Puista ja leikkimajoista

Pitkän tauon jälkeen palaan blogin ääreen. Olen taas Kanadassa, tällä kertaa vierailevana tutkijana TransCanada Institutessa, joka on osa Guelphin yliopistoa (School of English and Theatre Studies) (lisää täällä: TransCanada Institute). Nimikkeeni on hieno - "Visiting Research Fellow" - mutta työ on arkista. Kirjoitan väitöskirjaani eteenpäin ja vaihdan pöytää sen mukaan mikä sattuu olemaan vapaana. Instituutti sijaitsee ihanassa pikku talossa kampuksen liepeillä, vanhojen puiden katveessa, ja välillä tuntuu enemmän kuin olisi kesämökillä (varsinkin kun sataa) kuin yliopistolla töitä tekemässä. Mutta töitä tehdään, hurjasti, ja tällä kertaa minulla on mukava työyhteisö, joten olen tyytyväinen.

Arkistojakaan en ole unohtanut. Tänään laskeuduin alas Haadekseen, eli kirjaston kellarikerrokseen ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun saavuin lokakuun alussa. Tuntui hyvältä nähdä taas alkuperäiset päiväkirjat, katsella tuttua käsialaa ja lukea jälleen kerran päiväkirjoja ilman painetun kirjan tuomaa välimatkaa. Toisaalta huokaisin monta kertaa helpotuksesta, että suurin työ arkistoissa on jo tehty. Joitain asioita, kuten puuttuvien kohtien kopiointia en kaipaa lainkaan, vaikka tekstiin pääsikin silloin hyvin sisään. Tänään kun tarkistin muistiinpanojani pari tuntia, hartiani ja selkäni ja silmäni muistivat mikä niissä pitkissä päivissä ei ollut mukavaa. Mutta mutta... taas Montgomery, tuo kynäilevä noita, onnistui tunkeutumaan huokosiini ja luin mielenkiinnolla pitkän kirjoituksen puista jotka hän tunsi lapsuudessa.

Kai kaikille on jo selvää, että paikat olivat Montgomerylle hyvin tärkeitä. Jos vielä epäröitte, tarjoaa kolmas käsinkirjoitettu päiväkirja 12,5 sivua todistusaineistoa (January 22, 1911). Teksti on eräänlainen puiden elämäkerta, jossa Montgomery käy läpi kaikki puut, jotka kasvoivat joko heidän talonsa lähistöllä tai läheisissä metsissä, eikä unohda edes villinä kasvavia hedelmäpuita salaisissa sopukoissa. Jokaisella puulla on hänelle oma merkityksensä, oma nimensä ja tarinansa.

Tätien ja setien mukaan nimetyt omenapuut siirtyivät sellaisenaan The Story Girl -kirjaan, mutta kiehtovaa on, miten tarkkaan Montgomery muistaa minkätyyppisiä omenoita eri puissa kasvoi: "Little Syrup Tree" - hyviä omenoita keitettäväksi - "Spotty Tree" - omenat hyviä mutta ulkomuodoltaan rupisia - "Aunt Margaret's Tree" - happamia ja kovia omenoita - "Little red tree" - yllätys yllätys ... punaisia omenoita - "Gavin's Tree" - nimetty omenavarkaan mukaan, jonka motiivia Montgomery ei ymmärrä, koska omenat tässä nimenomaisessa puussa olivat happamia ja mauttomia.

Myöhemmässä tekstissä, jossa käy läpi Anne of Green Gables -kirjan "todellisia" taustatapahtumia ja paikkoja (January 27, 1911) Montgomery muistelee lapsuutensa leikkimajaa ja sanoo rakastaneensa rakentaa majoja ja leikkiä kotia metsässä kun oli pieni. Ne jotka ovat lukeneet Pienen runotytön ja muistavat Emilian ja Ilsen leikkimajan metsässä eivät ylläty tästä tiedosta. Montgomery näyttää siirtäneen nämä muistelot melkein suoraan Pieneen runotyttöön, särkyneistä lautasista ja hyllyistä alkaen, ja ilmeisesti myös Annan ja Dianan leikkimaja on saanut inspiraation Montgomeryn omasta lapsuuden majasta.

Leikkimajojakin minulla oli, mutta etenkin puu-tekstin lukeminen sai muistelemaan omia tärkeitä puitani, varsinkin niitä jotka kasvoivat lapsuudessani talomme pihalla. Muistan vieläkin ne kaikki vaikka suurin osa niistä on ollut kantoina jo vuosia. Näihinkin puihin liittyy kaikkiin jokin muisto tai tarina, mikä tekee niistä merkittäviä. Mutta puita -  ja paikkoja - voi rakastaa pelkästään niiden itsensäkin takia. Tämä lause muistutti minua siitä:

"A few yards from my window grew a huge poplar, much beloved by me. How the morning sunshine used to strike on its boughs!" 

["Parin metrin päästä ikkunastani kasvoi mahtava poppeli, minun erityisesti rakastama. Kuinka aamuaurinko osuikaan sen oksille!"]

Ymmärrän hyvin, mistä Montgomery kirjoittaa. Olin niin onnekas että sain kasvaa huoneessa johon paistoi aamuaurinko, ja vuosien ajan se osui ikkunan takana kasvavaan kirsikkapuuhun (jonka nimesin romanttisesti Defiteliaksi, varmaankin Annan ja Emilian inspiroimana, omaperäistä...), jonka oksat piirtyivät verhoihin. Vaikka Montgomery on ollut kuolleena jo 70 vuotta, puu josta hän kirjoittaa vielä kauemmin ja ikkunakin on jo kadonnut tästä maailmasta, tuo yksinkertainen lause muuttui heti mielessäni eläväksi ja toi mieleeni oman puuni ja oman ikkunani, mutta myös vahvan mielikuvan siitä, miten tämä toinen kerran elänyt ihminen heräsi monen vuoden ajan huoneessaan ja katseli samankaltaista näkyä.

Puita voi rakastaa pelkästään niiden elävyyden takia, niiden mehevän fyysisyyden takia, kun aamuaurinko osuu niihin tai kirsikat kypsyvät kirkkaanpunaisiksi ja tummuvat sitten joka kesä samaan aikaan. Ja tekstiä voi rakastaa samasta syystä. Teksti ei ole koskaan yhtä elävää ja konkreettista, kouriin tuntuvaa, kuin puun oksat tai aamuaurinko tai leikkimajat metsässä, mutta hyvällä tuurilla teksti voi tallentaa jotain näistä muinaisista oksista ja auringosta ja majoista ja tehdä niistä kuolemattomia.

Cultural Memory osa 2

Konferenssimuistelot jatkuvat kertomuksella elävän historian kohtaamisesta:

Maanantaina 25.6. konferenssi oli ohi ja kirmasimme matkaan kuin irtipäässeet hevoset - minä, Laura Suomesta ja Poushali Intiasta/Floridasta. Laura oli vuokrannut auton ja ajoimme ensiksi Park Corneriin. Siellä sijaitsee Silver Bush, jossa Montgomeryn Campbell-serkut asuivat. Mutta me halusimme nähdä Montgomeryn isoisän vanhan talon, Inglesiden, joka seisoo mäessä viistosti vastapäätä Silver Bushia.

Silver Bush, tai Anne of Green Gables Museum, on melko turistimainen paikka, vaikka ei niin kauhea tapaus kuin Cavendishin kylänraitti vesipuistoineen ja hampurilaispaikkoineen. Talo itsessään on hienosti säilytetty ja olin siitä vaikuttunut kun näin sen ensimmäisen kerran vuonna 2010. Tässä talossa Montgomery mm. meni naimisiin ja opetti serkuilleen pianonsoittoa. Mutta verrattuna hiljaiseen Inglesideen, Silver Bush tuntuu aina jotenkin hälyiseltä. Matthew'n hevoskärryajelun ja rasberry cordialin juomisen välissä sitä yrittää nähdä talosta joka nurkan samalla kun väistelee muita turisteja. (Tosin tässäkin vanhassa talossa voi koittaa hiljainen, kuollut hetki. Seisoin olohuoneessa vähän aikaa aivan yksin ja kuuntelin vanhan kaappikellon tikitystä. Oli aavemainen tunnelma, kello ja minä, vanha musta takka jonka edessä Montgomery seisoi kun hänet vihittiin, takana urkuharmooni josta tuntui vieläkin puhkuvan vanhan häämarssin kaiku.)

Ingleside on joka tapauksessa aivan eri maailmasta. Olin talossa sisällä nyt ensimmäistä kertaa. Kaksi vuotta sitten yritimme ystäväni Amyn kanssa vierailla talossa, mutta se oli suljettu ja kiertelimme vain pihalla hetken. Tällä kertaa Montgomeryn serkku Robert Montgomery, joka omistaa talon, sattui olemaan paikalla. Hän on mielenkiintoinen vanhahko mies. Sopii taloon kuin nenä päähän ja tuo siihen oman viiston karismansa. Ensinnäkin Robert on aivan Montgomery isoisän (ja siis oman isoisoisänsä) senaattori Donald Montgomeryn näköinen. Lisäksi hänen tapansa suhtautua menneeseen ja vanhoihin esineisiin on virkistävän erilainen kuin yleensä.

Vanhat museoesineet tapaavat olla vitriineissä, rajatuissa tiloissa, etäällä nykyhetkessä. Ensisijainen tarkoitus on tietenkin suojata vanhoja tavaroita rikkoutumiselta tai likaantumiselta, mutta tämänkaltainen säilöminen myös muodostaa historiasta etäisen kuvan, jotain mikä oli "silloin joskus" ja on nyt tässä rajatussa, meistä erillään olevassa kuplassa. Ikään kuin esineet eivät olisi juuri ne ainoat asiat jotka pystyvät läpäisemään ajan kerrokset ja uhmaamaan historian katoavaisuutta. Robert Montgomery on totisesti vitriini-koulukunnan toinen ääripää. Jos on olemassa tartu historiaan ja heiluta sitä -koulukunta, Robert kuuluu siihen. Tämä pitkä mies antoi meille kierroksen talossa ja yritin toistuvasti peittää vaistomaiset kauhun henkäykseni joka kerta kun hän tarttui yli sata vuotta vanhoihin esineisiin ja heilutteli niitä huolettomasti ilmassa. "Tässä on kuuluisa Magog-koira" - heilautus - "tässä muki jossa on pidike viiksille" - heilautus, kaari ilmassa - "tässä vanha pesukone" - runts runts, vivun kampeaminen.

Jossain vaiheessa kun Robert oli jo siirtynyt seuraaviin vieraisiin ja luulin hänen unohtaneen meidät, hän ilmestyi jostain vanhan tilkkutäkin kanssa ja heitti sen meille. "Tuossa, pedatkaapa sänky tuolla, teette sen varmaan paremmin kuin minä". Minä ja Poushali katsoimme toisiamme, emmekä oikein tienneet miten reagoida. Kyseinen tilkkutäkki oli Mission Band -peitto vuodelta 1896 ja sitä oli juuri esitelty konferenssin viimeisenä päivänä arvokkaasti ja varoen niin kuin vanhoja hauraita esineitä esitellään. (Tämä peitto on samanlainen kuin mitä Montgomery kuvaa esim. The Story Girl -kirjassa. Kyläläiset voivat lahjoittaa rahaa/ostaa nimensä tilkkuun ja kerätyt tuotot lahjoitettiin lähetystyöhön. Ilmeisesti myös jos halusi pitää nimensä poissa peitosta, siitä joutui maksamaan ekstraa.) Tartuimme hysteerisesti nauraen peittoon ja petasimme yhden sängyn sillä. Yritin taas tukahduttaa pyhäinhäväistyksen tunteen, mikä vanhan kankaan hipelöiminen aiheutti.

Tällaisessa "elävässä museossa" on omat etunsa. Historian ja menneen ajan tuntee konkreettisemmin. Talo on jokseenkin ennallaan ja Montgomery on helppo kuvitella sinne lapsena päätyikkunasyvennyksen ääreen sateisena päivänä. Ikkunasta avautuu yhä sama peltomaisema, jonka takana siintää meri. Aika on pysähtynyt, 1800-luku on jättänyt pienen palan itseään tähän taloon. Ja tämä "säilymisen" tunne siitä huolimatta että Robert ei suhtaudu vanhoihin esineisiin kuin pyhäinjäännöksiin.

Hän jopa huomautti hyvin kärkevästi kun kysäisin ovatko tapetit "alkuperäisiä", että mikä sitten on alkuperäistä. Yhden alta saattaa löytää viisi muuta tapettia ja mistä sitä tietää mikä niistä on se alkuperäinen. Miksi olemmekin niin kiintyneitä ajatukseen jostain alkuperäisestä? Oliko tämä esine todella täällä silloin kun Montgomery oli pieni? Oliko hänen syntymätalonsa todella se missä hän syntyi (Robertin mukaan ei, vaan Montgomery syntyi kätilön talossa joka ei ole enää olemassa)? Tuoko esineen tai talon "alkuperäisyys" siihen jotain lisää? Itse sanoisin, että tunnelma on tärkein. Joihin paikkoihin menneen tunne vain jää leijumaan vahvemmin kuin toisiin, riippumatta siitä miten alkuperäinen jokin paikka on.

Rupesin myös miettimään, että esineethän ovat oikeastaan aika kestäviä tällä taktiikalla. Vähän kuin pienet lapset pärjäävät sitä paremmin mitä vähemmän niitä paapoo ja suojelee, esineetkin tuntuvat pitävän tietynlaisesta huolettomuudesta. Ingleside on ainoa Montgomeryyn liittyvä talo Prinssi Edwardin saarella, missä todella tuntuu olevan sama tunnelma kuin Montgomeryn aikaan. Kaikki muut (Silver Bush, Green Gables, Birth Place) ovat kopioita, turisteja varten jäljennettyjä tulkintoja menneestä, ja niiden tunnelma on aina vahvasti nykyajassa siitä huolimatta (tai sen takia) että niissä vanhat esineet on huolellisesti säilötty ja nimikoitu.

Inglesidessa viehätti myös toinen elävä seikka: Robert Montgomeryn kertomat tarinat - toiselta nimeltään mehevät juorut. Viivyimme talossa niin pitkään, että hän taisi tottua meihin - olimmehan myös Montgomery-konferenssin vieraita - ja kertoili vaikka mitä kiinnostavaa. Yllättävin oli tarina siitä, miten Montgomeryn isä oli kuulema villi tapaus. Robertin mukaan Montgomeryjen sukuun syntyy aika ajoin musta lammas ja Montgomeryn isä Hugh oli sellainen (Robert itsekin taisi olla sellainen nuorempana). Hugh oli naisten perään, eikä ollut maisemissa"if there was a stray woman about". Tämän takia Montgomery olisi syntynyt kätilön luona, eikä Hugh'n ja Claran (Montgomeryn vanhempien) talossa, koska kätilön mielestä Hugh'n läsnäoloon ei ollut luottamista. 

Tämä oli minusta mielenkiintoinen tieto siinäkin mielessä, että Montgomery itse kuvaa isäänsä pyhimyksen kaltaisena päiväkirjassaan, mutta lukija jää miettimään miksi hänen äidinpuoleiset isovanhempansa eivät pidä Hugh'sta, jos hän on kerta niin mukava mies. Tai miksi Hugh'n toinen vaimo on niin kärttyinen ja ilkeä (katkera?), jos Montgomeryn kuvaukseen hänestä on luottaminen. 

Mieleen tulee myös Emily of New Moon'in Douglas Starr, joka muistuttaa paljon Montgomeryn omaa isää, mutta kuvataan hyvänä miehenä, jota Emilian äidin sukulaiset inhoavat oman kapeakatseisuutensa takia. Ehkä Montgomery halusi piirtää fiktiivisen kuvan isästään sellaisena kuin olisi tämän halunnut olevan ja puhdistaa tämän maineen ainakin omissa silmissään. Juorut ovat aina juoruja, varsinkin pienen maalaispitäjän juorut. Mutta ne tuovat mielenkiintoisen kerroksen lisää viralliseen historiankirjoitukseen.

L. M. Montgomery and Cultural Memory

Pitkän hiljaisuuden jälkeen tässä kuulumisia kymmenennestä Montgomery-konferenssista Prinssi Edwardin saarelta:

Aina juhannuksen aikaan järjestettävä konferenssi on joka toinen vuosi, ja tänä vuonna teemana oli "Cultural Memory". Tarkempia kuvauksia esitelmistä ja konferenssitunnelmasta voi lukea englanniksi täältä L. M. Montgomery Research Groupin sivuilta (minun vierailubloggaukseni löytyy viimeisen päivän kohdalta). Sieltä voi myös lukea uutisia uudesta Anna-sarjasta, jonka kuvaaminen aloitetaan Kanadassa tämän vuoden aikana. (Lisää täällä.)

Olin Saarella nyt toista kertaa ja ensimmäistä kertaa saavuin lentäen. Viimeksi 2010 näin saaren ensimmäistä kertaa bussin ikkunasta pitkää Confederation Bridgea pitkin ajettaessa. Ajattelin lentokoneessa, että Montgomery ei ikinä nähnyt saartaan ilmasta. Pilvien peittämänä ja vähitellen esiin piirtyvänä se muistuttaa mystistä Avalonin saarta, joka välillä näkyy, välillä ei.

Tämän toisen vierailun teema oli tuttuus. Vuonna 2010 kaikki oli uutta ja outoa, ja olin shokissa siitä miltä saari näytti (ei 1800-luvun maailmaa missään, autoja vaan, pikaruokapaikkoja ja säntillisesti ajeltuja nurmikoita), mutta tällä kertaa paikat olivat jo tuttuja ja jotenkin kotoisen tuntuisia. Varsinkin UPEI-yliopistolle saapuminen oli melkein unenomaista. Kaikki aivan ennallaan, vihreä nurmikenttä, puskien takana kulkeva pyöräreitti, jossa viime kerralla koin rengasrikon, Bernardine Hallin tympeä haju ja tutut saarelle tyypilliset värit: vihreä, punainen, sininen. Koin saman humisevan tunteen, mitä Montgomery usein kuvaa päiväkirjoissaan: ajassa taaksepäin siirtymisen tunne, aivan kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Tuntui ihmeelliseltä että viime kerrasta oli jo kaksi vuotta.

Sama humiseva huimaustunne tuli vielä vahvempana, kun vierailimme pikaisesti The MacPhail Homesteadilla, joka liittyy Montgomeryyn siten, että siellä hän tapasi Earl Greyn, Kanadan silloisen Governor Generalin, 1910.

Tapaaminen oli merkittävä uransa alkuvaiheessa olleelle Montgomery (Anne of Green Gables ilmestyi 1908), sillä Earl Grey pyysi erityisesti tavata Annan kirjoittajan Kanadan-kiertueellaan. Montgomery kuvaa päiväkirjassaan kuinka hän aluksi tuskastui kutsusta (niin hän ainakin väittää), koska hänen täytyi sitä varten hankkia uusia vaatteita ja järjestää vanhalle isoäidille hoitaja vierailun ajaksi. Montgomery asui tällöin vielä isoäitinsä kanssa, joka kuoli vuotta myöhemmin 1911.

