Aug 17, 1890
"This has been a dull day. We saw the last of the rocks this morning and all day we have been whirling over the prairies of Manitoba. They are beautiful but monotonous. Acres of ground are covered with sunflowers as with sheets of light. ... We reached Winnipeg at 12.30 and had to wait four hours. ... I don't admire Winnipeg. It looks as if someone had thrown a big handful of streets and houses down and forgotten to sort them out afterwards."
["Tämä on ollut tylsä päivä. Tänä aamuna näimme viimeiset kiviset seudut ja koko päivän Manitoban preeriat ovat viuhuneet ohi. Ne ovat kauniita, mutta yksitoikkoisia. Aaritolkulla maata on auringonkukkien peitossa, ne ovat kuin valomeri. ... Saavuimme Winnipegiin puoli
yksi ja jouduimme odottamaan neljä tuntia. ... En ihaile Winnipegiä. Se näyttää siltä kuin joku olisi heittänyt kourallisen katuja ja taloja maahan ja unohtanut järjestää ne jälkeenpäin."]
Winnipegissä ollaan. Manitoban tylsät preeriat jäivät näkemättä, koska ylitimme ne yön aikana. Kelloja siirrettiin tunti taaksepäin, siirryimme "central timezone"lle.
Saavuimme Winnipegiin jo puoli seitsemän, mutta junasta pääsi ulos vasta kahdeksalta, koska asema aukeaa silloin. Outoja välillä nämä Kanadan junaliikenteen kummallisuudet! Kuvitelkaa Suomessa, että matkustajat odottaisivat junassa milloin asema aukeaa...
Samoin kuin sata vuotta sitten, juna seisoo Winnipegissä neljä tuntia. Sinä aikana tehdään huoltotoimenpiteitä ja henkilökunta vaihtuu osittain. Winnipegistä en ole nähnyt vielä paljon. Ajoimme sen läpi ja lähinnä tuli mieleen Turku (!). Ystäväni asuu peltojen ja moottoritien keskellä näissä "development"-taloissa, joita rakennetaan keskelle ei mitään kun kaupunki laajenee. Kaikki talot ovat samannäköisiä.
Montgomeryn matka päättyi pian Winnipegin jälkeen. Hän jatkoi Saskatchewaniin, joka on seuraava provinssi Manitobasta.
Aug 18. 1890
"We got to Regina at five this morning. It was cold and dim and foggy." ["Saavuimme Reginaan viideltä tänä aamuna. Oli kylmää ja hämärää ja sumuista."]
Oma matkani jatkuu viikon päästä Edmontoniin, Albertan provinssiin. Joulun jälkeen matkaan viimeisen pätkän Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan.
lauantai 17. joulukuuta 2011
Trans-Canada, Toronto-Winnipeg
16.12.2011, Hornepayne, Ontario, junassa matkalla Winnipegiin
Suuri junamatka länteen on alkanut. Junassa ei ole nettiä, joten kirjoitan merkintöjä valmiiksi ja saatte lukea ne sitten yhdellä kertaa. Tähän asti matka on ollut leppoisa ja rentouttava. Varmaankin aika samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vähemmän meluisa kenties. Mukavammat oltavat sähkön ansiosta. Ihmiset samanlaisia kuin sata vuotta sitten, ystävällisiä, omalaatuisia, puheliaita. Matkustan tyylillä, kuten luulen Montgomerynkin matkustaneen, ykkösluokassa. Aterioita on kolme päivässä. Välillä tuntuu kuin raportoisin vankilasta: ”Mukavat oltavat, ruokaa on riittävästi, sänky kohtalainen.”
Montgomery lähti siis 1890 kuusitoistavuotiaana isänsä luo Prince Albertiin, Saskatchewaniin. Hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut kauas länteen työn perässä. Montgomery matkusti isoisänsä, senaattori Montgomeryn kanssa, joten todennäköisesti ykkösluokassa, tavaten kaikenlaisia merkkihenkilöitä. Hauskana anekdoottina siitä millaisia ihmisiä junassa nykyään tapaa, voin kertoa että olen jutellut mm. rikkaan vancouverilaisen kulta-bisneksessä työskentelevän miehen kanssa, kaivosteollisuudessa työskennelleen vanhan miehen kanssa, eläkkeelle jääneen taideopettajan kanssa ja erään Guelphissä asuvan naisen kanssa, joka lupasi viedä minut katsomaan Guelphin lähialueen nähtävyyksiä, kun olemme palanneet takaisin kaupunkiin.
Aug 15, 1890
"We are now whirling across Ontario. Last night after I finished writing I went down to the balcony of the Ladies' Parlor. …” [”Huristelemme nyt pitkin Ontariota. Eilen illalla sen jälkeen kun olin lopettanut kirjoittamisen menin naisten osaston näköalavaunuun...”]
Montgomery kertoo, miten jutteli pitkään puheliaan naisen kanssa ”Ladies' Parlourissa”. Tässä junassa ei ”naisten salonkia” ole. Hyvä niin. Minun sänkynikin on käytävällä ja alapuolellani nukkuu kuusikymppinen Bruce. Kaikki sulassa sovussa. Muuten päiväkirjamerkinnät voisivat olla kuin omastani:
”I had a lower berth last night and slept like a top – though why a top should be supposed to sleep sounder than anything else I could never understand. … We are passing through a bleak, desolate country. There is absolutely nothing to be seen but stumps – and goodness knows there is enough of them. … We are still in the region of stumps and rocks. … I read and doze by turns. I wish I had somebody to talk to."
[”Nukuin alapedissä viime yönä ja nukuin kuin tukki – tosin miksi tukki nukkuisi paremmin kuin mikään muu en ole ikinä ymmärtänyt. … Matkaamme ankean ja kolkon maiseman halki juuri nyt. Ei ole yksinkertaisesti mitään muuta nähtävää kuin kantoja – ja luoja tietää niitä on tarpeeksi. … Olemme yhä kantojen ja kivien alueella. … Nukun ja torkun vuorotellen. Olisipa minulla joku jonka kanssa jutella.”]
Minulla oli viime yönä yläpeti, enkä nukkunut aivan kuin tukki, mutta tarpeeksi mukavasti kumminkin. Juna heilui ja huojui, sen keinunta tuntui mukavalta, en vain meinaa tottua meluun hiljaisen Guelphin jälkeen. Luulin äsken, että puut alkaisivat nyt pienentyä ja maisema muuttua sellaiseksi kuin Montgomery kuvaa. Käyhän Suomessakin niin, että kun ylittää Pohjois-Karjalan rajan idässä, puut pienenevät yhtäkkiä ja maisema muuttuu karummaksi. Mutta aukot metsässä olivatkin varmaan vain hakkuualueita ja puut olivat vielä nuoria. Ehkä emme ole vielä niin korkealla, että puut pienenisivät. (Juttuseuraa en kaipaa ollenkaan. Ihana vain istua ja lukea ja kirjoittaa. Aterioilla joutuu ”pakkososialisoimaan” ihan tarpeeksi. Kamala kohtalo suomalaiselle!)
Junarata ei ylipäätään ylety hirveän pohjoiseen. Juttelin aamulla Brucen kanssa. Hän on kiinnostunut historiasta ja lukee tämän rautatien rakentamisesta kertovaa kirjaa. Hänen mukaansa reitti olisi saattanut kulkea myös Manitoban pohjoispuolta, ohittaen Winnipegin, mutta silloinen pääministeri määräsi radan kulkemaan alempaa, koska etelä-Manitobassa asui niin paljon ihmisiä. Liian lähelle Yhdysvaltojen rajaa ei haluttu rakentaa, siltä varalta että USA yrittäisi hyökätä Kanadaan. Rataa rakennettiin siis 1800-luvulla, kun Kanadaa asutettiin länteen. Aluperin ”Western Territories” olivat Hudson Bay Companyn ja jonkun toisen turkisyhtiön omistuksessa pitkälle 1800-luvulle asti.
Montgomery teki matkan elokuussa, joten maisemat olivat tietenkin aika erinäköisiä kuin nyt. Äsken kun pysähdyimme Hornepaynen pikkukaupungissa, lunta oli useita senttimetrejä ja pääraitilla suhasi aura-auto. Puut ovat paljaita ja pimeä alkaa tulla nyt; kello on viisi ja aurinko on jo laskenut.
