Suomalainen graduntekijä ei ylitä uutiskynnystä

Löysin tv-pätkän netistä enkä ylittänyt uutiskynnystä. Tässä linkki videoon, missä näkyy kyllä hienosti arkistoja, Mary Rubiolta yksi lause ja Benjaminin haastattelu. Hieno kokemus joka tapauksessa ja hyvää julkisuutta arkistoille ja uudelle kirjalle.


http://www.cbc.ca/video/news/player.html?clipid=1305900005

"Is Montgomery popular in Finland?"

Tv-esiintyminen takana. Glamour hävisi, kun odotin n. neljä tuntia h-hetkeä kopioimalla päiväkirjoja ajankuluksi. Ensin tv-ryhmä oli myöhässä ruuhkan takia, sitten he haastattelivat Mary Rubiota, sitten kuvasivat kirjoja, viimeisenä olin vuorossa minä! Graduntekijä Suomesta!

Häikäisevä kohdevalo ja jättimäinen kamera meinasivat jähmettää minut, mutta jotenkin sain pidettyä pään kylmänä ja vastattua kysymyksiin, jotka olivat hyviä, mutta hiemat yleispäteviä. Otsikon kysymykseen vastasin tietysti kyllä. Kysymykseen siitä, miksi Montgomery on niin suosittu kaikkialla maailmassa oli hieman vaikeampi löytää lyhyttä ja ytimekästä vastausta. Sönkötin jotain optimismista ja tyttöjen kasvukertomuksista ja luontokuvauksista. Pitikin mennä mainitsemaan Montgomeryn optimismi! Sitä aina hoetaan joka paikassa ja inhoan sitä, koska itse pidän hänen kirjoissaan niistä tummemmista sävyistä, huumorista ja erityisesti pisteliäästä ihmisluonnon kuvauksesta. Montgomery ei ole todellakaan (ei edes ensimmäisessä Anna-kirjassa) pelkkä optimismin ja kauneuden kuvaaja. No, ehkä annan itselleni anteeksi, koska aikaa miettiä vastauksia oli n. puoli sekuntia.

Ohjelma näytetään CBC:n National-uutispätkässä, joko lauantaina tai sunnuntaina (ellei sitä leikata pois jonkin tärkeämmän jutun paikalta). Luultavasti se löytyy myöhemmin myös netistä. Tavallaan en edes haluaisi nähdä valmista lopputulosta. Riittää että selvisin ensimmäisestä televisiohaastattelustani hengissä!

Huvittavin hetki oli, kun tajusin, että Torontosta asti tullut tv-ryhmä kuvaa minua tekemässä tylsää ja puuduttavaa graduprojetia, sitä mitä teen joka päivä, kopioin, istun arkistoissa kansioiden ja papereiden keskellä. Että joku oikeasti haluaa kuvata sitä televisioon! Tällaisia gradukannustushetkiä pitäisi jokaisen saada myös Suomessa.

Montgomery ja Vappu valloittavat Kanadan tv:n

Sain sähköpostin, jossa kysyttiin haluanko puhua medialle projektistani. Mietin hetken (eihän minulla ole mitään projektia! en halua puhua medialle mitään!), sitten rauhoitun. Kyseessä on Kanadan YLE eli CBC, joka tulee tekemään arkistoihin juttua Montgomery-kokoelmasta. He haluavat haastatella minua, koska olen opiskelija (lisäetuna eksoottinen suomalaisuus!). Tässä sitä mennään. Jännittää, mutta onneksi täällä kukaan ei tunne minua, jos sönkötän jotain kummallista. Paikalla tulee myös olemaan Mary Rubio, joka tuntee kokoelman läpikotaisin, joten minä voin keskittyä hymyilemään paljon ja leveästi (hymyily oli äidin ohje).

Sain graduvalvojaltani Bo Petterssonilta deadlinen. Marraskuun puoliväliin aikaa yrittää viimeinkin kirjoittaa jotain. Printtasin ensimmäisen osan poistetut osuudet (riviväli 1) ja sivuja on melkein 150. Materiaalista ei siis ole pulaa.