Loppujen lopuksi Montgomery oli kuitenkin otettu kunniasta ja nautti vierailusta täysin rinnoin. Varsinkin kun Earl Greyn tapaamiseen liittyi eräs yksityiskohta, joka kutkutti Montgomeryn nauruhermoja: pitkä keskustelu, minkä kunnianarvoisa jaarli ja Montgomery kävivät kutsujen aikana, tapahtui ulkohuussin portailla. Jaarli itse oli asiasta autuaan tietämätön - Montgomery arvelee ettei hyvä herra pakosti ollut koskaan nähnytkään ulkohuussia - mutta Montgomery pidätteli nauruaan samalla kun katsoi miten muut vieraat lähestyivät huussia vain siirtyäkseen nopeasti muualle huomattuaan kuka sen rappusilla istui.

Vuonna 2012 tässä samassa vanhassa talossa iski ensimmäisenä aisteihin haju. Vanhan talon haju on ehkä tärkein elementti siinä, että on niin helppo siirtyä ajassa taaksepäin ja tuntea melkein konkreettisesti nahoissaan, miltä siellä on näyttänyt 1910 (yli sata vuotta sitten!). Miten Montgomery on astunut taloon ensimmäistä kertaa, luultavasti aika hermostuneena arvokkaista vieraista, miten naisten hameet ovat pyyhkineet puista lattiaa ja miten ihmiset ovat siirtyneet ruokasalista ulos puutarhaan, missä kuuluisa ulkohuussi on nyt jo aikoja sitten purettu. Ja kaikki nuo nyt kuolleet ihmiset nuuhkivat tätä samaa hajua, mitä me konferenssivieraat 2012 vedimme sisuksiimme. Jostain syystä näissä saaren vanhoissa taloissa on aina samanlainen taika. Vastaava kokemus oli vierailu Montgomeryn isoisän, senaattori Montgomeryn, taloon, jota nykyään kutsutaan Inglesideksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Tässä vielä mainos jos toinenkin. Ensinnäkin konferenssia varten tehty haastattelu, jossa minä ja ystäväni Poushali Bhadury vastasimme joihinkin Montgomery-aiheisiin kysymyksiin. Toiseksi ensimmäisen osan Montgomeryn kokonaisuudessaan julkaistuja päiväkirjoja (The Complete Journals of L. M. Montgomery) voi ostaa täältä.

Journey's End

Lauantaina toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja menin Torontoon katsomaan taloa, missä Montgomery asui viimeiset vuotensa (1935-1942). Hän nimesi talon Journey's Endiksi (Matkan pää). Hänen miehensä Ewan oli eläkkeellä, Montgomery itse kärsi masennuksesta ja erinäisistä vaivoista, pojat aiheuttivat hänelle huolta. Montgomery tiesi että tämä oli viimeinen talo, missä hän tulisi asumaan. Se oli myös ensimmäinen talo, jonka Macdonaldit omistivat, tosin talo ostettiin tietenkin Montgomeryn rahoilla. Aikaisemmat talot Ontariossa, Leaskdalessa ja Norvalissa, olivat seurakunnan omistamia pappiloita. Kotitalo Prinssi Edwardin saarella taas kuului Montgomeryn isoisän kuoleman jälkeen hänen enolleen.

Journey's End oli suhteellisen helppo löytää. Se sijaitsee Swansean kaupunginosassa, joka oli Montgomeryn aikaan 30-luvulla vielä oma erillinen kylänsä. Nykyään se on osa länsi-Torontoa ja sinne pääsee helposti metrolla. Tajusin konkreettisesti, miten hienoa on olla Kanadassa, kun pystyn menemään bussilla ja metrolla pienelle Montgomery-pyhiinvaellukselle. Näihin kokemuksiin tottuu, niin kuin kaikkeen muuhunkin, mutta aina välillä muistan miten onnekas olen ja miten ihmeellistä tämä edelleen on.

Asuinalue oli selvästi vanha ja siellä tuoksui raha. Puut olivat isoja ja kunnianarvoisia. Jalkakäytäviä ei ollut. Autoja sen sijaan oli joka pihassa vähintään kaksi. Ihmisillä päällä Canada Goose -takit. Koko päivän oli satanut ja tuullut, mutta Riverside Drivelle päästyä alkoi yhtäkkiä paistaa aurinko. Löysimme puistikon, missä on Montgomerylle omistettu kyltti. Siinä ei eritellä taloa, missä hän asui, koska se on edelleen jonkun perheen koti. Tunsin olevani paparazzi, kun otin salakalavasti kuvia talon julkisivusta. Kaikki talot näyttivät tällä alueella kummallisilta itävaltaisilta alppitaloilta. Hiljaisuus oli silti ihanaa (rahalla voi ostaa hiljaisuutta jopa Torontosta), puut kauniita ja talojen takana siinsivät Toronton keskustan pilvenpiirtäjät.

