Journey's End

Lauantaina toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja menin Torontoon katsomaan taloa, missä Montgomery asui viimeiset vuotensa (1935-1942). Hän nimesi talon Journey's Endiksi (Matkan pää). Hänen miehensä Ewan oli eläkkeellä, Montgomery itse kärsi masennuksesta ja erinäisistä vaivoista, pojat aiheuttivat hänelle huolta. Montgomery tiesi että tämä oli viimeinen talo, missä hän tulisi asumaan. Se oli myös ensimmäinen talo, jonka Macdonaldit omistivat, tosin talo ostettiin tietenkin Montgomeryn rahoilla. Aikaisemmat talot Ontariossa, Leaskdalessa ja Norvalissa, olivat seurakunnan omistamia pappiloita. Kotitalo Prinssi Edwardin saarella taas kuului Montgomeryn isoisän kuoleman jälkeen hänen enolleen.

Journey's End oli suhteellisen helppo löytää. Se sijaitsee Swansean kaupunginosassa, joka oli Montgomeryn aikaan 30-luvulla vielä oma erillinen kylänsä. Nykyään se on osa länsi-Torontoa ja sinne pääsee helposti metrolla. Tajusin konkreettisesti, miten hienoa on olla Kanadassa, kun pystyn menemään bussilla ja metrolla pienelle Montgomery-pyhiinvaellukselle. Näihin kokemuksiin tottuu, niin kuin kaikkeen muuhunkin, mutta aina välillä muistan miten onnekas olen ja miten ihmeellistä tämä edelleen on.

Asuinalue oli selvästi vanha ja siellä tuoksui raha. Puut olivat isoja ja kunnianarvoisia. Jalkakäytäviä ei ollut. Autoja sen sijaan oli joka pihassa vähintään kaksi. Ihmisillä päällä Canada Goose -takit. Koko päivän oli satanut ja tuullut, mutta Riverside Drivelle päästyä alkoi yhtäkkiä paistaa aurinko. Löysimme puistikon, missä on Montgomerylle omistettu kyltti. Siinä ei eritellä taloa, missä hän asui, koska se on edelleen jonkun perheen koti. Tunsin olevani paparazzi, kun otin salakalavasti kuvia talon julkisivusta. Kaikki talot näyttivät tällä alueella kummallisilta itävaltaisilta alppitaloilta. Hiljaisuus oli silti ihanaa (rahalla voi ostaa hiljaisuutta jopa Torontosta), puut kauniita ja talojen takana siinsivät Toronton keskustan pilvenpiirtäjät.

Viimeistä viedään

Viimeiset viikot ovat alkaneet. Palaan Suomeen ihan kohta jo, ja jostain kummasta kohtalon oikusta arkistot ovatkin yhtäkkiä täynnä kaikenlaista kiinnostavaa. Ei tämä ole mitään uutta. Saan aina hurjan työinnon kun edessä siintää deadline, jokin päivämäärä johon mennessä kaiken täytyy olla valmiina. Siihen sekoittuu roima annos paniikkia ja epätoivoa. Kaikki tämä sekoitettuna yhteen saa aikaan luovan tilan, missä ajatukset ryntäilevät ja työ sujuu. Kai sitä voi kutsua maaniseksi vaiheeksi.

Sain viimeinkin pääurakkani tehtyä, eli kopioitua kaikki julkaistuista päiväkirjoista poistetut merkinnät. Projekti alkoi syksyllä 2009 ja päättyi 9. helmikuuta 2012 klo: 16.10 (katsoin kellosta tarkan ajan tuolle historialliselle hetkelle). Loppua kohti tuli tyhjä olo. Montgomeryn merkinnät vuosilta 1940-42 (Montgomery kuoli vuonna 1942) ovat surullisia yhden lauseen huudahduksia. Tuntui oudolta, että tuo täynnä sanoja oleva elämän rekisteri päättyy tyhjyyteen, muutamaan lyhyeen lauseeseen. Että tämä loputtomalta tuntunut projektini päättyy siihen, että kirjoitan "tästä osasta ei ole poistettu mitään". Julkaistuista päiväkirjoista oli viimeiseen osaan mennessä tullut sellaisia myyntimenestyksiä, että editoijien Rubion ja Waterstonin ei tarvinnut poistaa lähestulkoon mitään. Ajattelin kummastuneena viidennen viimeisen osan parissa, että jos kaikki osat olisivat olleet tällaisia, minulla ei olisi ollut mitään tehtävää.