Montgomeryllä on hyvä lääke pelkoon ja ahdistukseen: kävely luonnossa. Hän kirjoittaa 30. kesäkuuta 1902 käveltyään Lover's Lanellä (Rakastavaisten polulla):

"Somewhere in me the soul of me rose up and said, 'No matter for those troubles and problems that looked so big and black in the night. They are mortal and will pass. I am immortal and will remain.'"

("Jossain sisälläni sieluni nousi ja sanoi: "Mitä merkitsevät nuo murheet ja ongelmat jotka vaikuttivat niin isoilta ja mustilta yöllä. Ne ovat kuolevaisia ja häviävät. Minä olen kuolematon ja pysyn.")

Tämä kohta ilmaisee hienosti, miten luonto ja ihmissielu ovat kuolemattomia ja miten ihmisessä, joka on yhteydessä luontoon on jotain jumalaista ja ikuista. Tärkeä muistaa täällä autojen keskellä.

Saapui syys

Alkaa olla todella kylmä jo. Pakkanen tuoksuu ilmassa. Edistyn myös arkistoissa. Sain tänään
ensimmäisen osan kopioitua (ensimmäinen julkaistu osa koostuu kahdesta käsinkirjoitetusta osasta, sivuja taitaa olla yhteensä melkein tuhat ja noin 60 prosenttia on jätetty julkaisematta).
Siirryin heti seuraavaan. Tavallaan vähän masentavaa, kun ikinä ei tule valmista.

Katselin taas myös Montgomeryn ottamia valokuvia. Niitäkin on arkistoissa tuhansia. Joistain on jäljellä vain lasinegatiivit. Tulee vähän kiero olo, kuin katselisi salaa jonkun perhealbumia. Katselen ihmisiä keuhkoja puristavissa korseteissa tai hiukset päätä pitkin tai mustissa kahisevissa puvuissa naama peruslukemilla koska valotusaika oli silloin niin pitkä - ja ajattelen, en edes tunne teitä, kukaan ei muista teitä enää ja täällä te vain olette pahvilaatikoissa, säilöttyinä valkoisten paperinpalasten väleihin.

Puut ovat aina samanlaisia, niistä huokuu outo tuttuus, varsinkin koivuista ja voikukan haituvista kedolla. Kesät Prinssi Edvardin saarella ovat varmaan olleet aika samanlaisia kuin Suomessa.

Täällä nykyajassa on nyt syksy ja puut hehkuvat, oikeammin roihuavat punaisina, keltaisina ja oransseina. Vaahteroita on paljon ja niiden lehdet ovat läpikuultavia, valo heijastuu ja tekee väreistä jotenkin vielä kirkkaampia.

Sain tulenkatkuisen uutisen tänään. Esitelmäluonnokseni ensi kesän Montgomery-konferenssiin (joka pidetään Charlottetownissa, Prinssi Edvardin saarella) hyväksyttiin.

Pelottaa, pitää puhua englanniksi ison yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Mutta olen myös tyyni. Melkein vuosi aikaa. Mietin sitä keväällä. Nyt ahdistun tarpeeksi gradusta, joka on vieläkin kirjoittamatta.

Tässä viesti Benjamin Lefebvreltä, joka on co-chair (toinen konferenssin puheenjohtajista) ja on muuten toimittanut tässä kuussa ilmestyvän kirjan The Blythes Are Quoted, joka on Montgomeryn viimeisin käsikirjoitus, jota ei ole koskaan julkaistu kokonaisuudessaan*:

"I am very pleased to inform you that your proposed paper, 'Familiar Landscape in L.M. Montgomery's Emily Series: Nature as the Integrating Factor in the Finnish Translations,' has been accepted for presentation at the conference."

Vielä varsin epämääräisenä aiheena on siis Runotyttö-kirjat ja niiden suomenkieliset käännökset. Yritän todistaa, että yksi syy näiden kirjojen suosioon Suomessa on niiden luontokuvaukset, joihin suomalaisen lukijan on helppo samaistua. Toivottavasti en huku suomalaisten luontosuhde -suohon...

Minusta on kiehtovaa, että Emilia-kirjat on kääntänyt I.K. Inha, jonka Helsinki-kuvat juuri julkaistiin ja joka on kuvannut Vienan Karjalaa, eli sitä myyttistä ja "aidointa" suomalaista luontoa. En tiedä, onko tässä mitään yhteyttä, mutta mielenkiintoinen yhteensattuma se silti on. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Runotyttöjen vuosi -kirjassa (muistaakseni, kirja on Suomessa joten en voi tarkistaa) kerrotaan, miten Inha itse alunperin ehdotti Emily of New Moon -kirjan kääntämistä WSOY:lle

(*Benjaminin gradu oli muuten Blythes Are Quoted-käsikirjoituksen toimittaminen ja satuin löytämään gradun arkistoista yksi päivä. Eli jos haluaisin, voisin lukea kirjan jo ennen kuin se ilmestyy. Ihmeelliset ovat arkistot. Kirjan pitäisi ilmestyä myös suomeksi [ilmeisesti WSOY:n kustantamana], mutta en ole onnistunut löytämään siitä mitään tarkempaa tietoa. Kertokaa jos näette sen kirjakaupassa siellä. Haluan tietää, kuka sen on kääntänyt.) (EDIT: Ilmestyi suomeksi 20.9.2010, WSOYn kustantamana, Marja Helanen-Ahtolan suomentamana.)

Montgomery globaalissa maailmassa (voisi olla esseen otsikko)

Olen melkein saanut kopioitua puuttuvat päiväkirjamerkinnät kahdesta ensimmäisestä käsinkirjoitetusta osasta (nämä muodostavat ensimmäisen julkaistun osan). Julkaistuista versioista poistettua materiaalia on älyttömät määrät. Tekijänoikeuslakien takia en saa ottaa valokopioita, joten kopioin kaiken koneella kirjottaen. Onneksi käytössä on Rubion ja Waterstonin (päiväkirjojen editoijat) alkuperäiset editing copyt kaikkine merkintöineen. Editointiprosessista kirjoitan vielä myöhemmin lisää, se on vielä yksi kerros lisää tähän savun ja peilien leikkiin.

Tunnen olevani etuoikeutettu. Olen ensimmäinen, joka pääsee käsiksi näihin materiaaleihin (editing copy lähinnä), koska Rubio on lahjoittanut ne kirjastolle ja toi ne paikan päälle samalla viikolla kun aloitin arkistoissa homehtumisen. Lisäksi säästän hirveästi aikaa, kun kaikkea ei tarvitse kopioida käsinkirjoitetuista päiväkirjoista - Montgomeryn käsiala on aika kryptistä - vaan voin kopioida suoraan koneellakirjoitettua tekstiä.

Huomenna Ottawaan lomailemaan. On Thanksgiving weekend. Kopioin juuri tällä viikolla kohtaa, missä Montgomery viettää Kiitospäivää Halifaxissa (hän on siellä töissä Echo-lehden toimituksessa):

"Thanksgiving!!! Nov 28. 1901. 23. Church Street. (p. 217-8)

What a beastly day this has been! Thanksgiving, indeed! At the present moment there is but one thing I am thankful for and that is that it is nearly over! - - At noon I ate a cold lunch. The restaurants were all closed, so I made my Thanksgiving dinner on cold toast and a quarter of a pound of figs! Nourishing, I daresay, but not exhilarating!"

(Mikä kaamea päivä tämä on ollut! Kiitospäivä, todellakin! Tällä hetkellä olen kiitollinen vain yhdestä asiasta - että tämä päivä on melkein ohi! - - Kahdeltatoista söin kylmän lounaan. Kaikki ravintolat olivat kiinni, joten Kiitospäivän päivälliseni oli kylmää paahtoleipää ja viikunoita. Ravitsevaa kylläkin mutta ei piristävää!)

Välillä elän täällä outoja hetkiä ja tajuan miten maailma on muuttunut sadassa vuodessa. Esimerkiksi kun juttelen kanadalaisessa metsässä Montgomeryn kirjoista iranilaisen opiskelijan kanssa. Globalisaatiota konkreettisesti.

