Kirjakerho: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha (2012) (The Red Garden, 2011)

Kun olin kipeä, pyysin äitiä tuomaan kirjastosta jotain luettavaa. Sain tämän kirjan ja aluksi katselin sitä epäluuloisena. Ajattelin vielä siinä vaiheessa, että en pysty lukemaan romaaneja, enkä keskittymään keksittyyn maailmaan. Alice Hoffmankin oli minulle aivan outo nimi.

Onneksi minulla kuitenkin oli 39 asteen kuume ja hajonnut tietokone, niin en voinut muuta kuin lukea tämän kirjan. Muistin miten ihanaa lukeminen voi olla, ihan fyysisenäkin kokemuksena. Koko kehoon leviää samanlainen mielihyvän tunne kuin jos laskeutuisi lämpimään kylpyveteen. Hyvän kirjan lukeminen voi olla joskus niin nautinnollista, että ei ihme että 1800-luvulla naisia varoiteltiin romaanien lukemisen vaaroista.

Jollakin nettisivulla Hoffmanin tyyliä kuvailtiin termillä fairy tale fiction eli satufiktio. Pidän tuosta termistä Hoffmanin tapauksessa enemmän kuin vaikkapa maagisesta realismista. (Ja termejähän riittää. Hoffman kirjoittaa kuvausten mukaan myös "fantasiaa" ja "romanttista" kirjallisuutta.)

Hoffmanin tarinat Punaisessa puutarhassa sisältävät usein maagisia elementtejä (karhun ja naisen välistä rakkautta, verenpunaisen puutarhan, Elämän Puun, naisen joka on ankerias), mutta koska hänen kirjoituksensa ei edes pyri realismiin, maaginen realismi tuntuu jotenkin väärältä kuvaukselta. Hoffman onkin nykyajan kirjallisuudelle niin vieras tarinankertoja, jonka teokset pyrkivät ennen kaikkea luomaan sen saman illuusion kuin entisajan suulliset tarinoitsijat: satua tai totta, et voi olla kuuntelematta.

Punainen puutarha rakentuu erillisistä, mutta toisiinsa liittyvistä tarinoista ja ne kaikki sijoittuvat Blackwellin kylään/kaupunkiin Massaschusettsissa. Kirja on lineaarinen siten, että ensimmäinen tarina sijoittuu vuoteen 1750, kun uudisasukkaat perustavat kylän, ja viimeinen vuoteen 1986. Tarinat vierivät eteenpäin vuosien mukana ja uusien sukupolvien myötä. Jo kirjan rakenne tuo siihen eeppisen tunnelman, joka muistuttaa Maa on niin kaunis -virren säettä: "Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, mies[ja nais-]polvet vaipuvat unholaan".

Unholaan vaipuvien sukupolvien ja ihmiskohtaloiden taustalla pysyy kuitenkin järkähtämättömänä yksi: kylä ja sitä ympäröivä luonto, metsät, vuoret ja joki. Blackwell ja sen puut ja muut luonnonelementit ovat kirjan ainoa päähenkilö, joka pysyy mukana tarinasta toiseen. 

Tässäkin mielessä Hoffman on vanhanaikainen kirjailija: hänen henkilöhahmonsa ovat erottamattomia siitä paikasta, mihin sattuvat syntymään. Punaisen puutarhan hahmot eivät kärsi eksistentiaalisesta elämäntuskasta, eivätkä vaeltele ahdistuneina suurkaupungeissa nimettömien ja tuntemattomien ihmisten keskellä. He ovat aina jonkun poikia ja tyttäriä, jonkun naapureita ja jonkun lapsenlapsia, ja yhtä erottamaton osa kylää kuin läheisen joen ankeriaat. Se ei silti tarkoita, että kaikki menisi aina hyvin. Päinvastoin. Monet kirjan tarinoista ovat sydäntäraastavan surullisia, jopa väkivaltaisia.

Koska luin tämän kirjan suomeksi, on pakko kehua Hoffmanin vakiosuomentajaa Raimo Salmista. Kieli on kaunista ja maagista. Pidin erityisesti myös siitä, että joissain tarinoissa vilahtelee historiallisia henkilöitä, jotka lukija joko tunnistaa tai ei. 

Yksi tarina kertoo esimerkiksi Emily Dickinsonin vierailusta Blackwelliin, ja vaikka häntä ei nimetä, pikku hiljaa tarinan edetessä tietyt yksityiskohdat paljastavat kenestä on kyse. Kirja tutustuttaa myös amerikkalaiseen folkloreen, joka on melko tuntematonta Suomessa. En ollut aiemmin kuullut vaikkapa Johnny Appleseedistä, joka istutti omenapuita ja perusti omenatarhoja ympäri Yhdysvaltoja.

Luin Hoffmanilta myös Aavikon kyyhkyset (2014, The Dovekeepers, 2011) ja Noitasisaret (1996, Practical Magic, 1995).  

Aavikon kyyhkyset toimi suomeksi, koska sen on suomentanut Salminen. Ainoastaan kirjan nimi on mielestäni harhaanjohtava. "Aavikon kyyhkyset" tuo mieleen herkät ja hentoiset naiset, jotka kujertavat avuttomina aavikolla. Tämä mielikuva ei voisi olla kauempana kirjan neljästä päähenkilöstä, jotka selviytyvät pitkästä piirityksestä ja erinäisistä julmuuksista muinaisessa Masadan linnoituksessa Juudeassa. "The Dovekeepers" viittaa näiden neljän naisen työhön linnoituksessa. He huolehtivat kyyhkysistä, jotka toimivat tärkeinä viestiviejinä 70 jKr.-luvun saarretun aavikkolinnoituksen ja muun maailman välillä.

Noitasisaret taas oli niin huonosti käännetty, että pitää joskus lukea kirja englanniksi. Juoni on muuten ihan erilainen kuin Hollywood-leffassa, joka kirjasta tehtiin 1990-luvulla.

Väitöskirjaohjaajani kertoi, että Hoffmanin kirjoista on juuri tehty väitöskirja Oulun yliopistossa. Se

löytyy täältä. 

Kirjakerho: The Signature of All Things & The Invention of Wings

Tällä kertaa haluan kirjoittaa kirjoista, joita olen lukenut kesän ja syksyn aikana. Niillä ei ole mitään tekemistä Montgomeryn kanssa, mutta hyvä niin!

Minulla on ollut tänä vuonna ruhtinaallisen paljon aikaa lukea muutakin kuin väitöskirjaan liittyviä kirjoja (kuukauden kesäloma ja kuukauden sairasloma auttavat asiaa kummasti). Kuulostaa vähäpätöiseltä asialta, mutta ainakin lukemista rakastavat tajuavat, mistä on kyse.

Olen nimittäin saanut takaisin lukemisen nautinnon. Ja mikä tärkeintä: olen pystynyt taas uppoutumaan romaaneihin. Väitöskirjan tekeminen ja jatkuva kiire on poistanut minusta tarinaan uppoutumisen taidon, ja parin viime vuoden ajan olen lukenut lähinnä elämäkertoja ja no...katsonut elokuvia tai tv-sarjoja, jos olen halunnut vajota fiktiiviseen maailmaan.

Mutta jos on lukenut viisivuotiaasta saakka ja tulee perheestä, jossa kirjat ovat yhtä tärkeitä hengissäpysymiselle kuin leipä ja uni, elämä tuntuu aina vähän vajavaiselta, jos ei pysty elämään myös kirjoissa.

Haluan jakaa nämä kirjat kanssanne myös siksi, että ne ovat olleet paitsi hyviä kirjoja, myös harvinaisen täydellisiä lukemisen ilon takaisin saamiseen. Niitä kaikkia yhdistää tarinankerronnan taito.

(Valitettavasti suurin osa kirjoista on englanninkielisiä, mutta toivottavasti ne käännetään pian suomeksikin.)

Elizabeth Gilbert: The Signature of All Things (2013) & Sue Monk Kidd: The Invention of Wings (2014)

Nämä kirjat kuuluvat yhteen ja muistuttavat toisiaan. Ne ovat historiallisia romaaneja, jotka tuovat esiin historian unohdettuja naisia: tiedenaisia, aktivisteja, orjia. Molemmat myös sijoittuvat samaan aikaan, 1800-luvun alkupuoliskolle, ja niissä tarkastellaan muutosta 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin ja siitä eteenpäin. Olisiko tämä lajityyppi nyt nosteessa Yhdysvalloissa, kun Gilbert ja Monk Kidd ovat molemmat siellä best-seller-kirjailijoita? Jos näin on, niin hyvä. Historialliset romaanit, varsinkin naisnäkökulmalla, ovat aina tervetulleita.

Gilbertin kirjan luin kesällä, kun löysin sen Kanadasta pehmeäkantisena. Olin yllättynyt, kun Eat, Pray, Love -kirjan kirjoittajan uusin olikin jotain ihan muuta. Ei omaelämäkerrallinen, ei self-helpiä, ei joogaa ja meditaatiota, ei eksoottisia paikkoja, eikä myöskään parisuhteen kuvausta (niin kuin Gilbertin edellisessä kirjassa Committed, joka pohti avioliiton merkitystä ja historiaa). 

The Signature of All Things kertoo Alma Whittakerista, rikkaan Amerikkaan emigroituneen kasvitieteilijän tyttärestä, joka syntyy samalla hetkellä kuin uusi vuosisata, 1800. Alman kautta kuvataan poikkeuksellisen naisen asemaa ja valintoja vuosisadan kuluessa, ja päädytään Philadelphiasta Tahitille ja lopulta Hollantiin. 

Kirjan kieli on uskottavasti vanhahtavaa ja kaunista, erityisesti kun kuvataan kasvimaailman ihmeitä ja Alman kiintymystä sammaleisiin, kasvitieteen osa-alueeseen, joka on tarpeeksi vähäpätöinen, että nainenkin voi tutkia sitä. Loppuosassa päästään käsiksi Darwiniin ja evoluutioteoriaan, ja silloin ollaankin jo uuden maailman ja ajan äärellä: Jumala tiputettiin alas taivaalta, ihmiset periytyivät apinoista ja tieteellinen maailmanselitys korvasi uskonnollisen.

Sue Monk Kiddin kirjan The Invention of Wings luin syksyllä ja aluksi en muistellut Gilbertin kirjaa ollenkaan. Monk Kiddin kirja kertoo nimittäin orjuudesta Charlestonin kaupungissa, Etelä-Carolinan osavaltiossa 1800-luvun alkupuolella. 

Pikku hiljaa rupesin kuitenkin miettimään, että kirjat ovat saman ajan kaksi eri näkökulmaa. Gilbertin kirja keskittyy valkoisen naisen elämään pohjoisessa osavaltiossa, jossa orjuus ei ollut yhtä näkyvä osa arkea kuin eteläisissä osavaltioissa. Monk Kiddin kirja taas avaa tuon ajan synkän varjopuolen: sen, miten koko Yhdysvaltojen vauraus perustui orjakauppaan.

Monk Kiddin kirjan pääosassa ovat Sarah Grimké, rikkaan lakimiehen ja plantaasinomistajan tytär, sekä Hetty/Handful, orjatyttö, joka annetaan Sarahille lahjaksi tämän 11-vuotissyntymäpäivänä. Tyttöjen elämät kietoutuvat toisiinsa, ja kirja jakautuu lukuihin, joissa molempien kertojanäänet kuvaavat tapahtumia kahdesta eri näkökulmasta. 

Sarahin ääni kuvaa etuoikeutettua elämää, joka silti perustuu toisten riistämiseen ja orjuuttamiseen. Mutta myös Sarah on omalla tavallaan vanki, hän ei pysty hyväksymään ympärillään vallitsevia oloja ja kehittyy pikku hiljaa kirjan kuluessa orjuuden vastustajaksi, abolitionistiksi. Sarahin kautta kuvataan myös 1800-luvulla elävän naisen toisenlaista orjuutta: ei mahdollisuutta opiskella, hankkia ammattia tai olla menemättä naimisiin.

Handfulin ääni on kirjan kapinallinen ääni. Kieli muuttuu täysin toisenlaiseksi kuin Sarahin korrekti englanti. Handful puhuu kieliopillisesti väärin, mutta runollisesti oikein. Handfulin ja hänen äitinsä, Charlotten, suhteen kuvaamisen kautta Monk Kidd tuo kirjaan jotain siitä, millaista orjien elämä on mahdollisesti ollut yhteiskunnassa joka ei nähnyt heitä ihmisinä, kulttuurissa joka ei ollut heidän omansa, sekä kielen keskellä jonka he joutuivat opettelemaan. Handful ei hyväksy sitä, että hän on vain kauppatavaraa, kuten ei hyväksy hänen äitinsäkään, ja hän pitää yllä ihmisarvoaan ja päänsisäistä vapauttaan juuri kielen avulla tai vaikka kylpemällä Sarahin huoneessa ilman lupaa:

“I have one mind for the master to see. I have another mind for what I know is me.”

Kirjan lopussa on Monk Kiddin jälkisanat, joista selviää, että Sarahin hahmo perustuu todellisen Sarah Grimkén (1792-1873) elämään. Hän ja sisarensa Angelina olivat tärkeitä hahmoja abolitionistisessa liikkeessä, ja he kiersivät puhumassa orjuuden lakkauttamisen puolesta ympäri Yhdysvaltoja, aikana jolloin nainen ei saanut puhua julkisesti. Jatkamalla puhekierroksiaan Sarah ja Angelina ottivat kantaa naisten rajoitettuun asemaan ja taistelivat siten myös naisten aseman puolesta. Kuten niin usein käy, myöhempi historiankirjoitus ei muista Grimkén sisaruksia, mutta Wikipedia-artikkelit heistä kyllä löysin (Sarah & Angelina).

Kirjeitä MacMillanille

Melkein kuukauden tauon jälkeen palaan taas töiden pariin, eli Montgomeryn teksteihin. Olen taas Tartossa tekemässä töitä ja täällä ne aina sujuvat, koska kaupunki on sopivan pieni ja sopivan iso rauhallisille kävelyretkille ja kahviloille, joissa voi uppoutua lukemiseen.

Tänään luin Montgomeryn kirjeitä kirjeystävälleen, skottilaiselle George Boyd MacMillanille (julkaistu osittain kirjassa My dear Mr. M. Letters to G. B. MacMillan from L. M. Montgomery. Toim. Bolger & Epperly, 1992). He olivat kirjeenvaihdossa yli kolmekymmentä vuotta ja tapasivatkin kerran Montgomeryn häämatkalla Skotlantiin ja Englantiin vuonna 1911.

Koska olen pitänyt ja joutunut pitämään melkein koko syksyn mittaisen tauon Montgomerystä, oli ihanaa palata taas hänen sanojensa pariin. Jokin kumma voima niissä on, niin että hetkessä on kulkeutunut Prinssi Edvardin saarelle Cavendishiin ja tämän monitahoisen naisen pään sisään.

Luen kirjeitä nyt kun minulla on aikaa, koska haluan verrata niitä päiväkirjoihin. Montgomeryllä oli tapana kierrättää paljon materiaalia, erityisesti päiväkirjoista kirjeisiin ja romaaneihin. Osittain tämä johtui ajan puutteesta: Montgomeryllä ei yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa kaikkia kirjeitä lukuisille ystävilleen ja sukulaisilleen "from scratch" eli täysin tyhjästä.

Toisaalta päiväkirjatekstin käyttäminen kirjeissä ja jopa romaaneissa kertoo siitä, että Montgomery arvosti päiväkirjaansa taiteellisena työnä ja kirjoitti varmasti usein sinne ensiksi ja parhaiten tietystä tapahtumasta tai ajatuksistaan. Hän ei halunnut, että jokin erityisen taitavasti kirjoitettu kohta päiväkirjassa jäisi "vain" hänen silmilleen nähtäväksi, vaan lähetti sen eteenpäin maailmalle, esimerkiksi Skotlantiin asti.

Kiinnostavaa kirjeissä on tähän mennessä ollut se, miten Montgomery kuvailee itseään ulkopuoliselle. Päiväkirjassahan hän kirjoittaa lähinnä itselleen (vaikka tuleva yleisö onkin aina vahvasti läsnä), mutta kirjeessä vastaanottaja on elävä ihminen, kirjoittajanurasta haaveileva lehtimies MacMillan. Arvattavasti Montgomery antaa itsestään hieman kaunistellumman kuvan kuin päiväkirjassaan -- hän esimerkiksi sanoo ensimmäisessä kirjeessä olevansa 26-vuotias, vaikka todellisuudessa on 29 -- mutta toisaalta paljastaa rivien välistä luonteenpiirteitä, mitä päiväkirja ei näytä.

Macmillan ja Montgomery keskustelevat rakkaudesta -- mikä kiinnostaa minua erityisesti, koska väitöskirjani aiheena on romanssi --, mutta myös kutsumuksesta, uskonnosta, uuden vuoden lupauksista (mahdottomia toteuttaa Montgomeryn mielestä) ja Anna-kirjan vastaanotosta.

Kirjeissä ei ehkä pääse kurkistamaan Montgomeryn yksityisiin ajatuksiin ja tunteisiin, kuten ei päiväkirjassakaan, mutta niissä esiintyy Montgomery viisaimmillaan: terävä ajattelija, joka kirjoittaa esseemäiseen tyyliin elämän suurista kysymyksistä (usein vastaten Macmillanin esittämään kysymykseen), mutta kuvailee myös oman elämänsä pieniä ja värikkäitä yksityiskohtia, juuri niitä jotka tekevät kirjeet yhtä eläviksi, kuin jos olisin saanut ne tänään postissa.

"I think we should just write out what is in us -- what our own particular 'demon' gives us -- and the rest is on the knees of the gods. If we write truly out of our own heart and experience that truth will find and reach its own." (March 19, 1906)