Mietin mitä kohtaa matkasta tämä kirjoitus kuvaa:
Aug 16,1890
"I have enjoyed myself immensely to-day. When I woke up this morning and pulled aside the curtains of my berth I almost imagined I was down on the shore at home. Below me lay a line of rugged brown rocks with foam-crested waves dashing against them, while far as eye could reach was an expanse of tossing water. I knew that this must be "cold Superior's rock-bound shore" and all day I have been revelling in the exquisite views which every turn reveals."
[”Olen nauttinut olostani suuresti tänään. Kun heräsin aamulla ja vedin sänkyni verhot syrjään, kuvittelin hetken että olin kotona rannalla. Alapuolellani lepäsi rivi rosoisia ruskeita kiviä, joita vaahtoharjaiset aallot hakkasivat ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi heittelehtivää vettä. Tiesin, että tämän täytyy olla ”kylmän Superior-järven kivikkoinen ranta”ja koko päivän olen nauttinut ihmeellisistä näkymistä joita jokainen käänne tuo näkyviin.”]
Ehkä ohitamme järven yöllä ja Superiorin kivikkoinen ranta jää näkemättä. [Edit: Tarkistin asian ja junarata ei kulje Superiorin rantaa pitkin vaan pohjoisempaa. Luultavasti 1890-luvulla se on vielä kulkenut alempaa.] Joka tapauksessa kaikki järvet ovat nyt lumen peitossa. Saavumme Winnipegiin kahdeksalta aamulla.
Suuri junamatka länteen on alkanut. Junassa ei ole nettiä, joten kirjoitan merkintöjä valmiiksi ja saatte lukea ne sitten yhdellä kertaa. Tähän asti matka on ollut leppoisa ja rentouttava. Varmaankin aika samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vähemmän meluisa kenties. Mukavammat oltavat sähkön ansiosta. Ihmiset samanlaisia kuin sata vuotta sitten, ystävällisiä, omalaatuisia, puheliaita. Matkustan tyylillä, kuten luulen Montgomerynkin matkustaneen, ykkösluokassa. Aterioita on kolme päivässä. Välillä tuntuu kuin raportoisin vankilasta: ”Mukavat oltavat, ruokaa on riittävästi, sänky kohtalainen.”
Montgomery lähti siis 1890 kuusitoistavuotiaana isänsä luo Prince Albertiin, Saskatchewaniin. Hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut kauas länteen työn perässä. Montgomery matkusti isoisänsä, senaattori Montgomeryn kanssa, joten todennäköisesti ykkösluokassa, tavaten kaikenlaisia merkkihenkilöitä. Hauskana anekdoottina siitä millaisia ihmisiä junassa nykyään tapaa, voin kertoa että olen jutellut mm. rikkaan vancouverilaisen kulta-bisneksessä työskentelevän miehen kanssa, kaivosteollisuudessa työskennelleen vanhan miehen kanssa, eläkkeelle jääneen taideopettajan kanssa ja erään Guelphissä asuvan naisen kanssa, joka lupasi viedä minut katsomaan Guelphin lähialueen nähtävyyksiä, kun olemme palanneet takaisin kaupunkiin.
Aug 15, 1890
"We are now whirling across Ontario. Last night after I finished writing I went down to the balcony of the Ladies' Parlor. …” [”Huristelemme nyt pitkin Ontariota. Eilen illalla sen jälkeen kun olin lopettanut kirjoittamisen menin naisten osaston näköalavaunuun...”]
Montgomery kertoo, miten jutteli pitkään puheliaan naisen kanssa ”Ladies' Parlourissa”. Tässä junassa ei ”naisten salonkia” ole. Hyvä niin. Minun sänkynikin on käytävällä ja alapuolellani nukkuu kuusikymppinen Bruce. Kaikki sulassa sovussa. Muuten päiväkirjamerkinnät voisivat olla kuin omastani:
”I had a lower berth last night and slept like a top – though why a top should be supposed to sleep sounder than anything else I could never understand. … We are passing through a bleak, desolate country. There is absolutely nothing to be seen but stumps – and goodness knows there is enough of them. … We are still in the region of stumps and rocks. … I read and doze by turns. I wish I had somebody to talk to."
