Kesäkuussa taas L.M. Montgomery -konferenssi Prinssi Edwardin saarella. Tällä kertaa teemana oli "gender". Olin neljättä kertaa Saarella ja ehkä siksi että väitöskirja ei painanut enää harteilla nuo kaksi saarella vietettyä viikkoa olivat tavanomaistakin maagisempia.
Konferenssin jälkeen vietimme viikon mökillä Lauran kanssa Brackley Beachissä. Näin kirjoitin siitä viikosta:
"Tämä viikko on ollut puhdasta aurinkoa, hiekkaa, loikoilua, tuulta,
elementtejä: tähtiä, tulikärpäsiä, eläimiä, dyynejä.
Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka paikassa. Katsoimme lähes
joka ilta auringonlaskua eri rannalla. Ainoastaan tiistaina emme
nähneet sitä koska olimme Charlottetownissa katsomassa
Anne&Gilbert-musikaalia. Muina iltoina metsästimme
auringonlaskua kuin metsästäjät. Sunnuntaina Cavendish,
maanantaina Covehead, keskiviikkona Brackley Beach, torstaina
toinen ranta Cavendishissa, perjantaina Robinsons Island.
Tämän viimeisen illan mökillä yksin olen käyttänyt katsomalla Bruce Willis -elokuvia ja syönyt makkaraa ja juonut paikallista olutta ja pikalukenut
Anne of Avonlean ja todennut taas kerran miten huono kirja se
on. Betsy Epperlyn analyysi siitä on "spot on" [The Fragrance of Sweet Grass -kirjassa]: Anna on
pelkkä ärsyttävä diiva, joka luulee olevansa kaikkia muita
parempi. Mietin silti miten Montgomery kirjoitti sitä vuonna 1908 täällä
saarella, ihan tuossa lähellä Cavendishissa, ja pani kirjaan omat
opettajakokemuksensa, joista ei ollut silloin niin kovin kauan, noin kymmenen
vuotta vasta.
Pystyn kuvittelemaan koulut hyvin, koska näimme
yhden niistä torstaina Lower Bedequessa, ja lisäksi talon ja huoneen missä
hän asui ja flirttaili Herman Leardin kanssa. Näimme myös Bidefordissa paikan
missä koulu sijaitsi ja pappilan missä hän majaili, isossa
huoneessa, joka oli kylmä, mutta josta oli hieno näköala. Sen
mitä Montgomeryn omat oppilaat sanoivat ja tekivät hän pani suoraan tuohon kirjaan.
Kuvittelin lukiessa myös miten hän oli jo kihloissa Ewanin kanssa ja
kirjoitti kirjaansa laskien miten monta vuotta isoäidillä oli vielä
jäljellä ja miten kauan hän saisi asua saarella ja talossa.
Kirjassa on kohtaus missä Gilbert keskeyttää Annan kirjoittamisen
ja seisoo keittiön ovella. Se on aivan kuin Ewan, joka pistäytyi
hakemaan postia kun Montgomery kirjoitti keittiössä. Kirjassa myös erään lapsen äiti on meinannut mennä
naimisiin papin kanssa, mutta ei sitten mennytkään. Onko siinä
salainen toive, että Montgomeryn omakin kihlaus vielä purkautuisi?
Tänään kun seisoin Montgomeryn haudalla, tajusin että hänen luunsa makaavat siellä maan alla. Että hän
on todella ollut joskus olemassa ja ollut todellinen ihminen, ei vain
minun väitöskirjaani liittyvä hahmo, joka on tehnyt elämästäni
hankalaa viimeiset pari vuotta. Se oli kumma ajatus, mutta toisaalta
tuntui että sen ansiosta pystyin olemaan sinut hänen kanssaan
ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli kuin käden puristus.
Päästin irti
hänestä sellaisena kuin hänestä oli väitöskirjani myötä
tullut. Kohtasin hänet taas oikeana ihmisenä, haamuna,
kirjailijana, sinä ihmisenä joka kuuluu tänne ja asui täällä ja
jolla oli kokonainen elämä, mikä ei liity minuun mitenkään.
Kohtasimme hetken aikaa, mutta nyt jatkamme taas elämäämme
erillään. Hän haudassaan ja haamuna omien paikkojensa yllä, minä
Suomessa tai missä lienenkään. Halusin päästää irti hänen surullisesta
loppuelämästään, siitä maan kovasta painosta joka on hänen ja
Ewanin luiden päällä. Kaikkien niiden ihmisten päällä, jotka
kerran muodostivat hänen maailmansa: hänen isoäitinsä, äitinsä,
sukulaisensa. On hyvä että edes he ovat tuolla hautausmaalla.
Sen sijaan muistin taas hänen onnellisen elämänsä - se on niin vahvana täällä
saarella: kauneus, ihmeellinen luonto, rannat, meri, kaikki tämä kauneus,
miten sen keskellä on voinut edes elää? Se tuntuu fyysisenä
tunteena, niin kaunista täällä on. Tuuli - ymmärrän
nyt miksi Emilialla on Tuulen tyttö, tuuli on täällä osa kaikkea
- dyynit, hiekka, meri, punainen maa ja multa, jota on kaikkialla,
kengänpohjissa, perunoissa, korvissa ja auton kyljissä.
Hänen
kotitilansa puutarha ja pellot jotka ympäröivät sitä. Kävely
Green Gablesiin, kun Macneillit vielä asuivat siellä. Miten hänellä
oli se kaikki! Ne kaikki ihanat kävelyt, ensin kirkolle, sitten
koululle, sitten Green
Gablesin talolle, kaunis vanha puutarha ja maalaistalo, sen takana
Lovers' Lane. Ja vielä Park Cornerin maailma: Silver Bush ja isoisä
Montgomeryn talo, jota nyt remontoidaan bed&breakfast-paikaksi.
Hän saattoi seistä talon
takana pellolla ja katsella joka ilta auringonlaskua, tai kävellä
rannalle ja katsoa kun kaikki muuttuu punaiseksi, koko maailma, ja
kaikki hehkuu, saari herää eloon, kun tulenpunaiset jyrkänteet ja
kalliot syttyvät tuleen.
Ja sitten kun hänen oli pakko lähteä, hän lähti silti vain
kauniisiin paikkoihin. Ensin Belmont, missä emme
käyneet. Sitten Bideford, joka oli kaunis. Lähellä Tyne Valley, joka oli kuin söpö piparkakkukylä,
jonka keskellä virtasi joki. Ja sitten Lower Bedequeen, joka oli
suosikkini. Ihana talo, ihanat puut, ihana flirttailla kauniin miehen
kanssa ja olla nuori. Ja hän oli nuori silloin, vasta 22-23-vuotias. On ollut
mukava muistella sitä aikaa hänen elämässään, käydä sitä
läpi todellisissa paikoissa ja nähdä niiden vuosien kauneus.
Tajuta todella millaista on ollut elää niissä paikoissa.
Tajuta
että hän on ollut myös hyvin onnekas ihminen ja tuonut paljon
onnellisuutta tähän maailmaan. Tämä koko saari on sen todiste.
Sanoin Lauralle, että harva muu paikka juhlii naiskirjailijaa ja
tyttösankaria niin paljon kuin tämä saari. Ja Laura sanoi:
onneksi hän kirjoitti kirjat, että saimme tietää tästä saaresta.
Se on todella onni.
Eilen tapahtui vielä viimeinen maaginen asia tällä tarujen
saarella. Kävelimme Robinsons Islandin päähän. Jo sitä ennen
tähän mennessä kaunein auringonlasku lähes autiolla rannalla.
Kävelimme dyynien halki sinne ja aurinko laski kaikissa purppuran ja
pastellin väreissä. Vesi oli kuin lasia ja poimin simpukoita. Näin
ensimmäistä kertaa sellaisia purppurapilviä, mistä Montgomery kirjoittaa. Ne olivat mustien kuusien takana. Kun viimeisetkin
vaaleanpunaiset kiehkurat olivat hävinneet, kävelimme kuusien
välistä polkua pitkin saaren kärkeen katselemaan Canada Dayn ilotulitusta.
Mutta ihmeellisintä ei ollut ilotulitukset ja raketit vaan
tulikärpäset, jotka alkoivat tanssia ympärillämme mustien kuusien
välissä, pimeässä yössä. Ne olivat kuin keijuja. En ole koskaan
nähnyt mitään sellaista. Ne olivat keijuja. Pieniä valonvälähdyksiä
ilmassa. Tanssivia pieniä lyhtyjä tai kipinöitä, jotka
ilmestyivät ja hävisivät sitten. Yksi lensi aivan eteeni ja pystyin melkein ottamaan sen käsieni
väliin.
Ihmeellistä oli myös nähdä viimein Montgomeryn
Emily-tädin talo Malpequessa, jonka sanotaan olevan Uuden Kuun
esikuva. Se ei ollut tietenkään minun Uusi Kuuni, mutta
jotain siinä talossa oli. Se seisoi jyrkänteellä, kaukana
kaikesta, ja katsoi suoraan merelle. Sen alla oli ranta, missä
kahlasimme vedessä, ja kaiken aikaa talo seisoi yllämme, ikkunat
kuin silmät meihin päin.
Mietin miten Montgomery vietti lapsena aikaa siinä talossa
ja varmasti leikki rannalla, ja miten kaikki se on siirtynyt Emiliaan
ja Uuteen Kuuhun ja Emilian vierailuun Priest Pondiin. Jotenkin
tuntui että se talo liittyi jotenkin kirjoittamiseen. Ehkä se oli Uusi Kuu."
 |
| Emily-tädin talo (kuva: VK) |