Tulevaisuudessa toivottavasti uudet tutkijat ja lukijat saavat lukea kaikki päiväkirjat kokonaisuudessaan rauhassa kotonaan. Kesällä 2012 julkaistaan päiväkirjojen ensimmäinen osa kokonaisuudessaan. En voi olla muuta kuin kiitollinen, kun ajattelen minkä työmäärän kulutin pelkästään materiaalin hankintaan.

Tyhjä olo vaihtui kuitenkin nopeasti täyteen ahdettuun, kun tajusin mitä kaikkea vielä pitää tehdä nyt kun voin viimeinkin käydä läpi muuta materiaalia päiväkirjojen lisäksi.

Arkistojen tonkimisessa on oma viehätyksensä. Jotain ihmeellistä siinä, että näkee jotain mitä muut eivät ole nähneet. Tällä viikolla olen käynyt läpi julkaistujen päiväkirjojen editointiversioita. Olen ensimmäinen, joka niitä on katsellut arkistoissa. Mary Rubio lahjoitti ne arkistoihin 2009 kun saavuin ensimmäistä kertaa Guelphiin. Niitä ei ole vieläkään luetteloitu, joten hakujärjestelmä ei niitä vielä löydä. Tunnen olevani jonkin asteinen pioneeri, kun kahlaan läpi näitä nyt jo historiallisiksi muuttuneita kansioita.

Päiväkirjojen ensimmäinen osa julkaistiin 1985. Mary Rubio ja Elizabeth Waterston alkoivat editoida niitä 80-luvun alussa. Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta. Se on suunnilleen minun tähänastinen elämäni. Ja oudosti kulkevat langat näiden vuosikymmenten läpi, Montgomerystä alkaen, päättyen 2012-luvulle, jolloin teen näitä löytöjä. Mietin miten lyhyt ja pitkä on ihmisen elinikä. Esimerkkinä seuraava tarina tältä päivältä:

Tänään kaivoin esiin ensimmäisen julkaisemattoman osan editointikansion. (Alkuperäisiä päiväkirjoja on 10 osaa. Julkaistuina ne ovat supistuneet viiteen.) Olen tottunut näkemään koneella kirjoitetun tekstin vieressä Maryn ja Elizabethin käsinkirjoittamia kommentteja. Olen oppinut tunnistamaan heidän käsialansa ja erottamaan minkä tyyppisiä muutosehdotuksia tai korjauksia kumpikin tekee. Yhtäkkiä näen näiden kommenttien seassa erinäköistä kirjoitusta, eri käsialalla kuin yleensä. Kirjoitan muistiinpanoihini: "ehkä tämä on kustannustoimittajan, William Toyen, käsialaa". Parin sivun päästä tajuan, että olen väärässä. Kommentit ovat Montgomeryn nuoremman pojan, Stuart Macdonaldin, vuodelta 1981. Hän kuoli 1982 ennen kuin ensimmäinen osa ehti ilmestyä, mutta ehti olla mukana sen valmistelussa.

Ilmassa on kirjaimellisesti historian havinaa. Kansion ohuet sivut tuntuvat yhtäkkiä painavilta merkityksistä, ajan painosta ja haudantakaisista viesteistä. Stuart on kirjoittanut näitä kommentteja vuosi ennen äkillistä kuolemaansa. Ja nyt istun tässä ja katselen niitä. On kuin joku ojentaisi käden rajan takaa.

