeryn rakkain ystävä Frederica Campbell kuoli  epidemian seurauksena.

Tämän iloluontoisen aiheen kimpussa vietimme siis neljä konferenssipäivää ja kuuntelimme esitelmiä sodan eri puolista ja Rilla of Ingleside -kirjasta, joka on yhä ainoa kanadalainen romaani, joka kuvaa ensimmäistä maailmansotaa kotirintaman näkökulmasta. Oma esitelmäni ei liittynyt sotaan, vaan puhuin väitöskirjani pohjalta Montgomeryn fanista Isabel Andersonista ja siitä miten hänet kuvataan lesbona sodan jälkeen keksittyjen uusien seksuaalimääreiden pohjalta. Vaikka isolle yleisölle puhuminen jännitikin taas, niin esitys meni hyvin ja sain paljon hyvää palautetta.

Vaikka suurin osa esitelmistä ei suoraan liittynytkään omaan projektiini, oli mielenkiintoista kuulla miten Rilla on kääntynyt eri kielille (Laura Leden puhui pohjoismaisista käännöksistä), sotakuvauksista suomalaisissa tyttökirjoissa (Sara Kokkonen puhui skypen välityksellä), Montgomeryn lähipiiriin kuuluvista sotilaista, joista suurin osa menehtyi (Mary Beth Cavert) ja Rillan sotamaisemien yhtymäkohdista kanadalaiseen naistaiteilijaan, Mary Riter Hamiltoniin, joka matkusti rintamalle ja maalasi sodan kaikessa kauheudessaan (Irene Gammel).

Koska väitöskirjan tekeminen on yleensä yksinäistä puurtamista, nautin erityisesti muiden Montgomery-tutkijoiden tapaamisesta, joista suurin osa on jo tuttuja aiemmilta kerroilta. Konferenssi ei tunnu oikeastaan akateemiselta konferenssilta lainkaan vaan enemmän sukukokoukselta, jossa tavataan rakkaita ystäviä parin vuoden tauon jälkeen.

Lauantaina perinteisen konferenssi-illallisen lisäksi ohjelmaan kuului tänä vuonna Red Cross Concert eli Punaisen ristin hyväntekeväisyyskonsertti vuoden 1914 hengessä (kuten Rillassa on kuvattu). Lauloimme yhteislauluja, kuuntelimme sota-ajan lauluja kuoron laulamana ja näimme mahtavia esityksiä, kuten esim. Laura Robinsonin ja Ben Lefebvren Anna ja Gilbert -mukaelma ja dramatisoitu pätkä Rillasta.

Mojovin yllätys oli kuitenkin Anna ja Gilbert -musikaalin päätähtien yllätysvierailu. Allekirjoittanut pääsi kaiken lisäksi istumaan Gilbertin esittäjän viereen (olin nähnyt musikaalin edellisenä iltana joten kaikki oli vielä tuoreena mielessä). Olihan se mukavaa syödä kakkua ja jutella komean "Gilbertin" kanssa. Nyt on siis tämäkin koettu. Treffit Gilbertin kanssa!

Sunnuntaina oli perinteisen bussiajelun aika. Kiersimme kaikki tutut Montgomery-paikat kuten Green Gablesin, Silver Bushin (missä Montgomeryn Campbell-serkut asuivat) ja Montgomeryn kotitalon paikan. Nyt kun olin Saarella jo kolmatta kertaa eikä tarvinnut yrittää imeä kaikkia paikkoja ja faktoja mieleen ja tallettaa valokuviin, pystyin kerrankin vain nauttimaan maisemista ja ilmapiiristä. Kävelin rauhassa Haunted Woodsin (esikuva Annan kummitusmetsälle) läpi Vihervaarasta Montgomeryn vanhan koulupaikan ohi hänen kotipeltojen lähelle ja kuvittelin, miten Montgomery on kulkenut sitä reittiä rakkaalle Lover's Lanelleen eli Rakastavaisten polulle. Silver Bushinkin takaa löysin mukavan metsäpolun, joka tuntui ihanan viileältä kuuman päivän keskellä.

Polku, jota pitkin Montgomery kulki kirkkoon.

Lopuksi päädyimme Cavendish Beachille juuri auringonlaskun aikaan ja pääsin viimeinkin upottamaan jalkani mereen. Kauniimpaa paikkaa ei tästä maailmasta löydy. Montgomeryn Saari on todellakin lumottu saari. Harmi että piti lähteä jo seuraavana päivänä. Ensi kerralla jään pidemmäksi aikaa.

ps. Lauran blogista voi lukea Saaresta ja konferenssista.

Aunt Becky Began It - Ilkeistä vanhoista naisista

Montgomeryn myöhäisempi ja vähemmän tunnettu aikuisten romaani A Tangled Web (1931) kerää tarinansa ilkeän Aunt Beckyn ympärille, joka on suvun pahasuinen matriarkka. Romaanin brittiversion nimi Aunt Becky Began It kuvaa hyvin sitä, miten juoni alkaa juosta: Becky-täti aloittaa tapahtumien vyöryn, kun hän kutsuu Dark- ja Penhallow-suvut yhteen kuulemaan, mitä hän on päättänyt tehdä arvokkaalle sukukalleudelle, eli vanhalle kannulle, kuoltuaan.

Montgomery kuvaa säälimättä, miten lähinnä opportunistiset sukulaiset kokoontuvat Aunt Beckyn luo, kieli pitkällä odottaen tietoa siitä, kenelle täti aikoo kannun jättää. Kirjan alkukohtauksessa Aunt Becky makaa sängyssä ja nauttii jo etukäteen siitä, että on ainoa joka tietää, etteivät sukulaiset tule saamaan odottamaansa tietoa. Hänen testamenttinsa kietoo avuttomat sukulaiset Aunt Beckyn sormen ympärille vielä tämän kuoltuakin, sillä kannun saattaa saada oikeastaan kuka tahansa, eikä ainakaan se, kuka on naimaton, kiroilee julkisesti, on liian moderni tai mitä tahansa muuta, mitä Aunt Becky saattaa pitää paheksuttavana. 

Aunt Becky kuolee romaanin alkupuolella ja on siten lähes koko kirjan ajan poissaoleva hahmo, mutta hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen, mitä tarinassa sen jälkeen tapahtuu. Alkupään sukukokoontuminen onkin kirjan parhaimpia kohtauksia: Aunt Becky jakelee pistojaan kuin tikareita ja onnistuu sanomaan ääneen juuri ne nolot ja salaiset asiat, jotka suku haluaisi pitää tiukimmin piilossa tai joita yksittäiset ihmiset eivät haluaisi muistella. Hänet kuvataan itsetietoisena ja älykkäänä, mutta katkeroituneena ja yksinäisenä vanhana naisena, joka hallitsee sukulaisiaan pelolla. Ainoastaan yhdelle sukulaisistaan, Joscelyn Darkille, Aunt Becky paljastaa itsestään toisenlaisenkin puolen: ihmisrakkaan ja kokeneen naisen, joka rakastaa paitsi edesmennyttä aviomiestään myös nuoruudenrakkauttaan, ja on joutunut hautaamaan rakkaan tyttärensä.

Vanhat naiset eivät ole se, mistä Montgomery tunnetaan, mutta Annan ja Emilian ja muiden nuorten tyttöjen lisäksi Montgomeryn kirjoissa on yllättävän paljon vanhempia naishahmoja. Anna-kirjoissa Marilla ja Rachel Lynde sekä Susan Baker ja Cornelia Bryant tuovat tarinoihin keski-ikäisten ja vanhojen naisten maailmankuvaa, ja Runotyttö-kirjoissakin mielenkiintoisin suhde luodaan juuri Emilian ja tämän Elisabet-tädin välille. Montgomery siis osaa kuvata elävästi myös monitahoisia vanhempia naishahmoja, jotka ovat harvoin pelkästään hyviä ja rakastettavia - todellisia ja kiinnostavia henkilöitä siis. 

Aunt Becky on silti puhtaassa myrkyllisyydessään harvinaislaatuinen hahmo Montgomeryn henkilögalleriassa. Hän ei pyri herättämään sympatiaa kenessäkään - ei edes lukijoissa. Becky-tädin käytös on lähinnä sadistista ja karmivaa, mutta toisaalta sen ansiosta kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle ja lukija saa hykerrellä ihmisten pikkusieluisuuden ja tekopyhyyden syövereille, jotka Aunt Becky solvauksillaan ja lupauksillaan perintökannusta paljastaa.

Aunt Beckystä tulee mieleen näkemäni amerikkalaiselokuvan Perhe - August: Osage County päähenkilö, Meryl Streepin esittämä matriarkka, joka napsii pillereitä ja raivoaa sukulaisilleen. Kun Streepin esittämän Violetin alkoholisoitunut mies kuolee, sukulaiset kerääntyvät hänen taloonsa ja perhesalaisuuksien lisäksi varsinainen perhehelvetti pääsee valloilleen. Elokuvan hurjimmassa kohtauksessa Violetin vanhin tytär Barbara (Julia Robertsin esittämänä) hyökkää äitinsä kimppuun ja repii häntä tukasta, kun tämä on loukannut lähes kaikkia pöydässä istuvia ja sihisee pilleripöhnässä katkeria kommenttejaan sinne ja tänne.

Jotain raikasta, vaikkakin myös kamalaa, on näissä kuvauksissa vanhemmista naisista, jotka eivät ole lempeitä mummeleita tai yksiulotteisia täytehahmoja. Montgomeryn Aunt Becky ja Perhe-elokuvan Violet ovat naisia, joita elämä on kohdellut niin kuin se kaikkia kohtelee: ei pelkästään hyvin, välillä todella huonosti, mutta syviä jälkiä jättäen joka tapauksessa. Näistä hahmoista lukiessaan tai heitä katsellessaan tuntee pelon väristyksiä siitä, päätyykö itsekin verbaalisia raipaniskuja jakelevaksi vanhaksi naiseksi, mutta toisaalta nauttii siitä anarkistisesta sävystä, jolla kuvaa täydellisestä ja alistuvasta naisesta pistetään säpäleiksi.

Kuvaavaa on silti, että missään Tangled Webin versiossa ei kannessa komeile Aunt Becky, kirjan päähenkilö, jonka ympärillä kaikki muut tarinat pyörivät, vaan useimmiten nuori ja kaunis nainen. Vanhat naiset kirjan kannessa eivät nimittäin myy, kuten Montgomerykin hyvin tiesi.

Äitiydestä

"Silloin tällöin elämässä rakkaus yllättää ja valaisee mielen pimeät nurkat täyttäen ne kirkkaalla valolla. Silloin tällöin kohtaa kauneutta ja iloa, jotka tarttuvat sieluun valmistelematta, ilman ennakkovaroitusta." 

(Jennifer Worth: Hakekaa kätilö, 384)

Kirjoitan nyt aiheesta, josta en oikeastaan tiedä mitään, eli äitiydestä. Ehdin joululomalla lukea paljon kirjoja, joista yksi oli Anu Silfverbergin Äitikortti (2013), joka ilmeisesti ja ennalta-arvattavasti herätti kuumia tunteita sosiaalisessa mediassa ja äitifoorumeilla. Äitiydestä puhumisella tuntuu olevan sellainen vaikutus. Onkohan siihen liittyen aina "vain" oikeita tai vääriä mielipiteitä? Parempi olisi jos äitiydestä ylipäätään vain puhuttaisiin paljon paljon enemmän, siitä miltä se tuntuu, mitä se itse kullekin on, millaista on synnyttää lapsi, tai vaikka toimia kätilönä ja saattaa lapsia maailmaan.

Äitiys-teemaan liittyy myös nimittäin toinen lukemani kirja, Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! (2013) Näihin muistelmiin perustuu BBC:n mainio sarja, jota Yle näytti taannoin telkkarista. Kirja ei todellakaan ole pelkkää auringonpaistetta ja kevyttä 50-lukunostalgisointia, vaan siinä kuvataan häkellyttävän kaunistelematta kätilön ammattia kuusikymmentä vuotta sitten ja Lontoon köyhimpien alueitten ihmisten elämää, usein syntymän kautta kuvattuna.

Yhteistä näille kirjoille on juuri suorapuheisuus, mikä tuntuu kuin lasilliselta raikasta vettä, joka saa välillä köhimään shokista. Silfverbergin kirjassa on esimerkiksi pitkät pätkät faktatietoja seksistä ja lisääntymisestä, näkökulmasta "mitä koulun seksivalistustunneilla ei kerrota", ja hienoin lukemani kuvaus siitä miltä synnyttäminen hänestä tuntui. Inhorealististahan se usein on, eikä sellaisen lukeminen aina ole helppoa, mutta toisaalta ei synnyttäminenkään ole mikään kesäpäivä niityllä.

Worthin kirja taas kuvaa niin tarkkasanaisesti ja läheltä ihmisruumiin perustoimintoja, että välillä lukiessa pitää vetää henkeä ja laskea kirja käsistään. Terveysammattilaisen pätevyydellä Worth ruotii muutoksia sairaanhoidossa ja kuvaa kätilön ammatin historiaa. Pitkälti 1900-luvun alkuun asti ei nähty mitään syytä kouluttaa lääkäreitä erityisesti synnytyksen erikoisuuksiin ja vaaroihin, vaan lääkäri oli synnytyksessä paikalla ikään kuin vain näön vuoksi (siis jos naisella tai hänen miehellään oli varaa maksaa lääkärin huikeaa palkkiota). Kätilön tehtäviä hoitivat, kuten varmasti vuosisatoja siihen asti, kouluttamattomat tai "kansanparantaja"-tyyliset naiset, ja n. 60 prosenttia naisista kuoli synnytyksiin, lapsikuolleisuudesta puhumattakaan. Tässä on taas osoitus siitä, miten pieni arvo länsimaissa on annettu naisen kokemukselle tai jopa hengelle, tai sille mikä ponnistus ja ihme on saattaa elämää tähän maailmaan. Karmealta tuntuu myös lukea vielä 50-luvulle tyypillisestä työväenluokkaisen naisen elämästä, johon kuului jatkuva raskaana oleminen ja kivuliaat synnytykset. Lapsia saattoi syntyä pitkälti yli kymmenen ja kertoopa myös Worth naisesta jolla oli 24 lasta. 

Rupesin miettimään sitä, miten Montgomery kuvaa omaa ensimmäistä odotusaikaansa ja synnytystä päiväkirjoissaan. Ajalle tyypillisesti ja ehkä tulevaa yleisöään arkaillen, teksti ei tule lähellekään Silfverbergin tai Worthin kirjojen lihallisuutta ja avoimuutta, mutta Montgomery tallentaa silti poikansa Chesterin syntymän pitkään merkintään, mikä osaltaan kertoo tapahtuman tärkeydestä hänelle. Useaan otteeseen päiväkirjoissa Montgomery myös toistaa, miten hän haluaa/halusi mennä naimisiin, jotta voisi saada lapsia ja tulla äidiksi.

Viikkoa ennen poikansa syntymää Montgomery pohtii tulevaa synnytystään:

"How shall I meet it? What will it bring me? Will I pass safely through the valley of the shadow and bring therefrom a new life? Or shall I remain among the shadows?" (June 30, 1912, Selected Journals 2, 98)

("Miten kohtaan sen? Mitä se tuo minulle? Kuljenko turvallisesti varjojen laakson halki ja tuon mukanani uuden elämän? Vai jäänkö vaeltamaan varjoihin?")

Montgomeryn mietinnöissä kuuluu kaikkien aiempien naisten huoli omasta selviytymisestään synnytyksessä. Worthin kirjan valossa ei ole ihme, että vielä 1912 Montgomerykin (ensisynnyttäjäksi suhteellisen iäkäs, 37-vuotias) pitää varsin realistisena vaihtoehtona, että hän ei selviä synnytyksestä hengissä. Hän hyvästelee päiväkirjansa: "I shall not write in this journal again until all is over. Perhaps I may never write again." ("En kirjoita tähän päiväkirjaan taas ennen kuin kaikki on ohi. Kenties en kirjoita enää koskaan.")  

Pitkässä kirjoituksessa, jossa hän kuvailee Chesterin syntymää ja ensimmäisiä kuukausia, Montgomery kuvaa myös huoltaan siitä, että ei pystyisi rakastamaan tulevaa lastaan. Kuolemanpelon lisäksi se on hänen suurin pelkonsa äitiyteen liittyen. Synnytys sujuu kuitenkin hyvin, lähes kivutta, mutta vauvan ensimmäiset hetket eivät synnytä Montgomeryssä sitä suurta rakkaudentunnetta, jota hän odottaa: "I did not love my child! I did not feel like a mother." (September 22, 1912, 101) ("En rakastanut lastani! En tuntenut olevani äiti.") Vauva viedään toiseen huoneeseen yöksi hoitajan kanssa (varmasti tavallinen käytäntö siihen aikaan) ja Montgomery itkee itsensä uneen. Seuraavana päivänä hän saa kuitenkin voimansa takaisin ja pystyy tuntemaan vauvaansa kohtaan suurta rakkautta. Hän toteaa: "Motherhood is a revelation from God" ("Äitiys on ilmestys Jumalalta").

Suurimman ilon äitiydestä Montgomery jakaa serkkunsa ja parhaan ystävänsä Freden kanssa. Yhdessä he hoitavat Chesteriä, lempinimenään "Punch", ja kuvatessaan ensimmäisiä äitiyden tuomia iloja ja onnen hetkiä, Montgomery häivyttää aviomiehensä jonnekin taka-alalle ja kertoo lähinnä miten hän ja Frede nauttivat vauvan kehityksestä. Tässä julkaisemattomassa pätkässä Montgomery kuvaa Freden läheistä suhdetta Chesteriin:

"Frede calls Punch's basket “The Jolly Roger”. Punch is “Captain” and she is “First Mate” and she rings endless changes on this theme." (October 7, 1912, Unpublished journals) ("Frede kutsuu Punchin koria merirosvolaivaksi. Punch on kapteeni ja Frede ensimmäinen perämies ja hän keksii loputtomia väännöksiä tästä teemasta.") 

Kenties synnyttäminen, lasten hoitaminen ja heistä nauttiminen oli vielä tuolloin vankasti pelkästään naisten käsissä, jolloin Montgomeryn oli helpompi jakaa Chester läheisimmän naisystävänsä kuin miehensä kanssa. Toisaalta Freden rooli Montgomeryn elämän suurena rakkautena korostuu päiväkirjoissa muutenkin, joten näissä merkinnöissä on lievää "kotileikin" makua. Tuntuu että Montgomery kirjoittaa tietoisesti päiväkirjaansa fantasian kahden naisen ja lapsen perheestä, johon aviomiestä ei mahdu.

Chester ja kissa (Archival and Special Collections, University of Guelph)

Mirkka ja Masa

Kirjoitin viime tekstissä Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja -kirjasta. Tässä oma lukukokemukseni Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta, minkä lähetin tyttökirjakyselyyn ja mikä löytyy kirjan loppupuolelta. Kirjassa tekstiä on muokattu hieman ja jaettu muutamaan eri kohtaan. (Lähde: Sara Kokkonen Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 2013)

"Mietin pitkään mistä tyttökirjasta kirjoittaisin. Olen kasvanut kirjojen ja erityisesti tyttökirjojen kanssa, mutta kun aloin miettiä tärkeintä kirjaa ja henkilöä, ne tuntuvat löytyvän ulkomaisista tyttökirjoista, erityisesti kanadalaisen L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoista. Myös tarkat muistikuvat ensimmäisistä lukukerroista ja -kokemuksista liittyvät esimerkiksi Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjaan (erityisesti Bethin kuolema musersi minut ja luulin että en pysty enää palaamaan normaalin elämään sen jälkeen) tai Tytöistä parhain -kirjan tekemään vaikutukseen, kun löysin sen veljeni vaimon kirjahyllystä ja luin saman tien säkkituolissa istuen. 

Suurin osa suomalaisista tyttökirjoista tuntuu olleen ympärilläni aina, enkä muista niin tarkkaan milloin olen saanut ne käsiini. Osan kirjoista perin suoraan äidiltä, esimerkiksi Anni Swanin kirjoja, mutta niitä en osaa edes ajatella tyttökirjoina, koska pääosassa saattoi olla poika (esim. Ollin oppivuodet) tai kokonainen perhe, ja muutenkin kirjat tuntuivat sijoittuvan johonkin mystiseen kadonneeseen Suomeen, joka tuntui nuoresta lukijasta yhtä kaukaiselta kuin kirjojen vanhahtava kieli.

Mary Marckin Eeva-kirjat olivat varmaan ensimmäisiä kirjastosta löytämiäni ”tyttökirjoja”. Niissäkin viehätti vanhanaikaisuus – kuinka eksoottinen 1910–20-lukujen Helsinki onkaan – ja mainio huumori, mutta samanlaista syvää jälkeä kuin Montgomeryn runotyttö-Emilia ne eivät ole jättäneet, vaikka ne hyllystäni löytyvätkin ja luen niitä edelleen välillä uudelleen. Ajankuvaan ja vanhanaikaisuuteen liittyvät seikat olen tajunnut paremmin vasta aikuisena. Eniten lapsuuden lukukokemuksen syvyyteen vaikutti se, miten läheisiltä kirjan henkilöt tuntuivat. Kai jo lapsena näkyi kiinnostus angloamerikkalaiseen kulttuuriin ja johonkin erilaiseen, omasta elämästä poikkeavaan ympäristöön, kun kerta Alcottin ja Montgomeryn kirjat olivat kaikista järisyttävimpiä lukukokemuksia.

Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -kirjasarja on erittäin läheinen minulle. Nyt kun luin sen taas kerran uudestaan, huomasin entistä selvemmin yhteydet Pikku naisia -kirjaan (onko mitään tyttökirjaa mihin tuo kirja ei olisi vaikuttanut?), mutta myös sen miten Selja-kirjat ovat minulle osa nostalgisia, jo kadonneesta ajasta kertovia tyttökirjoja, aivan kuin Montgomeryn, Alcottin ja Marckin kirjat. Sen takia olen niitä alun perin alkanut lukeakin, kiinnostavan tarinan ja kiehtovien tyttöhahmojen lisäksi. Nostalgia on vedonnut minuun aina, jo kahdeksanvuotiaasta lähtien, ja siihen on ihana kääriytyä kuin lämpimään peittoon. Mutta rupesin miettimään, onko suomalaista tyttökirjaa, joka kertoo oman lapsuuteni ja nuoruuteni ajasta ja josta pidin koska se kuvasi suoraan ympäröivää todellisuutta, ei jotain kaukaista aikaa tai paikkaa. Siksi päätin kirjoittaa Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta.
    

Mirkka-sarjan löytämiseen minulla liittyy myös selkeä ja kirkas muisto. Olen varmaankin kymmenen ikäinen, on kevät tai alkukesä. Valoa on paljon ja olen juuri pyöräillyt kotiin Keravan kirjastosta, joten olen siinä hyrisevän onnellisessa tilassa, missä olen aina kirjastokäynnin jälkeen, lasten- ja nuortenpuolen matalien kirjahyllyjen ja kirjojen paljouden humalluttamana. Omassa huoneessa seisova kirjatorni tekee olon yhtä aikaa turvallisen rauhalliseksi ja kihisevän levottomaksi. Olen löytänyt herkullisen vaaleanpunakantisen kirjan, jonka kannessa on piirretty pitkätukkaisen tytön kuva. Ensimmäinen osa sarjasta, jota en ole vielä lukenut. Menen näyttämään sitä äidille, koska en tiedä mitä kirjan otsikossa oleva sana tarkoittaa.
   

”Äiti, mikä on ripari?” huudan, tietoisena siitä että se saattaa olla jotain aikuismaista jota en ehkä saisi tietää, ja yritän esittää rentoa ja välinpitämätöntä äidin reaktion varalta. Äiti kertoo että ripari on rippikoulu, mihin mennään 15-vuotiaina jotta päästään ripille, eli saadaan tehdä kirkossa sitä ja tätä, esimerkiksi mennä naimisiin. Sitten hän nappaa kirjan kädestäni ja kysyy ihmetellen, ”Mitä sä tällästä luet? Eikö tää oo tarkotettu vähän isommille?” Otan kirjan kiireesti takaisin ja pakenen oman huoneeni turviin, tuhahdan hätääntyneisyyttäni peitellen mennessäni, ”no ei todellakaan, voi tätä lukea nuoremmatkin”. Nolottaa että tietämättömyyteni paljasti juuri sen mitä äiti hoksasi, että saatan olla kirjan kohderyhmään vähän liian nuori, mutta tästä lähtien en aio tehdä samaa virhettä enää uudestaan ja paljastaa äidille lainaamiani kirjoja. Aion nimittäin lukea tämän kirjan vaikka henki menisi ja saada selville kaikki kiehtovat aikuismaiset asiat mitä se kätkee.
    

Tuija Lehtisen kirjat yleisemminkin tuntuivat portaaleilta kiellettyihin tai muuten vain lapsen maailmalle outoihin asioihin. Kymmenvuotiaana ripari, pojat, pussaaminen, seksi tai sanat kuten ”nahkajakku” olivat kiehtovia ja kiinnostavia. Jotain mikä odotti jo aika lähellä, mutta tuntui yhtä tuntemattomalta kuin vieras planeetta. Nyt kun luen uudestaan Mirkka ja riparikesä -kirjaa (julkaistu 1987 kun olin 3-vuotias), tajuan miten viaton ja kesy se on Lehtisen kirjojen joukossa. Siinä missä Roskisprinssi- tai Enkelinkuvia hiekassa -kirjojen teemat tajusin kunnolla vasta vähän vanhempana, Mirkka-kirjat olivat sopivalla tavalla lasten- ja nuortenkirjan välimaastossa niin että kymmenvuotias lukijakin sai niistä otteen.
    

Minua kiehtoi ensinnäkin boheemi, mutta turvallinen iso perhe, jollaiseen olisin halunnut kuulua, iso omakotitalo, jonka pihalla kasvoi voikukkia, ja se rempseä tapa jolla Mirkan perhe teki asioita yhdessä. Kirjat olivat utopistista fantasiaa. Tajusin jo pienenä että ei kenenkään elämä oikeasti ole tuollaista, eivätkä kenenkään vanhemmat oikeasti noin kivoja, mutta lukiessa se ei haitannut, päinvastoin. Kun riitelin äidin kanssa tai mietin miksi meillä ei ole autoa tai miksi en asu jännemmässä kaupungissa tai saa koiraa, oli jumalaista uppoutua Mirkka-kirjojen täydelliseen idylliin. Kiva kukkopilliä soittava poikakin muutti sopivasti Mirkan naapuritaloon heti ensimmäisessä kirjassa ja istui koivussa ja hoivasi varpusta. Meidän takapihalta kaadettiin sekä mänty että vaahtera, ja naapurin puolelta lenteli sinne vain jalkapalloja.
    

Mirkka-kirjoissa tuntui aina olevan kesä ja ajauduin mielessäni rauhalliseen ja hiljaiseen keskisuureen kaupunkiin, jollaista Suomessa ei ehkä edes ole. Siellä on puutaloja ja iso tori, ystävällisiä ihmisiä ja mielenkiintoisia ja persoonallisia poikia. Ihastuin Mirkan riparikesään varmaan jo ensimmäisen luvun aikana, kun kuvaillaan Mirkan huoneen eriparisia tapetteja. Niitä on neljää eri lajia, jokaista vuodenaikaa varten. Lehtinen upposi minuun niin hyvin juuri näiden eksentristen ja erikoislaatuisten yksityiskohtien takia. Vaikka Mirkan perhe on toki pahimmillaan konservatiivinen – äidin ja isän roolit ovat hyvin selvät, tytöt ihastuvat tietenkin poikiin ja menevät nuorina kihloihin ja naimisiin …  ja riparille – on se silti myös vähän hullu, ja Mirkkakin lievästä tylsyydestään huolimatta on hahmona omapäinen ja toimelias.
    

Kiinnostavaksi sarja kuitenkin muuttuu siinä vaiheessa kun sen päähenkilöksi nousee Mirkan pikkusisko Masa. Mirkka-kirjoihinkin on selvästi vaikuttanut Pikku naisia (Juuso ja Sepe ovat molemmat Laurien inspiroimia, ja Masalla on esikuvansa Jossa) ja Lehtinen on Alcottin vertainen poikatytön kehityksen kuvaaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Pienenä Masa ei halua olla tyttö ollenkaan ja hänen kauhuaan esimerkiksi rintojen kasvamisen edessä on lohdullista lukea. Ei tarvitse olla itse ollut sen kummempi poikatyttö, mutta naiseksi ja jopa tytöksi kasvaminen on pahimmillaan kauhua herättävää. Lehtinen tuntuu kautta rantain alleviivaavan sitä, miten Masa ei halua tulla sellaiseksi kuin siskonsa, Lehtisen luomat tyttöhahmot Mirkka tai Memma, jotka ihastuvat turvallisiin poikiin, kasvattavat pitkän tukan ja muuttuvat tylsiksi ja mitäänsanomattomiksi aikuistuessaan. Masassa onkin melkein kirjasarjan loppuun asti anarkistista voimaa, mitä kirjan muissa hahmoissa ei ole.
    

En silti muista samaistuneeni Mirkkaan tai Masaankaan sen kummemmin. Tai aikuisminäni ei sitä ainakaan halua myöntää. Luultavasti ainakin ihailin ensin Mirkkaa, sitten ronskiotteista Masaa, mutta kumpikaan ei ole niin syvällinen henkilöhahmo että olisin kokenut suurta sielujen sympatiaa heidän kanssaan tai pyrkinyt muuttamaan elämääni heidän inspiroimanaan, kuten vaikka Anna tai Emilia -hahmojen kanssa kävi. Kirjojen vaikutus on ollut epämääräisempi. Ne ovat saaneet haaveilemaan tietynlaisesta elämästä ja tietynlaisista kokemuksista, jotka olivat vielä lapsiminälle ja myöhemmin teini-ikäisellekin hyvin abstrakteja. Lehtisen kirjat ovat vihkineet teini-ikäisen ja nuoren aikuisen elämään ja antaneet esimerkiksi ihastumisesta ja seurustelusuhteista edes vähän realistisemman kuvan kuin jotkut tv-sarjat ja elokuvat.
    

