Viimeiset viikot ovat alkaneet. Palaan Suomeen ihan kohta jo, ja jostain kummasta kohtalon oikusta arkistot ovatkin yhtäkkiä täynnä kaikenlaista kiinnostavaa. Ei tämä ole mitään uutta. Saan aina hurjan työinnon kun edessä siintää deadline, jokin päivämäärä johon mennessä kaiken täytyy olla valmiina. Siihen sekoittuu roima annos paniikkia ja epätoivoa. Kaikki tämä sekoitettuna yhteen saa aikaan luovan tilan, missä ajatukset ryntäilevät ja työ sujuu. Kai sitä voi kutsua maaniseksi vaiheeksi.
Sain viimeinkin pääurakkani tehtyä, eli kopioitua kaikki julkaistuista päiväkirjoista poistetut merkinnät. Projekti alkoi syksyllä 2009 ja päättyi 9. helmikuuta 2012 klo: 16.10 (katsoin kellosta tarkan ajan tuolle historialliselle hetkelle). Loppua kohti tuli tyhjä olo. Montgomeryn merkinnät vuosilta 1940-42 (Montgomery kuoli vuonna 1942) ovat surullisia yhden lauseen huudahduksia. Tuntui oudolta, että tuo täynnä sanoja oleva elämän rekisteri päättyy tyhjyyteen, muutamaan lyhyeen lauseeseen. Että tämä loputtomalta tuntunut projektini päättyy siihen, että kirjoitan "tästä osasta ei ole poistettu mitään". Julkaistuista päiväkirjoista oli viimeiseen osaan mennessä tullut sellaisia myyntimenestyksiä, että editoijien Rubion ja Waterstonin ei tarvinnut poistaa lähestulkoon mitään. Ajattelin kummastuneena viidennen viimeisen osan parissa, että jos kaikki osat olisivat olleet tällaisia, minulla ei olisi ollut mitään tehtävää.
Tulevaisuudessa toivottavasti uudet tutkijat ja lukijat saavat lukea kaikki päiväkirjat kokonaisuudessaan rauhassa kotonaan. Kesällä 2012 julkaistaan päiväkirjojen ensimmäinen osa kokonaisuudessaan. En voi olla muuta kuin kiitollinen, kun ajattelen minkä työmäärän kulutin pelkästään materiaalin hankintaan.
Tyhjä olo vaihtui kuitenkin nopeasti täyteen ahdettuun, kun tajusin mitä kaikkea vielä pitää tehdä nyt kun voin viimeinkin käydä läpi muuta materiaalia päiväkirjojen lisäksi.
Arkistojen tonkimisessa on oma viehätyksensä. Jotain ihmeellistä siinä, että näkee jotain mitä muut eivät ole nähneet. Tällä viikolla olen käynyt läpi julkaistujen päiväkirjojen editointiversioita. Olen ensimmäinen, joka niitä on katsellut arkistoissa. Mary Rubio lahjoitti ne arkistoihin 2009 kun saavuin ensimmäistä kertaa Guelphiin. Niitä ei ole vieläkään luetteloitu, joten hakujärjestelmä ei niitä vielä löydä. Tunnen olevani jonkin asteinen pioneeri, kun kahlaan läpi näitä nyt jo historiallisiksi muuttuneita kansioita.
Päiväkirjojen ensimmäinen osa julkaistiin 1985. Mary Rubio ja Elizabeth Waterston alkoivat editoida niitä 80-luvun alussa. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta. Se on suunnilleen minun tähänastinen elämäni. Ja oudosti kulkevat langat näiden vuosikymmenten läpi, Montgomerystä alkaen, päättyen 2012-luvulle, jolloin teen näitä löytöjä. Mietin miten lyhyt ja pitkä on ihmisen elinikä. Esimerkkinä seuraava tarina tältä päivältä:
Tänään kaivoin esiin ensimmäisen julkaisemattoman osan editointikansion. (Alkuperäisiä päiväkirjoja on 10 osaa. Julkaistuina ne ovat supistuneet viiteen.) Olen tottunut näkemään koneella kirjoitetun tekstin vieressä Maryn ja Elizabethin käsinkirjoittamia kommentteja. Olen oppinut tunnistamaan heidän käsialansa ja erottamaan minkä tyyppisiä muutosehdotuksia tai korjauksia kumpikin tekee. Yhtäkkiä näen näiden kommenttien seassa erinäköistä kirjoitusta, eri käsialalla kuin yleensä. Kirjoitan muistiinpanoihini: "ehkä tämä on kustannustoimittajan, William Toyen, käsialaa". Parin sivun päästä tajuan, että olen väärässä. Kommentit ovat Montgomeryn nuoremman pojan, Stuart Macdonaldin, vuodelta 1981. Hän kuoli 1982 ennen kuin ensimmäinen osa ehti ilmestyä, mutta ehti olla mukana sen valmistelussa.