Viimeistä viedään

Viimeiset viikot ovat alkaneet. Palaan Suomeen ihan kohta jo, ja jostain kummasta kohtalon oikusta arkistot ovatkin yhtäkkiä täynnä kaikenlaista kiinnostavaa. Ei tämä ole mitään uutta. Saan aina hurjan työinnon kun edessä siintää deadline, jokin päivämäärä johon mennessä kaiken täytyy olla valmiina. Siihen sekoittuu roima annos paniikkia ja epätoivoa. Kaikki tämä sekoitettuna yhteen saa aikaan luovan tilan, missä ajatukset ryntäilevät ja työ sujuu. Kai sitä voi kutsua maaniseksi vaiheeksi.

Sain viimeinkin pääurakkani tehtyä, eli kopioitua kaikki julkaistuista päiväkirjoista poistetut merkinnät. Projekti alkoi syksyllä 2009 ja päättyi 9. helmikuuta 2012 klo: 16.10 (katsoin kellosta tarkan ajan tuolle historialliselle hetkelle). Loppua kohti tuli tyhjä olo. Montgomeryn merkinnät vuosilta 1940-42 (Montgomery kuoli vuonna 1942) ovat surullisia yhden lauseen huudahduksia. Tuntui oudolta, että tuo täynnä sanoja oleva elämän rekisteri päättyy tyhjyyteen, muutamaan lyhyeen lauseeseen. Että tämä loputtomalta tuntunut projektini päättyy siihen, että kirjoitan "tästä osasta ei ole poistettu mitään". Julkaistuista päiväkirjoista oli viimeiseen osaan mennessä tullut sellaisia myyntimenestyksiä, että editoijien Rubion ja Waterstonin ei tarvinnut poistaa lähestulkoon mitään. Ajattelin kummastuneena viidennen viimeisen osan parissa, että jos kaikki osat olisivat olleet tällaisia, minulla ei olisi ollut mitään tehtävää.

Tulevaisuudessa toivottavasti uudet tutkijat ja lukijat saavat lukea kaikki päiväkirjat kokonaisuudessaan rauhassa kotonaan. Kesällä 2012 julkaistaan päiväkirjojen ensimmäinen osa kokonaisuudessaan. En voi olla muuta kuin kiitollinen, kun ajattelen minkä työmäärän kulutin pelkästään materiaalin hankintaan.

Tyhjä olo vaihtui kuitenkin nopeasti täyteen ahdettuun, kun tajusin mitä kaikkea vielä pitää tehdä nyt kun voin viimeinkin käydä läpi muuta materiaalia päiväkirjojen lisäksi.

Arkistojen tonkimisessa on oma viehätyksensä. Jotain ihmeellistä siinä, että näkee jotain mitä muut eivät ole nähneet. Tällä viikolla olen käynyt läpi julkaistujen päiväkirjojen editointiversioita. Olen ensimmäinen, joka niitä on katsellut arkistoissa. Mary Rubio lahjoitti ne arkistoihin 2009 kun saavuin ensimmäistä kertaa Guelphiin. Niitä ei ole vieläkään luetteloitu, joten hakujärjestelmä ei niitä vielä löydä. Tunnen olevani jonkin asteinen pioneeri, kun kahlaan läpi näitä nyt jo historiallisiksi muuttuneita kansioita.

Päiväkirjojen ensimmäinen osa julkaistiin 1985. Mary Rubio ja Elizabeth Waterston alkoivat editoida niitä 80-luvun alussa. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta. Se on suunnilleen minun tähänastinen elämäni. Ja oudosti kulkevat langat näiden vuosikymmenten läpi, Montgomerystä alkaen, päättyen 2012-luvulle, jolloin teen näitä löytöjä. Mietin miten lyhyt ja pitkä on ihmisen elinikä. Esimerkkinä seuraava tarina tältä päivältä:

Tänään kaivoin esiin ensimmäisen julkaisemattoman osan editointikansion. (Alkuperäisiä päiväkirjoja on 10 osaa. Julkaistuina ne ovat supistuneet viiteen.) Olen tottunut näkemään koneella kirjoitetun tekstin vieressä Maryn ja Elizabethin käsinkirjoittamia kommentteja. Olen oppinut tunnistamaan heidän käsialansa ja erottamaan minkä tyyppisiä muutosehdotuksia tai korjauksia kumpikin tekee. Yhtäkkiä näen näiden kommenttien seassa erinäköistä kirjoitusta, eri käsialalla kuin yleensä. Kirjoitan muistiinpanoihini: "ehkä tämä on kustannustoimittajan, William Toyen, käsialaa". Parin sivun päästä tajuan, että olen väärässä. Kommentit ovat Montgomeryn nuoremman pojan, Stuart Macdonaldin, vuodelta 1981. Hän kuoli 1982 ennen kuin ensimmäinen osa ehti ilmestyä, mutta ehti olla mukana sen valmistelussa.