Kirjojen tärkein anti on kuitenkin ollut hienovarainen sosialisointi suomalaiseen elämäntapaan – ja tätä on vähän pelottavaa tajuta – siihen mitä ”normaalin” nuoren ihmisen kuuluu kokea ja milloin, minkälaista on perhe-elämä ja elämän oletettu kulku, ja ennen kaikkea mitä nuoreksi naiseksi kasvamiseen kuuluu. Siinä mielessä Lehtisen kirjat ovat saaneet aikaan myös ahdistusta, kuten kaikki tyttökirjat omalla tavallaan. Vaikka niihin on voinut paeta välillä ankeaa todellisuuttaan tai peilata omia toiveitaan, kirjat ovat myös kasvattaneet odotuksia ja tehneet pettymyksistä suurempia. Kirjojen edustamaa maailmankuvaa vastaan kapinoiminen on ollut tärkeä tie aikuiseksi kasvamisessa, mikä tietysti osoittaa ennen kaikkea sen miten suuren vaikutuksen ne ovat tehneet.
    

Lukukokemus on muuttunut sen myötä minkä ikäisenä olen Mirkka ja Masa -kirjoja lukenut. Kymmenvuotiaana luin ennen kaikkea juonen takia. Halusin tietää mitä henkilöille seuraavaksi tapahtuu ja tärkeintä oli että kirjoja oli monta ja ne pystyi lukemaan nopeasti, napsimaan kuin karkkeja suuhun. Muistan tyhjyyden tunteen kun sain viimeinkin käsiini kirjasarjan viimeisen osan Mirkka, Masa ja uudet tuulet (1996) ja luin Lehtisen huomautuksen, miten tämä kirja saa jäädä sarjan viimeiseksi. Sarjakirjoja lukiessaan sitä toivoo, että kirjoja tulisi ikuisesti lisää ja saisi tietää mitä henkilöille tapahtuu hamaan tulevaisuuteen saakka, onhan heistä tullut todellisia omassa päässä.    
    

Kun olen lukenut kirjoja uudestaan vanhempana ja viisaana ja niin kokeneena ja kaikkitietävänä, tapahtuu kaksi asiaa: toisaalta palaan 10–15-vuotiaaksi minäkseni, joka ihmettelee edelleen sitä, miksei minun elämäni mennyt niin kuin Mirkalla tai Masalla, eikä siinä tapahtunut läheskään niin paljon jännittäviä asioita, tai jos tapahtui, ne olivat monimutkaisempia ja synkempiä kokemuksia, vailla Mirkka-kirjojen hyväntuulista selkeyttä ja järjestystä. Omassa elämässä kaikki kun oli tietysti aina ihan sekaisin, myös kokemukset ja ekat kerrat. Toisaalta luen kirjallisuudentutkijana ja 2000-luvun näkökulmasta. Huomaan, että omasta lapsuudestani ja nuoruudestani on tullut menneisyyttä ja sitä verhoaa samanlainen nostalginen loiste kuin aikoinaan Selja-kirjoja. Kun Mirkan paras ystävä Pirjo rakastuu ”neekeriin”, sana hyppää sivulta kuin isku kasvoille. 90-luvusta onkin yhtäkkiä hirveästi aikaa. Kenelläkään ei ole kännyköitä tai facebookia, Mirkan maailma tuntuu hidastempoiselta ja turvalliselta ja vähän naiivilta.
    

Tietyt asiat eivät ole kuitenkaan vanhentuneet. Lehtisen huumori on omaa luokkaansa ja hänen draamantajunsa pettämätön. Hän osaa myös luontevan dialogin kirjoittamisen harvinaisen taidon ja kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Eniten olen kiinnittänyt huomiota uusilla lukukerroilla Masan hahmoon. Lapsena en edes ihmetellyt Masan kauhua tyttöyttä ja naiseutta kohtaan, tiesin omakohtaisesti miltä se tuntui. Mutta nyt mietin, miksi Lehtinen ei antanut Masan jäädä poikatytöksi, tai kasvaa poikanaiseksi, tai vaikka naiseksi joka ei ihastu poikiin eikä hyväksy ympäristön painostusta. Miksi Masankin hahmo piti vesittää, lähettää hänet muotinäytöksiin ja Sepen syliin (tosin olisin nuorena kironnut Lehtisen alimpaan helvettiin jos Masa ja Sepe eivät olisi päätyneet yhteen, kuten kirosin Alcottin kun Jo ei huolinutkaan Laurieta), tehdä hänestä yhteiskunnan hyväksymä nuori nainen. Ehkä aika ei ollut vielä 90-luvulla kypsä toisenlaiselle tyttökirjalle."
  

Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirja (kuva Avaimen nettisivulta)

Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin projektit jotka venyvät venymistään eivätkä tule koskaan valmiiksi. Siksi olikin niin ilahduttavaa, että tämä Saran kirjaprojekti, josta kuulin ensimmäistä kertaa tämän vuoden tammikuussa, valmistui ripeässä aikataulussa ja saimme sen luettavaksi jo nyt, ennen joulua.

Rasavillejä ja romantikkoja kokoaa yhteen tunnetuimpien (tai suosituimpien) suomalaisten tyttökirjailijoiden elämäkertoja ja heidän kirjoihinsa liittyviä lukijakokemuksia. Kirjaan liittyi kirjoituskutsu, johon osallistuin itsekin kirjoittamalla Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta (laitan tekstin tänne seuraavaan kirjoitukseen). Sara Kokkonen tutkii suomalaisia tyttökirjoja väitöskirjassaan Turun yliopiston kasvatustieteelliselle laitokselle. Rasavillejä on tervetullut avaus ja jäin odottamaan jatkoa innolla. Tyttökirjallisuus on lajityyppi, jota ei ole tutkittu tarpeeksi ja jolla on tietynlainen leima, joten tämäntyyppinen tutkimus on aina uraauurtavaa. 

Pidin kirjassa siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat limittyvät lukijoiden kokemuksiin heidän kirjoistaan. Useinhan kirjallisuutta tai kirjailijoita tutkitaan erillään lukijakokemuksista, aivan kuin kirjailijat ja lukijat elisivät rinnakkaisissa todellisuuksissa, jotka eivät koskaan kohtaa. Kirja kuitenkin herää eloon vasta kun joku lukee sen, ja ketkä olisivatkaan uskollisempia lukijoita kuin tyttökirjojen rakastajat? Itselle tärkeät klassikot herätetään henkiin kerta toisensa jälkeen ja useimmiten jossain hyvin yksityisessä paikassa. 

Kuten Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen vastaava teos Montgomeryn kirjojen herättämistä lukijakokemuksista, Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt osoittaa, tyttökirjoihin tartutaan usein hädän hetkellä, kun halutaan palata lapsuuteen tai nuoruuteen, tai muuten vain viettää hetki itsen kanssa, hetki joka on tuttu ja rakas ja intiimi. Se ei silti tarkoita että tyttökirjat olisivat vain nostalgiaan nojaavaa "huonoa" kirjallisuutta. Kuten Sara ja kirjan lukijat kirjoittavat, suomalaisiin tyttökirjoihin on samaistuttu ja kirjojen henkilöiden nahkoihin on menty niin kuin harvojen muiden kirjojen kanssa. Huonosti kirjoitettuun kirjaan ei tartuttaisi moneen kertaan läpi elämän.

Lukijakokemusten lisäksi oli hauska lukea tietoja kirjailijoista, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Vaikka esimerkiksi Anni Swanin elämästä olen lukenut jotain, lähes kaikkien muiden kirjailijoiden elämät olivat minulle uppo-outoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Mary Marckin eli Kersti Bergrothin elämästä - ja rupesipa tekemään mieli lukea hänen aikuisten romaanejaankin. Myös Helga Nuorpuu ja Rebekka Räsänen kiinnostivat, koska en ole vielä lukenut heidän kirjojaan. 

Montgomery-tutkijana minulle oli tietysti mielenkiintoista huomata, miten laajalle hänen vaikutuksensa Louisa M. Alcottin lisäksi ulottuu. Molempien kirjailijoiden kirjat ovat olleet saatavilla suomeksi niin pitkään, että ne ovat vaikuttaneet suomalaisiin kirjailijoihin jo useamman vuosikymmenen. Hauska oli esimerkiksi tämä arkistoista löytynyt kirje, missä Kersti Bergroth kirjoittaa Anni Swanille: "Tiedätkö ketä nuorisokirjailijaa olet otteesi puolesta lähinnä? En tiedä mikä hänen nimensä on, mutta hän on kirjoittanut 'Annasta'. Miten Anna joutui naimisiin ja asui Viiden tuulen majakan luona tai jotakin sellaista" (Rasavillejä ja Romantikkoja, 62). Kuvaavaa, että Bergrothin mielestä Anna joutui naimisiin Gilbertin kanssa...

Pidin myös Saran loppusanoista, missä hän korostaa tyttökirjojen lukemisen sukupolvijatkumoa. Ensisijaisesti äidit ovat siirtäneet kirjat tyttärilleen, tai isoäidit lapsenlapsilleen (251). Olen itsekin miettinyt tätä paljon. Miten tärkeimmät kirjat ovat kenties niitä, joita ei näy kaanoneissa eikä must read -listoilla, vaan jotka valuvat alas sukupolvia kuin vesi, vuosi toisen jälkeen, kädestä toiseen, kirjastosta kotiin, huomaamatta, poissa parrasvaloista. Näiden kirjojen vaikutus on huomaamattomampi, mutta sitkeämpi, pysyvämpi, perustavammanlaatuinen. 

Sen lisäksi, että Saran kirjan kuvaamat tyttökirjat ovat vaikuttaneet satoihin suomalaisiin lukijoihin, ovat esimerkiksi Montgomeryn tyttökirjoiksi luokitetellut teokset vaikuttaneet pitkään listaan kirjailijoita ja taiteilijoita. Kokosin joskus ajankuluksi nimiä: mm. Alice Munro, tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja, Carol Shields, Margaret Atwood (ja lukuisia muita kanadalaisia kirjailijoita), Pirkko Saisio, Timo K. Mukka, Laura Ruohonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja suuri määrä muita suomalaisia kirjailijoita.

Tyttökirjoja ei siis tule aliarvioida tai halveksua! Toivottavasti Saran kirja auttaa poistamaan ennakkoluuloja ja tutustuttamaan muitakin kuin tyttökirjojen lukijoita näihin hienoihin kirjoihin ja kirjailijoihin.