lauantai 17. joulukuuta 2011

Trans-Canada, Toronto-Winnipeg

16.12.2011, Hornepayne, Ontario, junassa matkalla Winnipegiin

Suuri junamatka länteen on alkanut. Junassa ei ole nettiä, joten kirjoitan merkintöjä valmiiksi ja saatte lukea ne sitten yhdellä kertaa. Tähän asti matka on ollut leppoisa ja rentouttava. Varmaankin aika samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vähemmän meluisa kenties. Mukavammat oltavat sähkön ansiosta. Ihmiset samanlaisia kuin sata vuotta sitten, ystävällisiä, omalaatuisia, puheliaita. Matkustan tyylillä, kuten luulen Montgomerynkin matkustaneen, ykkösluokassa. Aterioita on kolme päivässä. Välillä tuntuu kuin raportoisin vankilasta: ”Mukavat oltavat, ruokaa on riittävästi, sänky kohtalainen.”

Montgomery lähti siis 1890 kuusitoistavuotiaana isänsä luo Prince Albertiin, Saskatchewaniin. Hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut kauas länteen työn perässä. Montgomery matkusti isoisänsä, senaattori Montgomeryn kanssa, joten todennäköisesti ykkösluokassa, tavaten kaikenlaisia merkkihenkilöitä. Hauskana anekdoottina siitä millaisia ihmisiä junassa nykyään tapaa, voin kertoa että olen jutellut mm. rikkaan vancouverilaisen kulta-bisneksessä työskentelevän miehen kanssa, kaivosteollisuudessa työskennelleen vanhan miehen kanssa, eläkkeelle jääneen taideopettajan kanssa ja erään Guelphissä asuvan naisen kanssa, joka lupasi viedä minut katsomaan Guelphin lähialueen nähtävyyksiä, kun olemme palanneet takaisin kaupunkiin.

Aug 15, 1890
"We are now whirling across Ontario. Last night after I finished writing I went down to the balcony of the Ladies' Parlor. …” [”Huristelemme nyt pitkin Ontariota. Eilen illalla sen jälkeen kun olin lopettanut kirjoittamisen menin naisten osaston näköalavaunuun...”]

Montgomery kertoo, miten jutteli pitkään puheliaan naisen kanssa ”Ladies' Parlourissa”. Tässä junassa ei ”naisten salonkia” ole. Hyvä niin. Minun sänkynikin on käytävällä ja alapuolellani nukkuu kuusikymppinen Bruce. Kaikki sulassa sovussa. Muuten päiväkirjamerkinnät voisivat olla kuin omastani:

”I had a lower berth last night and slept like a top – though why a top should be supposed to sleep sounder than anything else I could never understand. … We are passing through a bleak, desolate country. There is absolutely nothing to be seen but stumps – and goodness knows there is enough of them. … We are still in the region of stumps and rocks. … I read and doze by turns. I wish I had somebody to talk to."

[”Nukuin alapedissä viime yönä ja nukuin kuin tukki – tosin miksi tukki nukkuisi paremmin kuin mikään muu en ole ikinä ymmärtänyt. … Matkaamme ankean ja kolkon maiseman halki juuri nyt. Ei ole yksinkertaisesti mitään muuta nähtävää kuin kantoja – ja luoja tietää niitä on tarpeeksi. … Olemme yhä kantojen ja kivien alueella. … Nukun ja torkun vuorotellen. Olisipa minulla joku jonka kanssa jutella.”]

Minulla oli viime yönä yläpeti, enkä nukkunut aivan kuin tukki, mutta tarpeeksi mukavasti kumminkin. Juna heilui ja huojui, sen keinunta tuntui mukavalta, en vain meinaa tottua meluun hiljaisen Guelphin jälkeen. Luulin äsken, että puut alkaisivat nyt pienentyä ja maisema muuttua sellaiseksi kuin Montgomery kuvaa. Käyhän Suomessakin niin, että kun ylittää Pohjois-Karjalan rajan idässä, puut pienenevät yhtäkkiä ja maisema muuttuu karummaksi. Mutta aukot metsässä olivatkin varmaan vain hakkuualueita ja puut olivat vielä nuoria. Ehkä emme ole vielä niin korkealla, että puut pienenisivät. (Juttuseuraa en kaipaa ollenkaan. Ihana vain istua ja lukea ja kirjoittaa. Aterioilla joutuu ”pakkososialisoimaan” ihan tarpeeksi. Kamala kohtalo suomalaiselle!)

Junarata ei ylipäätään ylety hirveän pohjoiseen. Juttelin aamulla Brucen kanssa. Hän on kiinnostunut historiasta ja lukee tämän rautatien rakentamisesta kertovaa kirjaa. Hänen mukaansa reitti olisi saattanut kulkea myös Manitoban pohjoispuolta, ohittaen Winnipegin, mutta silloinen pääministeri määräsi radan kulkemaan alempaa, koska etelä-Manitobassa asui niin paljon ihmisiä. Liian lähelle Yhdysvaltojen rajaa ei haluttu rakentaa, siltä varalta että USA yrittäisi hyökätä Kanadaan. Rataa rakennettiin siis 1800-luvulla, kun Kanadaa asutettiin länteen. Aluperin ”Western Territories” olivat Hudson Bay Companyn ja jonkun toisen turkisyhtiön omistuksessa pitkälle 1800-luvulle asti.

Montgomery teki matkan elokuussa, joten maisemat olivat tietenkin aika erinäköisiä kuin nyt. Äsken kun pysähdyimme Hornepaynen pikkukaupungissa, lunta oli useita senttimetrejä ja pääraitilla suhasi aura-auto. Puut ovat paljaita ja pimeä alkaa tulla nyt; kello on viisi ja aurinko on jo laskenut.

Mietin mitä kohtaa matkasta tämä kirjoitus kuvaa:

Aug 16,1890
"I have enjoyed myself immensely to-day. When I woke up this morning and pulled aside the curtains of my berth I almost imagined I was down on the shore at home. Below me lay a line of rugged brown rocks with foam-crested waves dashing against them, while far as eye could reach was an expanse of tossing water. I knew that this must be "cold Superior's rock-bound shore" and all day I have been revelling in the exquisite views which every turn reveals."

[”Olen nauttinut olostani suuresti tänään. Kun heräsin aamulla ja vedin sänkyni verhot syrjään, kuvittelin hetken että olin kotona rannalla. Alapuolellani lepäsi rivi rosoisia ruskeita kiviä, joita vaahtoharjaiset aallot hakkasivat ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi heittelehtivää vettä. Tiesin, että tämän täytyy olla ”kylmän Superior-järven kivikkoinen ranta”ja koko päivän olen nauttinut ihmeellisistä näkymistä joita jokainen käänne tuo näkyviin.”]

Ehkä ohitamme järven yöllä ja Superiorin kivikkoinen ranta jää näkemättä. [Edit: Tarkistin asian ja junarata ei kulje Superiorin rantaa pitkin vaan pohjoisempaa. Luultavasti 1890-luvulla se on vielä kulkenut alempaa.] Joka tapauksessa kaikki järvet ovat nyt lumen peitossa. Saavumme Winnipegiin kahdeksalta aamulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti