(Sivu julkaistujen päiväkirjojen editointikopiosta ja sivu Montgomeryn käsinkirjoitetusta päiväkirjasta.)Olen viime päivinä kopioinut neljättä käsinkirjoitettua päiväkirjan osaa (3- ja 4-osat muodostavat yhdessä 2. osan julkaistuista päiväkirjoista), jossa Montgomeryn elämä synkkenee merkittävästi. On vaikea olla masentumatta itsekin kun lukee noista ajoista. Olen elänyt ensimmäistä maailmansotaa ja tajunnut taas kerran, miten merkittävästi länsimaailma muuttui sen myötä. Montgomeryn lapsuuden ja nuoruuden lumottu ja jossain määrin viatonkin maailma katosi sen myötä. Välillä nykyajan kauhuja katsellessa tekisi mieli yhtyä hänen ajatukseensa siitä, että modernisaatio ei ole oikeastaan tuonut tähän maailmaan mitään parempaa ja että olemme vain menettäneet paljon. Toki toki on naisten oikeudet ja rokotukset ja mukavuudet, joiden tuotos olen enkä edes osaa ajatella niiden ulkopuolelta. Mutta jotain siitä hitaudesta, paikallisuudesta ja rauhasta haluaisin välillä takaisin. Eron huomaa jo kun lukee 1800-luvun loppupuolen päiväkirjamerkintöjä ja 1900-luvulla sodan jälkeen kirjoitettuja. Yhtäkkiä hevoset vaihtuvat autoihin ja maailman havaitsemisen tahti muuttuu radikaalisti. Ja kuten Montgomery kirjoittaa, auto ei suo samanlaista mahdollisuutta romanttisiin ajeluihin, koska molemmat kädet pitää pitää ratissa kiinni (toisin kuin hevoskärryillä ajettaessa).
1919 oli vaikea vuosi Montgomerylle, vaikka sota olikin ohi. Hänen läheisin ystävänsä Frede kuoli espanjan taudin jälkimaininkeihin. Outoja yhteyksiä muuten nykyaikaan, kun lukee näistä vanhoista epidemioista kuten espanjan tauti (Spanish flu), eikä tietenkään voi olla miettimättä tätä meidän sikainfluenssaamme. Tunsin olevani tulevaisuuden suojattu asukki, kun kävin ottamassa rokotuksen sitä vastaan ja mietin, mitä Montgomery olisi siitä ajatellut. Espanjan tautiin ei rokotusta ollut, eikä ollut vielä antibioottejakaan, joten suurin osa ihmisistä kuoli keuhkokuumeeseen. Olemme niin suojattuja täällä lännessä, eihän meillä ole mitään pelättävää. H1N1:stä syntynyt kohu kertoo ennen kaikkea siitä, että olemme etääntyneet hyvin kauaksi siitä luonnollisesta todennäköisyydestä, että voimme kuolla milloin tahansa. Montgomeryn päiväkirjassa on harvassa ne sivut, jolloin hän ei raportoi jonkun kuolemasta milloin mihinkin "tavalliseen" tautiin, kuten tuberkuloosiin tai keuhkokuumeeseen.
1919 puhkesi myös hänen miehensä Ewanin depressio, joka kesti heidän loppuelämänsä. Tähän aikaan molemmat rupesivat myös käyttämään lääkkeitä unettomuuteen ja hermostuneisuuteen (lääkkeitä kuten veronal, bromide ja chloral, mitkä lienevät suomenkieliset vastineet?). Rubio kirjoittaa elämäkerrassaan tästä lääkkeidenkäytöstä todella mielenkiintoisesti. Hänen tutkimuksensa mukaan monet Montgomeryn ja Ewanin käyttämistä lääkkeistä ovat ensinnäkin nykyään kiellettyjä ja vaarallisina pidettyjä ja useat niistä aiheuttavat riippuvuutta. Traagisinta on, että hyvin todennäköisesti suurin osan Ewanin oireista aiheutui nimenomaan lääkkeistä, mitä hän otti, kuin mistään varsinaisesta taudista. Aikalaiset muistavat myös, että Montgomeryn kädet tärisivät vanhemmiten koko ajan, koska tämä käytti unilääkkeitä. Niiden yliannostukseen (joko tahalliseen tai tahattomaan) hän myös lopulta kuoli.
Täällä satoi tänään ensimmäinen kunnon lumi ja kampuksella näyttää nyt tältä:
Ja tämä on kammioni, missä olen työskennellyt yli kolme kuukautta:
(University of Guelph Special Archives and Collections)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti