Lankojen sitominen

Pitkän hiljaisuuden jälkeen yritän sitoa langanpäät yhteen, koska kohta tulen jo takaisin Suomeen. Pöydälläni on roikkunut koko syksyn irtolappuja, missä lukee kirjoita tästä, kirjoita tuosta, laita tämä blogiin. Enkä ole ikinä jaksanut kirjoittaa. Ehkä nyt yritän.

Ensin Atwood. Kun kasvaa syrjäisessä peräkylämaassa kuten Suomessa (lähinnä siis siinä mielessä, että kanadalaiset kirjailijat eivät vieraile siellä kovin usein) on tietenkin aina hurjaa nähdä Atwoodin tapainen suuri kirjailijanimi. Koska en ole lukenut Atwoodia vähään aikaan, en aluksi tajunnut hetken tärkeyttä vaan otin rennosti. (Tärkeämpiä minulle ovat nykyään Munro ja Shields. Jos näkisin täällä Munron jossain saisin varmaan paniikkikohtauksen niin paljon häntä arvostan.) Asiaan vaikutti myös se, että tulin samana päivänä takaisin Guelphiin Ottawasta ja takana oli pitkä reissupäivä (etäisyydet vievät täällä ihmisestä mehut).

Jossain vaiheessa tajusin rueta miettimään, miten tärkeä Atwood oli minulle vielä lukioaikoina. Luin Sokean surmaajan, Orjattaresi, Alias Gracen, Siniparran munan, mitä niitä nyt onkaan ja kaikki tekivät ison vaikutuksen. Varsinkin Sokea surmaaja ja Orjattaresi, joka löytyi kotoa kirjahyllystä. Se oli ehkä ensimmäinen varsinaisesti feministinen kirja jonka luin ja josta tajusin että se yrittää kertoa jotain hyvin tärkeää. Kirjoitin siitä lukiossa esseen, johon valmistautuminen heijasteli jo ehkä sitä, että päätyisin yliopistoon analysoimaan kirjoja kappaleiksi. Valmistauduin edellisenä iltana tunnilla kirjoitettavaan esseeseen tietokoneen ääressä. Muistiinpanoja kertyi monta sivua ja kun astelin ne kourassa ylpeänä luokkaan näin äidinkielenopettajan kulmien kohoavan. Hänen kommenttinsa esseeseeni olivat vain ”seuraavalla kerralla ei tarvitse valmistautua niin perinpohjaisesti”. Alias Grace pitää lukea pian uudelleen. Siitä opin, miten kiehtovaa on lukea ja kirjoittaa menneistä ajoista, murhista, okkultismista ja rikoksista, jotka eivät ikinä ratkea. Viimeksi luin Atwoodilta Oryx ja Crake -kirjan, joka oli tulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Atwoodista on tullut ehkä vähän turhan saarnahenkinen, jotta hänen kirjoistaan voisi täysin nauttia. Lauseista henkii tietty omahyväisyys, josta en pidä.

Samaa oli havaittavissa Guelphin tapahtumassa, joka pidettiin kirkossa. Astuin sisään ja hätkähdin kun näin tutunnäköisiä kirjakaupan naamoja valkoisissa kaavuissa. Tulinko vahingossa jumalanpalvelukseen? Onko Bookshelf sittenkin uskonnollinen/kristitty kirjakauppa? Aivopestäänkö minut jonkin omituisen lahkon jäseneksi? Tilaisuus oli lähellä uskonnollista kokousta, mutta onneksi lievällä ironialla varustettuna. Atwood oli ”Oraakkeli” joka luki kirjastaan The Year of the Flood ja kuoro lauloi lauluja samasta kirjasta. Lisäksi Adam One (myös kirjassa oleva hahmo) luki saarnan. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta sain sen kuvan, että se on Oryxin ja Craken tapaan tulevaisuusdystopia ja kuvaa ekokatastrofin vaikutuksia. Sinänsä ihan hyvä idea toteuttaa perinteisen lukuillan sijaan draamallinen spektaakkeli, mutta välillä tuntui, että Atwood oli varsin tyytyväinen oraakkelin osaansa vailla ironian häivää. Olen myös lukenut rivien välistä kanadalaisten ystävieni kommenteista Atwoodista, että hänen maineensa on täällä vähän erilainen kuin Suomessa, missä hän on vain iso ulkomainen nimi. Tuntuu, että he tietävät jotain mitä minä en tiedä ja haluaisin tietää, mitä se on. Tuttavani Jody, joka tekee täällä väitöskirjaansa kanadalaisesta kirjallisuudesta sanoi kuulleensa, että Atwood on joko todella mukava tai todella kiukkuinen julkisissa tilaisuuksissa. Guelphissa hän oli mukavan oloinen, vastasi ystäväni Annen kysymykseen n. 15 minuutin monologilla varsin ystävällisesti ja saimme myös ottaa fanikuvat. Spekuloimme tilaisuuden jälkeen, onko Atwood voinut ottaa botoxia, koska hänen poskipäänsä ja otsansa olivat todella pinkeät ja sileät. Tai ehkä hän tietää jumppaliikkeitä.

Montgomery-projekti laahaa eteenpäin ja pitäisi saada aika pian loppuun, koska joudun lähtemään. Olen kopioinut toisen osan päiväkirjoista melkein loppuun, mutta vielä on paljon tehtävää, varsinkin kun mieleni toimii aina näin: tajuan vasta paniikin edessä kristallinkirkkaasti, mitä kaikkea haluan vielä tehdä ja lukea. Olisihan tässä ollut nämä edeltävät kolme kuukautta aikaa. Olen saanut kirjoitettua n. parikymmentä sivua ja kuulin tänään proffalta, että sain seminaariarvosanaksi vitosen (5:n asteikolla siis). Ihan mukavaa. Keväällä se oli vielä 4+, joten jospa läsnäolemattomuuteni auttoi asiaa – tai Suomesta pois oleminen teki kaikesta vähemmän vakavaa. En suoraan sanottuna edes muistanut, että saamme seminaarista arvosanat, muuten olisin ehkä panikoinut enemmän ennen kuin palautin tekstini.

Kirjoitin siis yhden alaluvun Montgomeryn suuresta kolmiodraamasta. Montgomery oli kihloissa pikkuserkkunsa Edwin Simpsonin kanssa, mutta tajusi melkein heti, että ei voisi mennä tämän kanssa naimisiin. Ollessaan vielä Edin kihlattu, hän tapasi Herman Leard -nimisen miehen, jonka perheen luona hän asui opettaessaan Lower Bedequessa kyläkoulussa. Bäng! Kolmiodraamaa, intohimoa, salaisia kohtaamisia Montgomeryn makuuhuoneessa, melkein seksiä! Tutkijat ovat kirjoittaneet tästä paljon ja nämä päiväkirjamerkinnät on tietenkin jätetty sellaisinaan julkaistuihin päiväkirjoihin, koska tokihan lukijoita kiinnostaa tämä mehukas romanssi ja naiskirjailijoiden ollessa kyseessä on hyvin tärkeää tietää heidän miesseikkailuistaan. (Sivuhuomautuksena: minua ärsytti esim. Sylvia-elokuva, joka on kertovinaan runoilija Sylvia Plathista, mutta kertoo oikeasti onnettomasta avioliitosta ja näyttää kaikkien Plathin ongelmien/luovuuden/masennuksen/itsemurhan katalysaattorina vain ja ainoastaan hänen suhteensa Ted Hughesiin.)

Harvat ovat kuitenkaan kommentoineet sen tarkemmin sitä, miten Montgomery kirjoittaa tästä romanssista. Irene Gammelin mielestä Montgomery kirjoittaa ajalleen varsin rohkeasti, vaikka yrittääkin ottamallaan roolilla peitellä epämukavaa suhdettaan seksuaalisuuteen. Helen M. Buss on ensimmäinen, joka huomautti, miten Montgomery käyttää yhtä kirjallisuuden yleisintä kaavaa – kahden kosijan koventiota. Luen juuri Jean Kennardin kirjaa Victims of Convention (1978), jossa hän tutkii tätä konventiota tarkemmin. Jane Austen on sen mestari ja kaikki nykyinen chick-lit pohjaa sille. Päähenkilön pitää valita Herra Oikean ja Herra Väärän väliltä (esimerkkejä riittää: valitkaa mikä tahansa Austenin kirjoista, vaikka Ylpeys ja ennakkoluulo ja Mr. Darcy ja Mr. Wickham). Kennardin mukaan tämän konvention isoin sudenkuoppa on, että romanttisen loppuratkaisun lisäksi (joka siis 1800-luvun kirjoissa on aina avioliiton rauhaisa satama) juonikuvio vetää yhtäläisyysmerkit naispäähenkilön moraalisen ja henkisen kasvun ja oikean mieskokelaan välille. Naisen pitää siis tulla samanlaiseksi kuin hänelle sopiva mies. Montgomery käyttää tätä konventiota dramaattisena apukeinona ja kuvaa Edwin Simpsonin kaikin tavoin vääränä – mutta aluksi houkuttelevana vaihtoehtona – ja Herman Leardin täydellisenä romanttisena vaihtoehtona – valitettavasti hän on alempaa kastia kuin Montgomery, eikä tämä siksi voi naida häntä. Montgomeryn kuvauksessa päähenkilö ei päädy naimisiin kummankaan vaihtoehdon kanssa vaan hän purkaa kihlauksensa Edin kanssa ja lopettaa suhteensa Hermaniin, ennen kuin se menee liian pitkälle. Herman kuolee myöhemmin sopivasti keuhkokuumeeseen ja Montgomery menee naimisiin Ewan Macdonaldin kanssa, joka on ainakin järkevä vaihtoehto jos ei muuta.

Kiinnostavaa päiväkirjan kuvauksessa on sen kaunokirjamaisuus. Kun lukee näitä pitkiä merkintöjä, jotka on kirjoitettu paljon itse tapahtumien jälkeen ja jotka ovat kuin lukuja romaanissa, ei voi pitää päiväkirjoja – ainakaan Montgomeryn – spontaaneina ja aitoina dokumentteina. Montgomery oli kirjailija, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, ja hän hallitsi omaa tarinaansa aina rautaisella otteella. Tämä romanssi tulee päiväkirjassa kuin puun takaa, koska sitä ennen Montgomery kuvaa itsensä hyvin epäromanttiseksi ja rationaaliseksi olennoksi, joka ei koskaan rakastu ja torjuu kosijoita vähän väliä – koska nämä hölmöt rakastuvat tietenkin aina häneen. Kun tämä kolmiodraama tulee, se on hyvin dramaattinen ja ylilyödyn romanttinen, aika uskaliaan seksuaalinenkin, mutta niin laskelmoidusti kirjoitettu, että mieleen tulee enemmänkin näytelmän kohtaus tai harlekiinikirja. Montgomery jää Edin suudelmista ”kylmäksi kuin jää”, mutta Hermanin suudelmat herättävät ”liekit hänen sisällään”.

Pitää muistaa, että Montgomery tarjoaa tapahtumista oman versionsa, joka on tarkkaan rajattu ja sisältää vain hänet romanttisena ja kärsivänä sankarittarena, josta tulee melkein ”fallen woman” (1800-luvun suosituin aihe, kuvataiteessa ainakin) sekä kaksi kosijaa, joista toinen on väärä ja toinen oikea, mutta saavuttamaton. Mary Rubio tarjoaa lisävalaisua tähän soppaan ja kirjoittaa elämäkerrassaan Gift of Wings, että oikeastaan kyseessä oli neliödraama, koska Herman Leard oli myös tahollaan kihloissa samaan aikaan kun lämmitteli Montgomeryä oman kattonsa alla. Montgomery jättää tämän tietenkin mainitsematta, samoin kuin sen, että on myös ”toinen nainen”. Päiväkirjassa hän kuvaa torjuvansa Hermanin, koska hän on ”nuori eläin”, pelkkää fyysistä viehätysvoimaa, mutta ei lainkaan samalla tasolla älyllisesti ja pelkkä oppimaton farmari. Ehkä Montgomery tuli itse torjutuksi, tai tiesi, että Herman oli jo kihloissa toisen kanssa, mutta ylpeys esti häntä kirjoittamasta siitä päiväkirjaan. Irene Gammelin tutkimuksen mukaan Montgomeryn kuvaus Hermanista ja tämän perheestä ei ainakaan ole todenmukainen, ei ainakaan kaikki siinä. Mutta mitä siitä sanon minä! Montgomeryn päiväkirjat ovat kaunokirjallisuutta ja niiden sivuilla henkilöt elävät vain tarinaa varten ja niillä ominaisuuksilla varustettuina, kuin heidän on tarkoitus tarinassa olla. Joten Herman on komea ja eroottinen maanviljelijä, joka kuolee nuorena ja jonka kuvaa Montgomery palvoo elämänsä ”tosi rakkautena”, ja Edwin Simpson on neuroottisesti vääntelehtivä ja jatkuvasti puhuva kylmä kala. Näin olkoon.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa eräästä kirjasta, jonka luin jo syyskuussa. Sen nimi on Reading Between the Lines (kirjoittanut Betty Jane Wylie) ja se kuvaa naisten päiväkirjoja ja yhteneviä piirteitä niissä. Välillä kirjassa puhaltaa vähän liian agressiivisesti toisen aallon amerikkalaisen feminismin henki, mutta Wylie tekee siitä huolimatta mielenkiintoisia huomioita siitä, miten samanlaista loppujen lopuksi naisten elämä ja siitä kirjoittaminen on (ainakin valkoisten, länsimaisten, pohjois-amerikkalaisten ja englantilaisten naisten elämä). Lisäksi arvostan tätä kirjaa, koska se tuo esiin lukuisia päiväkirjoja, joita ei ole saatavilla tai joiden painokset on myyty loppuun. Wylie on jakanut kirjan teemoihin, kuten 'Lifelines', 'Self-discovery' ja 'Life is so daily', joissa hän antaa esimerkkejä kustakin. 'Lifelines' esimerkiksi sisältää päiväkirjamerkintöjä, missä kuvataan elämänmuutoksia, kuten kuolemaa, sairautta, synnytystä, naimisiinmenoa tai naisten välistä ystävyyttä. 'Life is so daily' kuvaa naisten päiväkirjoille niin tyypillisiä aiheita – joita miesten päiväkirjoista tuskin löytyy – eli ainaista pyykinpesua, ruuan laittoa, lastenhoitoa, siivoamista. Nämä ovat kouriintuntuvia, varsinkin 1700- ja 1800-luvun naisten päiväkirjoissa, kun pyykinpesemiseen meni kokonainen päivä, leipää piti leipoa joka ikinen päivä, uusi lapsi syntyi joka vuosi ja uudisraivaajatalon tuvassa saattoi odottaa kymmenen metsätöistä palannutta miestä, joille piti keksiä ruokaa. Tässä muutamia esimerkkejä, jotka tuovat ehkä vähän perspektiiviä sikainfluenssan keskelle (ainakin meillä on pesukoneet ja tiskikoneet ja jääkaapit ja ruokakaupat!):

”August 11, 1885
Harvest has started. Now there will be no rest for man, woman, or beast until frost which comes, thank heaven early here. I was nearly beside myself getting dinner for thirteen men, besides carpenters and tinners, with [daughter] Katie sick in bed and [daughter-in-law] Elsie washing. I baked seventeen loaves of bread today, making seventy-four since last Sunday, not to mention twenty-one pies, and puddings, cakes, and doughnuts.” (Mary Dodge Woodwardin päiväkirjasta)

(Elonkorjuu on alkanut. Tästä eteenpäin miehet, naiset eivätkä pedot lepää ennen kuin tulee routa, joka luojan kiitos tulee täällä aikaisin. Olin seota kun valmistin illallista kolmelletoista miehelle ja puu- ja peltisepille, koska Katie oli kipeänä vuoteessa ja Elsie pesi pyykkiä. Leivoin seitsemäntoista leipää tänään, joka tekee yhteensä 74 viime sunnuntaista lähtien, ja sen lisäksi 21 piirakkaa, vanukkaita, kakkuja ja munkkeja.)

”Saturday, September 19, 1846
Now the last woman about the place is on the sick list, and it is much more difficult to let woman's work stand still than men's work. John had made up his mind that nothing could be done on the farm, but no bread! no clean clothes! – this is another matter.” (Anne Langtonin päiväkirjasta)

(Nyt viimeinenkin nainen täällä on sairaana ja on paljon vaikeampaa jättää naisten työt tekemättä kuin miesten. John on päättänyt, että mitään tilan töitä ei voida tehdä, mutta että ei leipää! Ei puhtaita vaatteita! – se onkin toinen asia.)

Itsenäisyyspäivän vietossa ja näitä lukiessa tulee mieleen, että miksi juhlimme vain sotaveteraaneja? Missä ovat kunniamerkit maatilan emännille ja lukuisille sukupolville naisia, jotka ovat pesseet pyykit ja leiponeet leivät? Naisten työstä ei jää näkyvää jälkeä, siksi sitä on niin helppo olla arvostamatta.