Ilmassa on kirjaimellisesti historian havinaa. Kansion ohuet sivut tuntuvat yhtäkkiä painavilta merkityksistä, ajan painosta ja haudantakaisista viesteistä. Stuart on kirjoittanut näitä kommentteja vuosi ennen äkillistä kuolemaansa. Ja nyt istun tässä ja katselen niitä. On kuin joku ojentaisi käden rajan takaa.

Kummallisia nämä ihmisketjut. Mary Rubio tunsi Stuartin ja sai aikoinaan häneltä luvan editoida päiväkirjat julkaisukuntoon. Stuartista menee suora yhteys Montgomeryyn, joka oli hänen äitinsä, hyvässä ja pahassa. Montgomery ei ole enää täällä, Stuart ei ole enää täällä (paitsi molemmat tekstin välityksellä). Mary sen sijaan on ja näen häntä aina välillä arkistoissa. Mary on minun linkkini julkaistujen päiväkirjojen historiaan, joku jolta voin kysyä suoraan mitä mikäkin tarkoittaa. Tänään tajusin että Maryn kautta minusta menee suora yhteys aina Montgomeryyn asti. Ja niin lyhyt on ihmiselämä.

Stuartin kommentteja lukiessa tuli outo olo. Ensinnäkin niistä paistaa selvästi läpi tämän jonkinasteinen katkeruus äitiään kohtaan. Eräässäkin kohdassa luki "Mother, you are a liar". Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ajatella, tuossa kuivakassa paperinpalassa niin paljon menneitä päiviä ja pettymyksiä ja vihaa ja rakkautta ja näitä monimutkaisia siteitä, jotka kiemurtelevat lasten ja vanhempien välillä.

Stuartin tyyli on humoristinen ja ironinen. Hän ei päästä äitiään helpolla. Silti kommenttien takaa paistaa suru ja ehkä pettymys siihen, että hänen äitinsä ei ollut täydellinen, että kaikki päättyi niin kuin päättyi. Ehkä myös siihen, että hänen lapsuutensa ja varhaisaikuisuutensa ei ollut sellainen kuin se olisi voinut olla. Stuart kasvoi kahden masentuneen vanhemman ja hankalan isoveljen kanssa, ja joutui varmasti ottamaan liikaa vastuuta kaikesta liian nuorena. Montgomery myös nojasi paljon Stuartin "hyväntuulisuuteen" ja hänen kykyynsä lohduttaa ja auttaa häntä masentavien asioiden keskellä. Osa Stuartin katkeruudesta johtunee tästä.

Olisi mielenkiintoista lukea enemmän Stuartin elämästä. Miltä tuntui menettää äiti ja isä peräkkäisinä vuosina (Stuart oli vain 27/28)? Joutua toiseen maailmansotaan? Seuraavat pari vuosikymmentä katsella veljensä toilailuja? Jäin myös miettimään, miksi Stuart ei koskaan hankkinut biologisia lapsia (hänen lapsensa ovat adoptoituja). Pelkäsikö hän siirtävänsä vanhempiensa mahdollisesti periytyvät ongelmat, isänsä melankolian ja äitinsä kroonisen masennuksen, lapsilleen?

Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi tuntua tunkkaiselta. En halua tunkeutua liian syvälle tuohon perheeseen. Aina kun mietin Montgomeryn elämää puhtaasti biografiselta pohjalta alan inhota häntä ja mietin, miksi edes tutkin hänen elämäänsä. Haluan pitää Montgomeryn etäisenä, kaukana siitä lihaisasta naisesta, joka hän konkreettisessa maailmassa oli. Minulle hän on teksti. Ja tekstin tasolla olen aina pitänyt hänestä. Tekstin tasolla hänet on myös helpompi pitää etäällä, upottamasta kynsiään minuun. Tutkijan pitää olla vapaa perheriidoista ja vanhoista kaunoista. Haluan tutkia vain mitä hän joskus kirjoitti.

Puutarhatekstejä äidille

Äidin syntymäpäivän kunniaksi keräsin muutaman puutarha-aiheisen pätkän Montgomeryn päiväkirjoista. Talven keskellä voi koittaa tajuta, että joskus tulee taas kesä!

Suomessa on nyt pakkasta ja lunta ja kevät tuntuu olevan kaukana. Täällä talvi on aina jotenkin helpompi, päivät pidempiä, tänään jo kevättä ilmassa, lunta tulee ja se sulaa samantien pois. Kopioin nyt yhdeksättä osaa (toiseksi viimeistä). Olen vuodessa 1934. Vuoden 1934 talvi oli ilmeisesti kylmin 35:n vuoteen Ontariossa. Montgomeryllä ei mene hyvin, hän on masentunut ja sairastelee, ja kylmä ja ankara talvi tuntuu kiroukselta. Kaikkina vuosina puutarhan ajatteleminen, sen suunnitteleminen ja lopulta multaan käsiksi pääseminen piristävät häntä.