[”Nukuin alapedissä viime yönä ja nukuin kuin tukki – tosin miksi tukki nukkuisi paremmin kuin mikään muu en ole ikinä ymmärtänyt. … Matkaamme ankean ja kolkon maiseman halki juuri nyt. Ei ole yksinkertaisesti mitään muuta nähtävää kuin kantoja – ja luoja tietää niitä on tarpeeksi. … Olemme yhä kantojen ja kivien alueella. … Nukun ja torkun vuorotellen. Olisipa minulla joku jonka kanssa jutella.”]
Minulla oli viime yönä yläpeti, enkä nukkunut aivan kuin tukki, mutta tarpeeksi mukavasti kumminkin. Juna heilui ja huojui, sen keinunta tuntui mukavalta, en vain meinaa tottua meluun hiljaisen Guelphin jälkeen. Luulin äsken, että puut alkaisivat nyt pienentyä ja maisema muuttua sellaiseksi kuin Montgomery kuvaa. Käyhän Suomessakin niin, että kun ylittää Pohjois-Karjalan rajan idässä, puut pienenevät yhtäkkiä ja maisema muuttuu karummaksi. Mutta aukot metsässä olivatkin varmaan vain hakkuualueita ja puut olivat vielä nuoria. Ehkä emme ole vielä niin korkealla, että puut pienenisivät. (Juttuseuraa en kaipaa ollenkaan. Ihana vain istua ja lukea ja kirjoittaa. Aterioilla joutuu ”pakkososialisoimaan” ihan tarpeeksi. Kamala kohtalo suomalaiselle!)
Junarata ei ylipäätään ylety hirveän pohjoiseen. Juttelin aamulla Brucen kanssa. Hän on kiinnostunut historiasta ja lukee tämän rautatien rakentamisesta kertovaa kirjaa. Hänen mukaansa reitti olisi saattanut kulkea myös Manitoban pohjoispuolta, ohittaen Winnipegin, mutta silloinen pääministeri määräsi radan kulkemaan alempaa, koska etelä-Manitobassa asui niin paljon ihmisiä. Liian lähelle Yhdysvaltojen rajaa ei haluttu rakentaa, siltä varalta että USA yrittäisi hyökätä Kanadaan. Rataa rakennettiin siis 1800-luvulla, kun Kanadaa asutettiin länteen. Aluperin ”Western Territories” olivat Hudson Bay Companyn ja jonkun toisen turkisyhtiön omistuksessa pitkälle 1800-luvulle asti.
Montgomery teki matkan elokuussa, joten maisemat olivat tietenkin aika erinäköisiä kuin nyt. Äsken kun pysähdyimme Hornepaynen pikkukaupungissa, lunta oli useita senttimetrejä ja pääraitilla suhasi aura-auto. Puut ovat paljaita ja pimeä alkaa tulla nyt; kello on viisi ja aurinko on jo laskenut.
Mietin mitä kohtaa matkasta tämä kirjoitus kuvaa:
Aug 16,1890
"I have enjoyed myself immensely to-day. When I woke up this morning and pulled aside the curtains of my berth I almost imagined I was down on the shore at home. Below me lay a line of rugged brown rocks with foam-crested waves dashing against them, while far as eye could reach was an expanse of tossing water. I knew that this must be "cold Superior's rock-bound shore" and all day I have been revelling in the exquisite views which every turn reveals."
[”Olen nauttinut olostani suuresti tänään. Kun heräsin aamulla ja vedin sänkyni verhot syrjään, kuvittelin hetken että olin kotona rannalla. Alapuolellani lepäsi rivi rosoisia ruskeita kiviä, joita vaahtoharjaiset aallot hakkasivat ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi heittelehtivää vettä. Tiesin, että tämän täytyy olla ”kylmän Superior-järven kivikkoinen ranta”ja koko päivän olen nauttinut ihmeellisistä näkymistä joita jokainen käänne tuo näkyviin.”]
Ehkä ohitamme järven yöllä ja Superiorin kivikkoinen ranta jää näkemättä. [Edit: Tarkistin asian ja junarata ei kulje Superiorin rantaa pitkin vaan pohjoisempaa. Luultavasti 1890-luvulla se on vielä kulkenut alempaa.] Joka tapauksessa kaikki järvet ovat nyt lumen peitossa. Saavumme Winnipegiin kahdeksalta aamulla.
maanantai 12. joulukuuta 2011
Winter is coming
Päivät kuluvat turhan nopeasti. Olen kopioinut vimmaisesti jotta saisin työn edes johonkin päätökseen ennen joululomaa. Kummasti sivut hupenevat ja vuodet edistyvät kun vain naputtelee järkähtämättä ja yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä Montgomerynkin päiväkirjat loppuvat johonkin, eivätkä vain jatku ikuisesti niin kuin välillä tuntuu.
Olen nyt vuodessa 1927, joka on Montgomerylle vähän onnellisempi vuosi kuin edelliset. On helpompi tehdä töitä tekstin kanssa, josta huokuu taas elämänilo ja ilo tekstistä, ilo kirjoittamisesta. Jätin tänään Montgomeryn rakkaalle saarelleen, missä hän viettää kesälomaansa. Hän kuvailee käyntiään vanhan kotitalonsa raunioilla, missä käy ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se on purettu 13 vuotta aikaisemmin. Kaikki on muuttunut, tietenkin, mutta Montgomery löytää vielä vanhat kukkapenkit ja perennan, jonka hänen nuorena kuollut äitinsä on tyttönä istuttanut.
Vuodesta 1927 on nyt 84 vuotta. Mietin kuinka paljon talon paikka on muuttunut siitä kun Montgomery vieraili siellä. Vuoden 2010 kesällä vanhassa puutarhassa kävellessäni Prinssi Edvardin saarella oli vaikea kuvitella, mitkä puut olivat siellä Montgomeryn aikana sata vuotta aikaisemmin. Talosta edelleen jäljellä vain kellarin rauniot. Vuonna 1927 niistä kasvoi vielä villiintyneitä vadelmapuskia.
Nämä saarella kirjoitetut kohdat ovat lempilapsiani. Niissä on samaa viehätystä kuin päiväkirjojen ensimmäisessä osassa. Ehkä se johtuu siitä, että Montgomery oli aidosti kotonaan vain rakkaalla saarellaan. Ehkä se johtuu saareen liittyvistä tarinoista, joista Montgomery kirjoittaa. Ehkä siitä miten Montgomery osaa välittää saarta kohtaan tuntemansa rakkauden tekstin avulla. Näissä kohdissa on samaa lumoa kuin Montgomeryn romaaneissa.
Joulu lähestyy. Parin päivän päästä lähden kolmen viikon matkalle Kanadan halki junalla. Yritän hiljentää luterilaisen työmoraalini ja syyllisyyden siitä, että en ole arkistoissa, ja muistutan itseäni siitä, että Montgomery teki tämän saman matkan Prince Albertiin, Saskatchewaniin asti ollessaan 15-vuotias. Silloin vielä matkustettiin junalla kun lentokoneita ei ollut. Pitää kaivaa nuo sadan vuoden takaiset matkamuistiinpanot esiin ja vertailla kokemuksia.
Tässä jouluinen pätkä:
"Saturday. December 25. 1926
The Manse. Norval.
Tuesday night we had to go to the school concert. Wednesday we went through cold winds and over hills of gray to visit a poor family in Union and put in an evening of inexpressible boredom. The roads were so wild with ice that the car kept turning around and one went every moment in fear of the ditch.
Yesterday I decorated our Xmas tree – the first one in Norval manse. It was the prettiest we have ever had. And today we spent a pleasant Xmas and I treated myself to a whole afternoon of reading."
