torstai 13. joulukuuta 2012

Pikku naisia

Aika Guelphissä lähestyy loppuaan. Tänään kävin arkistoissa viimeistä kertaa ja katselin Montgomeryn kehystettyjä valokuvia. Sieltä löytyy esimerkiksi väritetty kuva Montgomeryn parhaasta ystävästä Fredestä, sekä vanha kuva Montgomeryn isästä nuorena, erikoisuutena kehykseen liitetty hiuskiekura, luultavasti isän.

Myös yhden päiväkirjaoriginaalin välistä löytyy pieni letti Montgomery omaa tukkaa ajalta kun hän oli 14-vuotias. Mistähän lie johtunut viktoriaanien kiinnostus hiuksiin? (Tämän bloggaajan mukaan  syy hiusten arvostukseen oli vastareaktio 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun tavalle leikata tukka ihan lyhyeksi (jopa naiset tekivät niin).) Hiuksista tehdyt korut ainakin olivat tyypillisiä vuosisadan lopulle.

Aasinsillan kautta pääsen varsinaiseen aiheeseeni eli Pikku naisia -kirjaan. Yksi kirjan dramaattisimmista hetkistähän on se kun Jo myy tukkansa ja lahjoittaa saamansa rahat äidilleen ja Mr. Brookelle, jotka ovat lähdössä hoitamaan sisällissodassa haavoittunutta isää. Poikamaisen Jon tukka on hänen ainoa naisellinen symbolinsa ja hänen sisarensa ovat kauhuissaan kun Jo on tuhonnut ainoan kauniin puolensa. Viktoriaaneille tukka oli todellakin naisen kruunu ja luvun lopussa kuvataan miten Jo itkee yöllä tukkaansa, vaikka tajuaa oman turhamaisuutensa.

Ennen kotiinpaluuta olen menossa käymään Concordissa, missä Louisa May Alcott asui ja mihin hän sijoitti pikku naisensa. Orchard House, jossa Alcottit asuivat, on nykyään museo, vaikka opin syksyllä lukemastani Alcottin elämäkerrasta, että hänellä oli eräs toinen talo mielessään kun hän kirjoitti kuuluisaa kirjaansa. Tämä talo ei ole samalla lailla turistien suosiossa, mutta sijaitsee lähellä Orchard Housea. Ehkä pystyn käymään molemmissa.

Alcott oli aikaisempaa sukupolvea kuin Montgomery ja kuoli vuonna 1888, kun Montgomery oli vasta 14-vuotias, mutta Montgomery tunsi Alcottin teokset hyvin, niin kuin lähes kaikki aikalaisensa. Yritin etsiä arkistoista Montgomeryn omaa kappaletta Pikku naisia -kirjasta, mutta sitä ei löytynyt. Muistaakseni olen lukenut jostain, että hän lahjoitti sen eräälle nuorelle fanilleen.

Löysin kuitenkin päiväkirjasta kohdan, missä Montgomery kertoo käyneensä katsomassa Pikku naisia -elokuvan, missä Katharine Hepburn esittää Jota:

"In the evening we went with the Barracloughs to see Little Women. It was good - Katherine [sic] Hepburn made a fair Joe [sic]. And at last I understood why Jo could love Professor Bhaer. The P. B. of the film was not the bearded Santa Claus of the illustration in my book but a very delightful person whom any girl might fall in love." (April 18, 1934)

["Illalla menimme Barracloughsien kanssa katsomaan Pikku naisia. Elokuva oli hyvä - Katherine Hepburn oli kohtalainen Jo. Ja lopultakin ymmärsin miksi Jo saattoi rakastaa Professori Bhaeria. Elokuvan Bhaer ei ollut se partasuinen joulupukki niin kuin kirjan kuvituksessa, vaan erittäin miellyttävä henkilö, johon kuka tahansa tyttö saattaisi rakastua."]

Professori Bhaer (Paul Lukas) ja Jo (Katharine Hepburn)

Koska en pystynyt tarkistamaan minkä vuoden painos Montgomeryllä oli aikoinaan, arvaan lonkalta että kuvitukset hänen kirjassaan olivat Frank T. Merrillin käsialaa (kuvitettu versio löytyy Gutenbergistä: Little Women). Professori Bhaer on tosiaan aika papparaisen näköinen ja hänet esitetään vähän hupsuna vanhana miehenä. Verrattuna sliipattuun Laurieen, ei ole ihme että tuhannet tytöt kautta aikojen ovat kironneet Alcottin tämän naitettua Jon Bhaerille eikä Laurielle. Muistan itsekin suuttuneeni, kun luin kirjaa joskus kahdeksanvuotiaana ensimmäistä kertaa, vaikka suomenkielisessä versiossa ei ollutkaan kuvitusta.

Nämä kuvat ovat British Libraryn kokoelmasta vuoden 1870 painoksesta, mutta niissäkin ero Bhaerin ja Laurien välillä on suuri:

Professofri Bhaer (copyright British Library)

Amy ja Laurie (copyright British Library)

Luultavasti vasta vuoden 1994 elokuvaversio lievitti modernien lukijoiden ahdistusta - samoin kuin vuoden 1933 versio lohdutti Montgomeryä - kun Bhaeria esitti komea ja romanttisen näköinen Gabriel Byrne. 
Loppu hyvin, kaikki hyvin

4 kommenttia:

  1. Mainiota Vappu, kun kirjoitit Pikku naisista ja tätä keskustelua on käyty minunkin blogissa Josta ja professori Bhaerista. Siis, minä olen kanssa Laurien kannattajia! :) En ole nähnyt tuota Hepburnin elokuvaversiota vain sen uudemman. Valitettavasti en näe tuota valokuvaasi leffasta. Johtuukohan selaimestani?

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista Sara! Pikku naisia on ikuinen suosikkiaihe. Hauskaa että edelleen kiistellään Bhaerin ja Laurien paremmuudesta.:) Kuva ei näy minullekaan, ehkä jotain tekijänoikeusongelmia! Kokeillaan uudestaan.

    VastaaPoista
  3. Mäkään en koskaan pitänyt Bhaerista...

    Mäkin haluaisin käydä joskus Concordissa. Harmittaa kun olin kerran Bostonissa, enkä ehtinyt käydä siellä.

    Vappu, ootko muuten lukenut Alcottin päiväkirjan (vai olikohan se kirjeet)? Luin sen kauan sitten ja se oli muistaakseni tosi erilainen kuin Montgomeryn.

    //Laura

    VastaaPoista
  4. Moi Laura! Kiitos kommentista. Kirjotan tänne sitten kokemuksia Concordista, jos selviän sinne asti. Oon lukenut vaan Alcottin elämäkerran (yhden monista), mutta en päiväkirjoja tai kirjeitä. Pitääpä etsiä ne käsiin. Elämäkerrasta tuli ainakin sellainen olo, että Alcott ei olisi halunnut naittaa Jota kenellekään (hän pysyi itsekin naimattomana). Ehkä Bhaer oli "pienempi paha"...Musta on mielenkiintoista, että Jo nai miehen joka kouluttaa ja opastaa häntä, eikä Laurieta jota joutuu itse koulimaan ja ohjailemaan koko kirjan ajan...:)

    VastaaPoista