Ilmassa on kirjaimellisesti historian havinaa. Kansion ohuet sivut tuntuvat yhtäkkiä painavilta merkityksistä, ajan painosta ja haudantakaisista viesteistä. Stuart on kirjoittanut näitä kommentteja vuosi ennen äkillistä kuolemaansa. Ja nyt istun tässä ja katselen niitä. On kuin joku ojentaisi käden rajan takaa.
Kummallisia nämä ihmisketjut. Mary Rubio tunsi Stuartin ja sai aikoinaan häneltä luvan editoida päiväkirjat julkaisukuntoon. Stuartista menee suora yhteys Montgomeryyn, joka oli hänen äitinsä, hyvässä ja pahassa. Montgomery ei ole enää täällä, Stuart ei ole enää täällä (paitsi molemmat tekstin välityksellä). Mary sen sijaan on ja näen häntä aina välillä arkistoissa. Mary on minun linkkini julkaistujen päiväkirjojen historiaan, joku jolta voin kysyä suoraan mitä mikäkin tarkoittaa. Tänään tajusin että Maryn kautta minusta menee suora yhteys aina Montgomeryyn asti. Ja niin lyhyt on ihmiselämä.
Stuartin kommentteja lukiessa tuli outo olo. Ensinnäkin niistä paistaa selvästi läpi tämän jonkinasteinen katkeruus äitiään kohtaan. Eräässäkin kohdassa luki "Mother, you are a liar". Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ajatella, tuossa kuivakassa paperinpalassa niin paljon menneitä päiviä ja pettymyksiä ja vihaa ja rakkautta ja näitä monimutkaisia siteitä, jotka kiemurtelevat lasten ja vanhempien välillä.
Stuartin tyyli on humoristinen ja ironinen. Hän ei päästä äitiään helpolla. Silti kommenttien takaa paistaa suru ja ehkä pettymys siihen, että hänen äitinsä ei ollut täydellinen, että kaikki päättyi niin kuin päättyi. Ehkä myös siihen, että hänen lapsuutensa ja varhaisaikuisuutensa ei ollut sellainen kuin se olisi voinut olla. Stuart kasvoi kahden masentuneen vanhemman ja hankalan isoveljen kanssa, ja joutui varmasti ottamaan liikaa vastuuta kaikesta liian nuorena. Montgomery myös nojasi paljon Stuartin "hyväntuulisuuteen" ja hänen kykyynsä lohduttaa ja auttaa häntä masentavien asioiden keskellä. Osa Stuartin katkeruudesta johtunee tästä.
Olisi mielenkiintoista lukea enemmän Stuartin elämästä. Miltä tuntui menettää äiti ja isä peräkkäisinä vuosina (Stuart oli vain 27/28)? Joutua toiseen maailmansotaan? Seuraavat pari vuosikymmentä katsella veljensä toilailuja? Jäin myös miettimään, miksi Stuart ei koskaan hankkinut biologisia lapsia (hänen lapsensa ovat adoptoituja). Pelkäsikö hän siirtävänsä vanhempiensa mahdollisesti periytyvät ongelmat, isänsä melankolian ja äitinsä kroonisen masennuksen, lapsilleen?
Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi tuntua tunkkaiselta. En halua tunkeutua liian syvälle tuohon perheeseen. Aina kun mietin Montgomeryn elämää puhtaasti biografiselta pohjalta alan inhota häntä ja mietin, miksi edes tutkin hänen elämäänsä. Haluan pitää Montgomeryn etäisenä, kaukana siitä lihaisasta naisesta, joka hän konkreettisessa maailmassa oli. Minulle hän on teksti. Ja tekstin tasolla olen aina pitänyt hänestä. Tekstin tasolla hänet on myös helpompi pitää etäällä, upottamasta kynsiään minuun. Tutkijan pitää olla vapaa perheriidoista ja vanhoista kaunoista. Haluan tutkia vain mitä hän joskus kirjoitti.
