Päivät kuluvat turhan nopeasti. Olen kopioinut vimmaisesti jotta saisin työn edes johonkin päätökseen ennen joululomaa. Kummasti sivut hupenevat ja vuodet edistyvät kun vain naputtelee järkähtämättä ja yrittää muistuttaa itselleen, että kyllä Montgomerynkin päiväkirjat loppuvat johonkin, eivätkä vain jatku ikuisesti niin kuin välillä tuntuu.
Olen nyt vuodessa 1927, joka on Montgomerylle vähän onnellisempi vuosi kuin edelliset. On helpompi tehdä töitä tekstin kanssa, josta huokuu taas elämänilo ja ilo tekstistä, ilo kirjoittamisesta. Jätin tänään Montgomeryn rakkaalle saarelleen, missä hän viettää kesälomaansa. Hän kuvailee käyntiään vanhan kotitalonsa raunioilla, missä käy ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se on purettu 13 vuotta aikaisemmin. Kaikki on muuttunut, tietenkin, mutta Montgomery löytää vielä vanhat kukkapenkit ja perennan, jonka hänen nuorena kuollut äitinsä on tyttönä istuttanut.
Vuodesta 1927 on nyt 84 vuotta. Mietin kuinka paljon talon paikka on muuttunut siitä kun Montgomery vieraili siellä. Vuoden 2010 kesällä vanhassa puutarhassa kävellessäni Prinssi Edvardin saarella oli vaikea kuvitella, mitkä puut olivat siellä Montgomeryn aikana sata vuotta aikaisemmin. Talosta edelleen jäljellä vain kellarin rauniot. Vuonna 1927 niistä kasvoi vielä villiintyneitä vadelmapuskia.
Nämä saarella kirjoitetut kohdat ovat lempilapsiani. Niissä on samaa viehätystä kuin päiväkirjojen ensimmäisessä osassa. Ehkä se johtuu siitä, että Montgomery oli aidosti kotonaan vain rakkaalla saarellaan. Ehkä se johtuu saareen liittyvistä tarinoista, joista Montgomery kirjoittaa. Ehkä siitä miten Montgomery osaa välittää saarta kohtaan tuntemansa rakkauden tekstin avulla. Näissä kohdissa on samaa lumoa kuin Montgomeryn romaaneissa.
Joulu lähestyy. Parin päivän päästä lähden kolmen viikon matkalle Kanadan halki junalla. Yritän hiljentää luterilaisen työmoraalini ja syyllisyyden siitä, että en ole arkistoissa, ja muistutan itseäni siitä, että Montgomery teki tämän saman matkan Prince Albertiin, Saskatchewaniin asti ollessaan 15-vuotias. Silloin vielä matkustettiin junalla kun lentokoneita ei ollut. Pitää kaivaa nuo sadan vuoden takaiset matkamuistiinpanot esiin ja vertailla kokemuksia.
Tässä jouluinen pätkä:
"Saturday. December 25. 1926
The Manse. Norval.
Tuesday night we had to go to the school concert. Wednesday we went through cold winds and over hills of gray to visit a poor family in Union and put in an evening of inexpressible boredom. The roads were so wild with ice that the car kept turning around and one went every moment in fear of the ditch.
Yesterday I decorated our Xmas tree – the first one in Norval manse. It was the prettiest we have ever had. And today we spent a pleasant Xmas and I treated myself to a whole afternoon of reading."
["Tiistai-iltana meidän täytyi mennä koulun konserttiin. Keskiviikkona matkasimme kylmän tuulen ja harmaiden mäkien halki vierailulle köyhän perheen luo Unioniin ja vietimme sanoin kuvaamattoman tylsän illan. Tiet olivat niin täynnä jäätä, että auto pyöri jatkuvasti ympäri ja ajoimme peläten koko ajan ojaan joutumista.
Koristelin eilen joulukuusemme - ensimmäinen kuusi Norvalin pappilassa. Se oli kaunein mitä meillä on ikinä ollut. Ja tänään vietimme mukavan joulun ja hemmottelin itseäni lukemalla koko iltapäivän."]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti