Prinssi Edwardin saari

Kesäkuussa taas L.M. Montgomery -konferenssi Prinssi Edwardin saarella. Tällä kertaa teemana oli "gender". Olin neljättä kertaa Saarella ja ehkä siksi että väitöskirja ei painanut enää harteilla nuo kaksi saarella vietettyä viikkoa olivat tavanomaistakin maagisempia.

Konferenssin jälkeen vietimme viikon mökillä Lauran kanssa Brackley Beachissä. Näin kirjoitin siitä viikosta:

"Tämä viikko on ollut puhdasta aurinkoa, hiekkaa, loikoilua, tuulta, elementtejä: tähtiä, tulikärpäsiä, eläimiä, dyynejä. Hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka paikassa. Katsoimme lähes joka ilta auringonlaskua eri rannalla. Ainoastaan tiistaina emme nähneet sitä koska olimme Charlottetownissa katsomassa Anne&Gilbert-musikaalia. Muina iltoina metsästimme auringonlaskua kuin metsästäjät. Sunnuntaina Cavendish, maanantaina Covehead, keskiviikkona Brackley Beach, torstaina toinen ranta Cavendishissa, perjantaina Robinsons Island. 

Tämän viimeisen illan mökillä yksin olen käyttänyt katsomalla Bruce Willis -elokuvia ja syönyt makkaraa ja juonut paikallista olutta ja pikalukenut Anne of Avonlean ja todennut taas kerran miten huono kirja se on. Betsy Epperlyn analyysi siitä on "spot on" [The Fragrance of Sweet Grass -kirjassa]: Anna on pelkkä ärsyttävä diiva, joka luulee olevansa kaikkia muita parempi. Mietin silti miten Montgomery kirjoitti sitä vuonna 1908 täällä saarella, ihan tuossa lähellä Cavendishissa, ja pani kirjaan omat opettajakokemuksensa, joista ei ollut silloin niin kovin kauan, noin kymmenen vuotta vasta.

Pystyn kuvittelemaan koulut hyvin, koska näimme yhden niistä torstaina Lower Bedequessa, ja lisäksi talon ja huoneen missä hän asui ja flirttaili Herman Leardin kanssa. Näimme myös Bidefordissa paikan missä koulu sijaitsi ja pappilan missä hän majaili, isossa huoneessa, joka oli kylmä, mutta josta oli hieno näköala. Sen mitä Montgomeryn omat oppilaat sanoivat ja tekivät hän pani suoraan tuohon kirjaan. 

Kuvittelin lukiessa myös miten hän oli jo kihloissa Ewanin kanssa ja kirjoitti kirjaansa laskien miten monta vuotta isoäidillä oli vielä jäljellä ja miten kauan hän saisi asua saarella ja talossa. Kirjassa on kohtaus missä Gilbert keskeyttää Annan kirjoittamisen ja seisoo keittiön ovella. Se on aivan kuin Ewan, joka pistäytyi hakemaan postia kun Montgomery kirjoitti keittiössä. Kirjassa myös erään lapsen äiti on meinannut mennä naimisiin papin kanssa, mutta ei sitten mennytkään. Onko siinä salainen toive, että Montgomeryn omakin kihlaus vielä purkautuisi? 

Tänään kun seisoin Montgomeryn haudalla, tajusin että hänen luunsa makaavat siellä maan alla. Että hän on todella ollut joskus olemassa ja ollut todellinen ihminen, ei vain minun väitöskirjaani liittyvä hahmo, joka on tehnyt elämästäni hankalaa viimeiset pari vuotta. Se oli kumma ajatus, mutta toisaalta tuntui että sen ansiosta pystyin olemaan sinut hänen kanssaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli kuin käden puristus. Päästin irti hänestä sellaisena kuin hänestä oli väitöskirjani myötä tullut. Kohtasin hänet taas oikeana ihmisenä, haamuna, kirjailijana, sinä ihmisenä joka kuuluu tänne ja asui täällä ja jolla oli kokonainen elämä, mikä ei liity minuun mitenkään. 

Kohtasimme hetken aikaa, mutta nyt jatkamme taas elämäämme erillään. Hän haudassaan ja haamuna omien paikkojensa yllä, minä Suomessa tai missä lienenkään. Halusin päästää irti hänen surullisesta loppuelämästään, siitä maan kovasta painosta joka on hänen ja Ewanin luiden päällä. Kaikkien niiden ihmisten päällä, jotka kerran muodostivat hänen maailmansa: hänen isoäitinsä, äitinsä, sukulaisensa. On hyvä että edes he ovat tuolla hautausmaalla. 

Sen sijaan muistin taas hänen onnellisen elämänsä - se on niin vahvana täällä saarella: kauneus, ihmeellinen luonto, rannat, meri, kaikki tämä kauneus, miten sen keskellä on voinut edes elää? Se tuntuu fyysisenä tunteena, niin kaunista täällä on. Tuuli - ymmärrän nyt miksi Emilialla on Tuulen tyttö, tuuli on täällä osa kaikkea - dyynit, hiekka, meri, punainen maa ja multa, jota on kaikkialla, kengänpohjissa, perunoissa, korvissa ja auton kyljissä. 

Hänen kotitilansa puutarha ja pellot jotka ympäröivät sitä. Kävely Green Gablesiin, kun Macneillit vielä asuivat siellä. Miten hänellä oli se kaikki! Ne kaikki ihanat kävelyt, ensin kirkolle, sitten koululle, sitten Green Gablesin talolle, kaunis vanha puutarha ja maalaistalo, sen takana Lovers' Lane. Ja vielä Park Cornerin maailma: Silver Bush ja isoisä Montgomeryn talo, jota nyt remontoidaan bed&breakfast-paikaksi. 

Hän saattoi seistä talon takana pellolla ja katsella joka ilta auringonlaskua, tai kävellä rannalle ja katsoa kun kaikki muuttuu punaiseksi, koko maailma, ja kaikki hehkuu, saari herää eloon, kun tulenpunaiset jyrkänteet ja kalliot syttyvät tuleen.

Ja sitten kun hänen oli pakko lähteä, hän lähti silti vain kauniisiin paikkoihin. Ensin Belmont, missä emme käyneet. Sitten Bideford, joka oli kaunis. Lähellä Tyne Valley, joka oli kuin söpö piparkakkukylä, jonka keskellä virtasi joki. Ja sitten Lower Bedequeen, joka oli suosikkini. Ihana talo, ihanat puut, ihana flirttailla kauniin miehen kanssa ja olla nuori. Ja hän oli nuori silloin, vasta 22-23-vuotias. On ollut mukava muistella sitä aikaa hänen elämässään, käydä sitä läpi todellisissa paikoissa ja nähdä niiden vuosien kauneus. Tajuta todella millaista on ollut elää niissä paikoissa. 

Tajuta että hän on ollut myös hyvin onnekas ihminen ja tuonut paljon onnellisuutta tähän maailmaan. Tämä koko saari on sen todiste. Sanoin Lauralle, että harva muu paikka juhlii naiskirjailijaa ja tyttösankaria niin paljon kuin tämä saari. Ja Laura sanoi: onneksi hän kirjoitti kirjat, että saimme tietää tästä saaresta. Se on todella onni. 

Eilen tapahtui vielä viimeinen maaginen asia tällä tarujen saarella. Kävelimme Robinsons Islandin päähän. Jo sitä ennen tähän mennessä kaunein auringonlasku lähes autiolla rannalla. Kävelimme dyynien halki sinne ja aurinko laski kaikissa purppuran ja pastellin väreissä. Vesi oli kuin lasia ja poimin simpukoita. Näin ensimmäistä kertaa sellaisia purppurapilviä, mistä Montgomery kirjoittaa. Ne olivat mustien kuusien takana. Kun viimeisetkin vaaleanpunaiset kiehkurat olivat hävinneet, kävelimme kuusien välistä polkua pitkin saaren kärkeen katselemaan Canada Dayn ilotulitusta. 

Mutta ihmeellisintä ei ollut ilotulitukset ja raketit vaan tulikärpäset, jotka alkoivat tanssia ympärillämme mustien kuusien välissä, pimeässä yössä. Ne olivat kuin keijuja. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Ne olivat keijuja. Pieniä valonvälähdyksiä ilmassa. Tanssivia pieniä lyhtyjä tai kipinöitä, jotka ilmestyivät ja hävisivät sitten. Yksi lensi aivan eteeni ja pystyin melkein ottamaan sen käsieni väliin.

Ihmeellistä oli myös nähdä viimein Montgomeryn Emily-tädin talo Malpequessa, jonka sanotaan olevan Uuden Kuun esikuva. Se ei ollut tietenkään minun Uusi Kuuni, mutta jotain siinä talossa oli. Se seisoi jyrkänteellä, kaukana kaikesta, ja katsoi suoraan merelle. Sen alla oli ranta, missä kahlasimme vedessä, ja kaiken aikaa talo seisoi yllämme, ikkunat kuin silmät meihin päin. 

Mietin miten Montgomery vietti lapsena aikaa siinä talossa ja varmasti leikki rannalla, ja miten kaikki se on siirtynyt Emiliaan ja Uuteen Kuuhun ja Emilian vierailuun Priest Pondiin. Jotenkin tuntui että se talo liittyi jotenkin kirjoittamiseen. Ehkä se oli Uusi Kuu." 

Emily-tädin talo (kuva: VK)