Kummallisia nämä ihmisketjut. Mary Rubio tunsi Stuartin ja sai aikoinaan häneltä luvan editoida päiväkirjat julkaisukuntoon. Stuartista menee suora yhteys Montgomeryyn, joka oli hänen äitinsä, hyvässä ja pahassa. Montgomery ei ole enää täällä, Stuart ei ole enää täällä (paitsi molemmat tekstin välityksellä). Mary sen sijaan on ja näen häntä aina välillä arkistoissa. Mary on minun linkkini julkaistujen päiväkirjojen historiaan, joku jolta voin kysyä suoraan mitä mikäkin tarkoittaa. Tänään tajusin että Maryn kautta minusta menee suora yhteys aina Montgomeryyn asti. Ja niin lyhyt on ihmiselämä.

Stuartin kommentteja lukiessa tuli outo olo. Ensinnäkin niistä paistaa selvästi läpi tämän jonkinasteinen katkeruus äitiään kohtaan. Eräässäkin kohdassa luki "Mother, you are a liar". Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Ajatella, tuossa kuivakassa paperinpalassa niin paljon menneitä päiviä ja pettymyksiä ja vihaa ja rakkautta ja näitä monimutkaisia siteitä, jotka kiemurtelevat lasten ja vanhempien välillä.

Stuartin tyyli on humoristinen ja ironinen. Hän ei päästä äitiään helpolla. Silti kommenttien takaa paistaa suru ja ehkä pettymys siihen, että hänen äitinsä ei ollut täydellinen, että kaikki päättyi niin kuin päättyi. Ehkä myös siihen, että hänen lapsuutensa ja varhaisaikuisuutensa ei ollut sellainen kuin se olisi voinut olla. Stuart kasvoi kahden masentuneen vanhemman ja hankalan isoveljen kanssa, ja joutui varmasti ottamaan liikaa vastuuta kaikesta liian nuorena. Montgomery myös nojasi paljon Stuartin "hyväntuulisuuteen" ja hänen kykyynsä lohduttaa ja auttaa häntä masentavien asioiden keskellä. Osa Stuartin katkeruudesta johtunee tästä.

Olisi mielenkiintoista lukea enemmän Stuartin elämästä. Miltä tuntui menettää äiti ja isä peräkkäisinä vuosina (Stuart oli vain 27/28)? Joutua toiseen maailmansotaan? Seuraavat pari vuosikymmentä katsella veljensä toilailuja? Jäin myös miettimään, miksi Stuart ei koskaan hankkinut biologisia lapsia (hänen lapsensa ovat adoptoituja). Pelkäsikö hän siirtävänsä vanhempiensa mahdollisesti periytyvät ongelmat, isänsä melankolian ja äitinsä kroonisen masennuksen, lapsilleen?

Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi tuntua tunkkaiselta. En halua tunkeutua liian syvälle tuohon perheeseen. Aina kun mietin Montgomeryn elämää puhtaasti biografiselta pohjalta alan inhota häntä ja mietin, miksi edes tutkin hänen elämäänsä. Haluan pitää Montgomeryn etäisenä, kaukana siitä lihaisasta naisesta, joka hän konkreettisessa maailmassa oli. Minulle hän on teksti. Ja tekstin tasolla olen aina pitänyt hänestä. Tekstin tasolla hänet on myös helpompi pitää etäällä, upottamasta kynsiään minuun. Tutkijan pitää olla vapaa perheriidoista ja vanhoista kaunoista. Haluan tutkia vain mitä hän joskus kirjoitti.

Puutarhatekstejä äidille

Äidin syntymäpäivän kunniaksi keräsin muutaman puutarha-aiheisen pätkän Montgomeryn päiväkirjoista. Talven keskellä voi koittaa tajuta, että joskus tulee taas kesä!

Suomessa on nyt pakkasta ja lunta ja kevät tuntuu olevan kaukana. Täällä talvi on aina jotenkin helpompi, päivät pidempiä, tänään jo kevättä ilmassa, lunta tulee ja se sulaa samantien pois. Kopioin nyt yhdeksättä osaa (toiseksi viimeistä). Olen vuodessa 1934. Vuoden 1934 talvi oli ilmeisesti kylmin 35:n vuoteen Ontariossa. Montgomeryllä ei mene hyvin, hän on masentunut ja sairastelee, ja kylmä ja ankara talvi tuntuu kiroukselta. Kaikkina vuosina puutarhan ajatteleminen, sen suunnitteleminen ja lopulta multaan käsiksi pääseminen piristävät häntä.

"A hard frost hit my garden last night and it looked indecent this morning. A few things survived the wreck – lupins, and calendulas. But it has lasted wonderfully this year. Flowers I planted in spring, bloomed and passed away and their self-sown seed passed up and has been blooming. “Two springs in one year” is a portent – whether for good or evil I remember not." (Oct 10. 1931)

["Paha halla iski puutarhaani viime yönä ja sai sen näyttämään säädyttömältä tänä aamuna. Muutamat kasvit selvisivät tuhosta - lupiinit ja kehäkukat. Muuten puutarha on kestänyt pitkään tänä vuonna. Kukat jotka istutin keväällä kukkivat ja lakastuivat ja niiden siemenistä iti uusia jotka ovat kukkineet. 'Kaksi kevättä vuoden aikana' on enne - hyvä vai paha, en muista."]

"I am sorry Edison is dead. It seemed somehow that he could not die. But it matters more to me just now that my garden is dead - all its color and personality gone from it. And it was such a good garden this year - and such a delight and comfort to me. And one always wonders - now - if there will be another spring for me and my garden together." (Oct 22, 1931)

["Olen pahoillani että Edison on kuollut. Tuntui jotenkin siltä, ettei hän voisi kuolla. Mutta tällä hetkellä minulle merkitsee enemmän se, että puutarhani on kuollut - kaikki sen värit ja persoonallisuus ovat kadonneet. Ja minulla oli niin hyvä puutarha tänä vuonna - ja se oli niin suuri ilo ja lohtu minulle. Ja en voi olla miettimättä nyt, tuleeko enää uutta kevättä minulle ja puutarhalleni yhdessä."]

"I wrote another Pat chapter and got my vegetable garden finished. The air was full of the perfume of my white narcissus and I felt like a recently tortured creature unbound from the rack." (May 22, 1934)

["Kirjoitin uuden luvun Patia ja sain hyötypuutarhani valmiiksi. Ilma oli täynnä valkoisten narsissien tuoksua ja tunsin olevani kuin aiemmin kidutettu olento, joka oli juuri vapautettu piinapenkistä."]

Mrs. Dead Angus

Ankeiden tai epätoivoisten hetkien lomassa on hyvä löytää tekstipätkiä, jotka saavat nauramaan ääneen. Varsinkin nyt kun siirryn päiväkirjoissa kohti viimeisiä osia, joissa Montgomeryn masennus pahenee ja syitä elää tai iloita on harvassa.

Tämä kohta Rilla of Inglesidesta kuvaa Miranda Pryorin sota-ajan häitä ja muistutti taas kerran keskellä Bull Ringiä (opiskelijakahvila kampuksella pyöreässä vanhassa rakennuksessa, missä myytiin ennen härkiä), miksi pidän Montgomerystä ja hänen kirjoistaan niin paljon. Pidän Montgomerystä ihmisenäkin, on pakko pitää, kun viettää kaiken aikansa hänen seurassaan. Meissä on myös paljon samaa. Ennen kaikkea samanlainen huumori. Elämä on herkullista ja huvittavaa ja sen muistaa kun lukee jotain tällaista:

”Everybody had brought something. Mrs. Dead Angus had brought a large apple pie, which she placed on a chair in the dining room and then absently sat down on it. Neither her temper nor her black silk wedding garment was improved thereby, but the pie was never missed at the gay bridal feast. Mrs. Dead Angus eventually took it home with her again. Whiskers-on-the-moon's pacifist pig should not get it, anyhow.” (p. 206, Rilla of Ingleside)

["Kaikki vieraat olivat tuoneet jotain. Rouva Kuollut Angus oli tuonut ison omenapiirakan, jonka hän asetti ruokasalin tuolille ja istui sitten hajamielisesti sen päälle. Ei hänen mielialansa eikä musta hääsilkkileninkinsä siitä tosin parantuneet, mutta piirakkaa ei kaivattu kertaakaan iloisissa hääjuhlissa. Rouva Kuollut Angus vei piirakan lopulta takaisin kotiinsa. Parta-Kuun pasifistisika ei sitä ainakaan saisi."]

Eniten nauratti tuo nimi, "Mrs. Dead Angus". Tässä selitys morbidille, mutta jotenkin niin järkeenkäyvälle nimitykselle:

”'Mrs. Dead Angus Milgrave,' so called, cheerfully, to distinguish her from another lady whose Angus was living.” (p. 205-6, Rilla)

["'Rouva Kuollut Angus Milgrave', jota hyväntuulisesti kutsuttiin näin erottaakseen hänet eräästä toisesta rouvasta, jonka Angus oli yhä elossa."]

Länsi ja itä

Takaisin Guelphissä, takaisin arkistoissa. Junamatkoista Winnipegistä Edmontoniin ja Edmontonista Vancouveriin olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta ei paljoakaan Montgomeryyn liittyvää. Hänen matkansa päättyi Saskatchewanin keskiosaan, Reginaan, jonka läpi nykyinen juna ei kulje. Saskatchewan on lähinnä loputonta preeriaa, mutta yöllä näkyivät hienosti tähdet. Sain vaihteen vuoksi alapedin ("lower berth"), jollaisessa Montgomerykin nukkui. Sen edut ovat oma ikkuna ja vähäisempi keinunta kuin yläpedissä. Huonoina puolina junapainajaiset, kun tuntuu että kuka tahansa voisi tulla verhojen läpi käytävältä.

Kun palasin töihin ja avasin julkaistujen päiväkirjojen osan neljä, yllätyin kun sen alussa oli kartta Montgomeryn matkasta länteen. Neljäs osa kattaa vuodet 1929-35, joten kyseessä ei voinut olla sama matka jonka Montgomery teki 16-vuotiaana. En ollut muistanu, että hän palasi Prince Albertiin myöhemmin, keski-ikäisenä. Kun olen ehtinyt lukea tästä toisesta matkasta, palaan asiaan.

Läntisten paikkojen sijaan kiinnitän nyt taas huomiota mainintoihin tutuista paikoista täällä Ontariossa. Yhdessä merkinnössä mainitaan Guelph. Toisessa viitataan hyvin tuttuun paikkaan Torontossa, Royal York -hotelliin, joka tulee tutuksi bussimatkustajalle, koska sen edessä pysähtyvät sekä Greyhound-bussit ja lentokenttäbussit.

"Chester and I took Dan to Toronto and blew him to a dinner at the Royal York." (Aug. 6, 1929)
["Chester ja minä veimme Danin Torontoon ja tarjosimme hänelle illallisen Royal Yorkissa."]

"I was over at the Agricultural College at Guelph Friday night speaking to an audience of five hundred students or so. It is a beautiful place and I was haunted all the time by Frede at my elbow. She took a short course there once and wrote me all about it. So the two are linked in my memory and I thought she must be somewhere around." (May 12, 1929)

["Olin Guelphin maatalousopistolla perjantaina pitämässä puheen noin viidelle sadalle opiskelijalle. Se on kaunis paikka ja tuntui kuin Frede olisi ollut lähellä. Hän kävi lyhyen kurssin siellä kerran ja kirjoitti minulle siitä kaiken. Joten nuo kaksi liittyvät yhteen muistoissani ja ajattelin, että hänen täytyy olla jossain lähettyvillä."]

Tällä hetkellä tuntuu, että työt edistyvät hitaasti ja kaikenlaisia mutkia matkaankin on tullut. Ensinnäkin viime kertaan verrattuna (vuonna 2009) työ sujuu kankeammin, koska olen päättänyt tarkistaa kaiken kertaalleen käsinkirjoitetuista versioista. Eli siis kopioin julkaistuista päiväkirjoista poisjätetyt kohdat Rubion ja Waterstonin editointiversiosta, jota on helpompi ja nopeampi lukea, koska se on puhtaaksikirjoitettu versio Montgomeryn käsinkirjoitetuista alkuperäispäiväkirjoista. Editointiversiosta kuitenkin saattaa puuttua tekstiä ja siinä on paljon kirjoitusvirheitä tms., joten haluan tarkistaa tekstin alkuperäisistä päiväkirjoista. Tähän menee aikaa, koska saman tekstin joutuu käymään läpi kahteen kertaan. Tällä hetkellä kahlaan läpi 7. osaa, jonka olen saanut jo kopioitua. Jäljellä on vielä osat 8-10. Ja koska kopioin ensimmäiset neljä osaa kaksi vuotta sitten suoraan editointiversiosta, haluan tarkistaa nekin alkuperäisistä päiväkirjoista.

Kaiken lisäksi tänään kun palasin arkistoihin viikonlopun jälkeen, arkistonhoitaja Darlene kertoi, ettei ollut löytänyt kahdeksatta osaa editointiversiosta mistään. Mary Rubio lahjoitti ne arkistoihin jo 2009, mutta niitä ei ole vieläkään arkistoitu, joten kansioita löytyy milloin mistäkin - joskus samasta osasta saattaa olla kaksikin versiota. Jos tätä osaa ei löydy mistään, joudun kopioimaan kaiken suoraan käsinkirjoitetuista päiväkirjoista, joka taas vie paljon enemmän aikaa, koska Montgomeryn käsialaa on hitaampi ja hankalampi lukea kuin koneella kirjoitettua tekstiä. Olen käsialaan jo tottunut, mutta silti seassa on sanoja tai lauseita, joita voi olla mahdoton ymmärtää tai tunnistaa.

Saa nähdä miten käy! Ehkä hyvällä tutkijalla pitääkin olla vähän haasteita.

Winnipeg

Aug 17, 1890

"This has been a dull day. We saw the last of the rocks this morning and all day we have been whirling over the prairies of Manitoba. They are beautiful but monotonous. Acres of ground are covered with sunflowers as with sheets of light. ... We reached Winnipeg at 12.30 and had to wait four hours. ... I don't admire Winnipeg. It looks as if someone had thrown a big handful of streets and houses down and forgotten to sort them out afterwards."

["Tämä on ollut tylsä päivä. Tänä aamuna näimme viimeiset kiviset seudut ja koko päivän Manitoban preeriat ovat viuhuneet ohi. Ne ovat kauniita, mutta yksitoikkoisia. Aaritolkulla maata on auringonkukkien peitossa, ne ovat kuin valomeri. ... Saavuimme Winnipegiin puoli
yksi ja jouduimme odottamaan neljä tuntia. ... En ihaile Winnipegiä. Se näyttää siltä kuin joku olisi heittänyt kourallisen katuja ja taloja maahan ja unohtanut järjestää ne jälkeenpäin."]

Winnipegissä ollaan. Manitoban tylsät preeriat jäivät näkemättä, koska ylitimme ne yön aikana. Kelloja siirrettiin tunti taaksepäin, siirryimme "central timezone"lle.

Saavuimme Winnipegiin jo puoli seitsemän, mutta junasta pääsi ulos vasta kahdeksalta, koska asema aukeaa silloin. Outoja välillä nämä Kanadan junaliikenteen kummallisuudet! Kuvitelkaa Suomessa, että matkustajat odottaisivat junassa milloin asema aukeaa...

Samoin kuin sata vuotta sitten, juna seisoo Winnipegissä neljä tuntia. Sinä aikana tehdään huoltotoimenpiteitä ja henkilökunta vaihtuu osittain. Winnipegistä en ole nähnyt vielä paljon. Ajoimme sen läpi ja lähinnä tuli mieleen Turku (!). Ystäväni asuu peltojen ja moottoritien keskellä näissä "development"-taloissa, joita rakennetaan keskelle ei mitään kun kaupunki laajenee. Kaikki talot ovat samannäköisiä.

Montgomeryn matka päättyi pian Winnipegin jälkeen. Hän jatkoi Saskatchewaniin, joka on seuraava provinssi Manitobasta.

Aug 18. 1890

"We got to Regina at five this morning. It was cold and dim and foggy." ["Saavuimme Reginaan viideltä tänä aamuna. Oli kylmää ja hämärää ja sumuista."]

Oma matkani jatkuu viikon päästä Edmontoniin, Albertan provinssiin. Joulun jälkeen matkaan viimeisen pätkän Vancouveriin, Brittiläiseen Kolumbiaan.

Trans-Canada, Toronto-Winnipeg

16.12.2011, Hornepayne, Ontario, junassa matkalla Winnipegiin

Suuri junamatka länteen on alkanut. Junassa ei ole nettiä, joten kirjoitan merkintöjä valmiiksi ja saatte lukea ne sitten yhdellä kertaa. Tähän asti matka on ollut leppoisa ja rentouttava. Varmaankin aika samanlainen kuin sata vuotta sitten. Vähemmän meluisa kenties. Mukavammat oltavat sähkön ansiosta. Ihmiset samanlaisia kuin sata vuotta sitten, ystävällisiä, omalaatuisia, puheliaita. Matkustan tyylillä, kuten luulen Montgomerynkin matkustaneen, ykkösluokassa. Aterioita on kolme päivässä. Välillä tuntuu kuin raportoisin vankilasta: ”Mukavat oltavat, ruokaa on riittävästi, sänky kohtalainen.”

Montgomery lähti siis 1890 kuusitoistavuotiaana isänsä luo Prince Albertiin, Saskatchewaniin. Hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin ja muuttanut kauas länteen työn perässä. Montgomery matkusti isoisänsä, senaattori Montgomeryn kanssa, joten todennäköisesti ykkösluokassa, tavaten kaikenlaisia merkkihenkilöitä. Hauskana anekdoottina siitä millaisia ihmisiä junassa nykyään tapaa, voin kertoa että olen jutellut mm. rikkaan vancouverilaisen kulta-bisneksessä työskentelevän miehen kanssa, kaivosteollisuudessa työskennelleen vanhan miehen kanssa, eläkkeelle jääneen taideopettajan kanssa ja erään Guelphissä asuvan naisen kanssa, joka lupasi viedä minut katsomaan Guelphin lähialueen nähtävyyksiä, kun olemme palanneet takaisin kaupunkiin.

Aug 15, 1890
"We are now whirling across Ontario. Last night after I finished writing I went down to the balcony of the Ladies' Parlor. …” [”Huristelemme nyt pitkin Ontariota. Eilen illalla sen jälkeen kun olin lopettanut kirjoittamisen menin naisten osaston näköalavaunuun...”]

Montgomery kertoo, miten jutteli pitkään puheliaan naisen kanssa ”Ladies' Parlourissa”. Tässä junassa ei ”naisten salonkia” ole. Hyvä niin. Minun sänkynikin on käytävällä ja alapuolellani nukkuu kuusikymppinen Bruce. Kaikki sulassa sovussa. Muuten päiväkirjamerkinnät voisivat olla kuin omastani:

”I had a lower berth last night and slept like a top – though why a top should be supposed to sleep sounder than anything else I could never understand. … We are passing through a bleak, desolate country. There is absolutely nothing to be seen but stumps – and goodness knows there is enough of them. … We are still in the region of stumps and rocks. … I read and doze by turns. I wish I had somebody to talk to."

[”Nukuin alapedissä viime yönä ja nukuin kuin tukki – tosin miksi tukki nukkuisi paremmin kuin mikään muu en ole ikinä ymmärtänyt. … Matkaamme ankean ja kolkon maiseman halki juuri nyt. Ei ole yksinkertaisesti mitään muuta nähtävää kuin kantoja – ja luoja tietää niitä on tarpeeksi. … Olemme yhä kantojen ja kivien alueella. … Nukun ja torkun vuorotellen. Olisipa minulla joku jonka kanssa jutella.”]