"A hard frost hit my garden last night and it looked indecent this morning. A few things survived the wreck – lupins, and calendulas. But it has lasted wonderfully this year. Flowers I planted in spring, bloomed and passed away and their self-sown seed passed up and has been blooming. “Two springs in one year” is a portent – whether for good or evil I remember not." (Oct 10. 1931)

["Paha halla iski puutarhaani viime yönä ja sai sen näyttämään säädyttömältä tänä aamuna. Muutamat kasvit selvisivät tuhosta - lupiinit ja kehäkukat. Muuten puutarha on kestänyt pitkään tänä vuonna. Kukat jotka istutin keväällä kukkivat ja lakastuivat ja niiden siemenistä iti uusia jotka ovat kukkineet. 'Kaksi kevättä vuoden aikana' on enne - hyvä vai paha, en muista."]

"I am sorry Edison is dead. It seemed somehow that he could not die. But it matters more to me just now that my garden is dead - all its color and personality gone from it. And it was such a good garden this year - and such a delight and comfort to me. And one always wonders - now - if there will be another spring for me and my garden together." (Oct 22, 1931)

["Olen pahoillani että Edison on kuollut. Tuntui jotenkin siltä, ettei hän voisi kuolla. Mutta tällä hetkellä minulle merkitsee enemmän se, että puutarhani on kuollut - kaikki sen värit ja persoonallisuus ovat kadonneet. Ja minulla oli niin hyvä puutarha tänä vuonna - ja se oli niin suuri ilo ja lohtu minulle. Ja en voi olla miettimättä nyt, tuleeko enää uutta kevättä minulle ja puutarhalleni yhdessä."]

"I wrote another Pat chapter and got my vegetable garden finished. The air was full of the perfume of my white narcissus and I felt like a recently tortured creature unbound from the rack." (May 22, 1934)

["Kirjoitin uuden luvun Patia ja sain hyötypuutarhani valmiiksi. Ilma oli täynnä valkoisten narsissien tuoksua ja tunsin olevani kuin aiemmin kidutettu olento, joka oli juuri vapautettu piinapenkistä."]

Mrs. Dead Angus

Ankeiden tai epätoivoisten hetkien lomassa on hyvä löytää tekstipätkiä, jotka saavat nauramaan ääneen. Varsinkin nyt kun siirryn päiväkirjoissa kohti viimeisiä osia, joissa Montgomeryn masennus pahenee ja syitä elää tai iloita on harvassa.

Tämä kohta Rilla of Inglesidesta kuvaa Miranda Pryorin sota-ajan häitä ja muistutti taas kerran keskellä Bull Ringiä (opiskelijakahvila kampuksella pyöreässä vanhassa rakennuksessa, missä myytiin ennen härkiä), miksi pidän Montgomerystä ja hänen kirjoistaan niin paljon. Pidän Montgomerystä ihmisenäkin, on pakko pitää, kun viettää kaiken aikansa hänen seurassaan. Meissä on myös paljon samaa. Ennen kaikkea samanlainen huumori. Elämä on herkullista ja huvittavaa ja sen muistaa kun lukee jotain tällaista:

”Everybody had brought something. Mrs. Dead Angus had brought a large apple pie, which she placed on a chair in the dining room and then absently sat down on it. Neither her temper nor her black silk wedding garment was improved thereby, but the pie was never missed at the gay bridal feast. Mrs. Dead Angus eventually took it home with her again. Whiskers-on-the-moon's pacifist pig should not get it, anyhow.” (p. 206, Rilla of Ingleside)

["Kaikki vieraat olivat tuoneet jotain. Rouva Kuollut Angus oli tuonut ison omenapiirakan, jonka hän asetti ruokasalin tuolille ja istui sitten hajamielisesti sen päälle. Ei hänen mielialansa eikä musta hääsilkkileninkinsä siitä tosin parantuneet, mutta piirakkaa ei kaivattu kertaakaan iloisissa hääjuhlissa. Rouva Kuollut Angus vei piirakan lopulta takaisin kotiinsa. Parta-Kuun pasifistisika ei sitä ainakaan saisi."]

Eniten nauratti tuo nimi, "Mrs. Dead Angus". Tässä selitys morbidille, mutta jotenkin niin järkeenkäyvälle nimitykselle:

”'Mrs. Dead Angus Milgrave,' so called, cheerfully, to distinguish her from another lady whose Angus was living.” (p. 205-6, Rilla)

["'Rouva Kuollut Angus Milgrave', jota hyväntuulisesti kutsuttiin näin erottaakseen hänet eräästä toisesta rouvasta, jonka Angus oli yhä elossa."]