["Tiistai-iltana meidän täytyi mennä koulun konserttiin. Keskiviikkona matkasimme kylmän tuulen ja harmaiden mäkien halki vierailulle köyhän perheen luo Unioniin ja vietimme sanoin kuvaamattoman tylsän illan. Tiet olivat niin täynnä jäätä, että auto pyöri jatkuvasti ympäri ja ajoimme peläten koko ajan ojaan joutumista.
Koristelin eilen joulukuusemme - ensimmäinen kuusi Norvalin pappilassa. Se oli kaunein mitä meillä on ikinä ollut. Ja tänään vietimme mukavan joulun ja hemmottelin itseäni lukemalla koko iltapäivän."]
Olen nyt vuodessa 1927, joka on Montgomerylle vähän onnellisempi vuosi kuin edelliset. On helpompi tehdä töitä tekstin kanssa, josta huokuu taas elämänilo ja ilo tekstistä, ilo kirjoittamisesta. Jätin tänään Montgomeryn rakkaalle saarelleen, missä hän viettää kesälomaansa. Hän kuvailee käyntiään vanhan kotitalonsa raunioilla, missä käy ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se on purettu 13 vuotta aikaisemmin. Kaikki on muuttunut, tietenkin, mutta Montgomery löytää vielä vanhat kukkapenkit ja perennan, jonka hänen nuorena kuollut äitinsä on tyttönä istuttanut.
Vuodesta 1927 on nyt 84 vuotta. Mietin kuinka paljon talon paikka on muuttunut siitä kun Montgomery vieraili siellä. Vuoden 2010 kesällä vanhassa puutarhassa kävellessäni Prinssi Edvardin saarella oli vaikea kuvitella, mitkä puut olivat siellä Montgomeryn aikana sata vuotta aikaisemmin. Talosta edelleen jäljellä vain kellarin rauniot. Vuonna 1927 niistä kasvoi vielä villiintyneitä vadelmapuskia.
Nämä saarella kirjoitetut kohdat ovat lempilapsiani. Niissä on samaa viehätystä kuin päiväkirjojen ensimmäisessä osassa. Ehkä se johtuu siitä, että Montgomery oli aidosti kotonaan vain rakkaalla saarellaan. Ehkä se johtuu saareen liittyvistä tarinoista, joista Montgomery kirjoittaa. Ehkä siitä miten Montgomery osaa välittää saarta kohtaan tuntemansa rakkauden tekstin avulla. Näissä kohdissa on samaa lumoa kuin Montgomeryn romaaneissa.
Joulu lähestyy. Parin päivän päästä lähden kolmen viikon matkalle Kanadan halki junalla. Yritän hiljentää luterilaisen työmoraalini ja syyllisyyden siitä, että en ole arkistoissa, ja muistutan itseäni siitä, että Montgomery teki tämän saman matkan Prince Albertiin, Saskatchewaniin asti ollessaan 15-vuotias. Silloin vielä matkustettiin junalla kun lentokoneita ei ollut. Pitää kaivaa nuo sadan vuoden takaiset matkamuistiinpanot esiin ja vertailla kokemuksia.
Tässä jouluinen pätkä:
"Saturday. December 25. 1926
The Manse. Norval.
Tuesday night we had to go to the school concert. Wednesday we went through cold winds and over hills of gray to visit a poor family in Union and put in an evening of inexpressible boredom. The roads were so wild with ice that the car kept turning around and one went every moment in fear of the ditch.
Yesterday I decorated our Xmas tree – the first one in Norval manse. It was the prettiest we have ever had. And today we spent a pleasant Xmas and I treated myself to a whole afternoon of reading."
["Tiistai-iltana meidän täytyi mennä koulun konserttiin. Keskiviikkona matkasimme kylmän tuulen ja harmaiden mäkien halki vierailulle köyhän perheen luo Unioniin ja vietimme sanoin kuvaamattoman tylsän illan. Tiet olivat niin täynnä jäätä, että auto pyöri jatkuvasti ympäri ja ajoimme peläten koko ajan ojaan joutumista.
Koristelin eilen joulukuusemme - ensimmäinen kuusi Norvalin pappilassa. Se oli kaunein mitä meillä on ikinä ollut. Ja tänään vietimme mukavan joulun ja hemmottelin itseäni lukemalla koko iltapäivän."]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)