Minulla oli viime yönä yläpeti, enkä nukkunut aivan kuin tukki, mutta tarpeeksi mukavasti kumminkin. Juna heilui ja huojui, sen keinunta tuntui mukavalta, en vain meinaa tottua meluun hiljaisen Guelphin jälkeen. Luulin äsken, että puut alkaisivat nyt pienentyä ja maisema muuttua sellaiseksi kuin Montgomery kuvaa. Käyhän Suomessakin niin, että kun ylittää Pohjois-Karjalan rajan idässä, puut pienenevät yhtäkkiä ja maisema muuttuu karummaksi. Mutta aukot metsässä olivatkin varmaan vain hakkuualueita ja puut olivat vielä nuoria. Ehkä emme ole vielä niin korkealla, että puut pienenisivät. (Juttuseuraa en kaipaa ollenkaan. Ihana vain istua ja lukea ja kirjoittaa. Aterioilla joutuu ”pakkososialisoimaan” ihan tarpeeksi. Kamala kohtalo suomalaiselle!)

Junarata ei ylipäätään ylety hirveän pohjoiseen. Juttelin aamulla Brucen kanssa. Hän on kiinnostunut historiasta ja lukee tämän rautatien rakentamisesta kertovaa kirjaa. Hänen mukaansa reitti olisi saattanut kulkea myös Manitoban pohjoispuolta, ohittaen Winnipegin, mutta silloinen pääministeri määräsi radan kulkemaan alempaa, koska etelä-Manitobassa asui niin paljon ihmisiä. Liian lähelle Yhdysvaltojen rajaa ei haluttu rakentaa, siltä varalta että USA yrittäisi hyökätä Kanadaan. Rataa rakennettiin siis 1800-luvulla, kun Kanadaa asutettiin länteen. Aluperin ”Western Territories” olivat Hudson Bay Companyn ja jonkun toisen turkisyhtiön omistuksessa pitkälle 1800-luvulle asti.

Montgomery teki matkan elokuussa, joten maisemat olivat tietenkin aika erinäköisiä kuin nyt. Äsken kun pysähdyimme Hornepaynen pikkukaupungissa, lunta oli useita senttimetrejä ja pääraitilla suhasi aura-auto. Puut ovat paljaita ja pimeä alkaa tulla nyt; kello on viisi ja aurinko on jo laskenut.

Mietin mitä kohtaa matkasta tämä kirjoitus kuvaa:

Aug 16,1890
"I have enjoyed myself immensely to-day. When I woke up this morning and pulled aside the curtains of my berth I almost imagined I was down on the shore at home. Below me lay a line of rugged brown rocks with foam-crested waves dashing against them, while far as eye could reach was an expanse of tossing water. I knew that this must be "cold Superior's rock-bound shore" and all day I have been revelling in the exquisite views which every turn reveals."

[”Olen nauttinut olostani suuresti tänään. Kun heräsin aamulla ja vedin sänkyni verhot syrjään, kuvittelin hetken että olin kotona rannalla. Alapuolellani lepäsi rivi rosoisia ruskeita kiviä, joita vaahtoharjaiset aallot hakkasivat ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi heittelehtivää vettä. Tiesin, että tämän täytyy olla ”kylmän Superior-järven kivikkoinen ranta”ja koko päivän olen nauttinut ihmeellisistä näkymistä joita jokainen käänne tuo näkyviin.”]

Ehkä ohitamme järven yöllä ja Superiorin kivikkoinen ranta jää näkemättä. [Edit: Tarkistin asian ja junarata ei kulje Superiorin rantaa pitkin vaan pohjoisempaa. Luultavasti 1890-luvulla se on vielä kulkenut alempaa.] Joka tapauksessa kaikki järvet ovat nyt lumen peitossa. Saavumme Winnipegiin kahdeksalta aamulla.