Norval - Cute as a button

Tänään Norvalissa. Ensin pappila (Manse) Montgomeryn kuvaamana vuodelta 1926 ja alla tänään ottamani kuva (4.10.2009). Aikaa välissä 83 vuotta. Hirveästi ei ole muuttunut, edessä oleva iso puu on kaadettu ja takana näkyvät pienemmät rakennukset ovat hävinneet. Kirkkokin oli samannäköinen. Sisällä oli käynnissä jonkun muistotilaisuus, kun pölähdin ovesta sisään kamera kädessä. Kaikilla parhaimmat vaatteet päällä. Veisasivat virttä. Eräs nuori mies tuli myöhässä ja aiheutti hämmennystä, kun penkeistä piti nousta seisomaan ja päätykoristeet tippuivat.

Hetken tuntui kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa ei todellakaan
olisi muuttunut mikään ja olin todistamassa tilannetta Montgomeryn miehen saarnatessa. Seurakunta laulaa, joku on kuollut, pyhävaatteet päällä, jossain penkissä istuu Montgomery, luultavasti kyllästyneenä
seurakuntavelvollisuuksiin ja pienen kylän piireihin. Tai sitten hänellä on hyvä päivä, mistä minä tiedän. Selasin päiväkirjoja tältä ajalta ja muistoni olivat väärässä, ei hän ollutkaan mitenkään erityisen onneton täällä. Se oli vasta Journey's Endissä eli Matkan päässä Toronton esikaupungissa kun päiväkirjat alkavat olla täynnä elämään pettyneen naisen valitusta. Norvalissa hän oli ilmeisesti aika tyytyväinen. Pappila oli isompi kuin edellinen Leaskdalessa ja seurakunta mukavampi, ihmiset ystävällisempiä ja luonto ympärillä kauniimpaa.

[EDIT 2.2.2012: Alkuvuodet Norvalissa olivat Montgomerylle onnellista aikaa. Ewanin masennus oli hellittänyt ja talo oli mukavampi kuin Leaskdalessa. Myös pitkät oikeudenkäynnit olivat päättyneet ja Leaskdalen juoruista oli päästy eroon. Silti 30-luvulle tultaessa elämä alkoi olla murheellista myös Norvalissa. Ewanin masennus palasi, Chester - Montgomeryn vanhin poika - solmi avioliiton salaa vanhemmiltaan ja sai lapsen, ja seurakunnassakin alkoi olla ongelmia entiseen tapaan. Lopulta vuonna 1935 Macdonaldit muuttivat Norvalista Torontoon, kun Ewan ei voinut enää työskennellä pappina.]

Norvalin pappilasta Montgomery kirjoittaa (28.2.1926):
"Architecturally, Norval manse is much more attractive than Leaskdale Manse - which was, it must be admitted, a very ugly one...In plain fact, this is absolutely the first time in my life that I have a home I need not feel a little apologetic for when strangers come..." (284-5, The Selected Journals of L. M. Montgomery vol III)

(vapaa käännös: "Arkitehtuuriltaan Norvalin pappila on paljon viehättävämpi kuin Leaskdalen pappila - joka, täytyy myöntää, oli hyvin ruma...Suoraan sanottuna tämä on kaiken kaikkiaan ensimmäinen kerta elämässäni kun minulla on koti, jota minun ei tarvitse anteeksipyydellä vieraille..."). Hän mainitsee myös vastapäätä olevat pienet ja typerät talot ("small and stupid little houses") ja "ruman" United Churchin, jonka näimme.

Norvalissa on myös Montgomeryn muistopuutarha ja leipomo, jonka nurkassa on pieni museo. Kaikki oli niin söpöä! Oli pakko ostaa kokonainen piirakka tulevaa Kiitospäivää varten. Museossa oli hieno valikoima kuvia Montgomeryn (englanninkielisten) kirjojen kansista:



Kävelimme joen vartta syksyisten puiden keskellä. Pappilaa tuijotin autojen hurinan keskellä. On vaikea yhdistää näitä paikkoja siihen elämään, josta luen, vaikka ne ovat silmien edessä. Todellisuus ja nykyaika tulevat kuitenkin aina tekstin ja historian väliin.

Ensimmäinen teksti

Kun on kuukauden sulatellut tätä kaikkea - uutta maata, arkistoja, kieltä, Montgomeryn elämää – voi viimeinkin yrittää kirjoittaa kaikesta.

Paikka on Guelph, joka sijaitsee Ontariossa, Kanadassa, lähellä Torontoa. En tiennyt Guelphistä (lausutaan 'gvelf') mitään ennen kuin tulin tänne, ehkä parempi niin, ei ole ennakko-oletuksia eikä -odotuksia. Guelph on pieni ja sympaattinen, kuulin joltain että sillä on maine ”hippikaupunkina”. Suomalaiseen silmään sitä on vaikea havaita, kun mieleen tulee Amsterdamin tai Kööpenhaminan kaltaiset vihreät kaupungit täynnä pyöriä, kahviloita ja onnellisia ihmisiä. Täällä taas on yleispohjois-amerikkalainen autokulttuuri, isot maantiet, kauppakeskukset ja lähiöt. Mitä hippiä siinä on? Nyt kun olen asunut täällä vähän kauemmin, näen sen kyllä. Guelphissa on pyöräkaistoja, hyvä bussiliikenne, omituinen mutta varmaan tehokas kierrätyssysteemi ('wet, dry, clear' eli 'märkä, kuiva ja puhdas/läpinäkyvä' joille on omat värikoodit), Farmer's Market jossa paikalliset viljelijät myyvät tuotteitaan, myös mennoniitit eli vähän amishien tapaiseen uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat ihmiset, vilkas kulttuurielämä, paljon opiskelijoita, taisin jopa nähdä bussin ikkunasta yhden talon ikkunalaudalla hamppupuskankin.

Guelphin Montgomery-yhteys on ensinnäkin arkistot, elämäni valo ja johtotähti tällä hetkellä. Montgomeryn nuorempi poika lahjoitti äitinsä kirjallisen jäämistön Guelphin yliopistolle 80-luvun alussa – alkuperäiset päiväkirjat, leikekirjat, tavaroita (mm. Gog ja Magog -koirat), käsitöitä, Kotikunnaan Rilla -kirjan alkuperäisen käsikirjoituksen, valokuvia tms. Muitakin yhteyksiä on. Asuessaan Norvalissa Montgomery hoiti Guelphissa asioitaan, osti hattunsa ja kävi pankissa täällä. Lisäksi Montgomeryn 'kindred spirit' Frede Campbell kävi koulua täällä, MacDonald Institutea (muistaakseni) joka oli jonkinlainen kotitalouskoulu. Rakennus on jossain kampuksella, olen ehkä kävellyt sen ohi tietämättäni. Arkistoissa on kuva Fredestä ja eräästä toisesta naisesta (Jean Fraser) kasvihuoneissa, jotka sijaitsevat kampuksella vieläkin (EDIT: Ilmeisesti Freden koulu Macdonald Institute olikin Montrealissa. Näin lukee ainakin Rubion elämäkerrassa. Olen vähän sekaisin tästä, koska olen varma, että arkistoissa on Montgomeryn Ontario -esite, missä Guelph-yhteys ja Frede tuodaan esiin. Täytyy tarkistaa asia! Näin helposti muuten luemme kuviin tiettyjä asioita. Kasvihuone näyttää aivan samalta kuin kampuksella vieläkin sijaitseva, mutta näyttääkö se samalta vain koska luulen, että se on sama kasvihuone? Luultavasti kuva on otettu Montrealissa. EDIT 2.2.2012: Frede kävi koulua Montrealissa, mutta myös Guelphissä yhden kurssin verran.):



Muita paikkoja Ontariossa ovat Montgomeryn asuinpaikat Norval, jonne menen huomenna, Leaskdale ja Toronto, sekä Bala Muskoka-järvellä, jossa hän vietti erään lomansa (EDIT: ja jonne hänen romaaninsa Sininen linna sijoittuu)

Ensimmäinen päivä arkistoissa oli jännittävä. Menin sinne kädet kylminä ja tärisevänä. Tuntui, että en tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä. Onhan tämä järjetön hanke – L. M. Montgomery on ehkä yksi tuoteliaimpia kirjailijoita, ainakin jos lasketaan mukaan kaikki hänen henkilökohtaiset kirjoituksensa, päiväkirjat, kirjeet, leikekirjat. Eli ensinnäkin materiaalia on järkyttävät määrät, mikä toisaalta innostaa, mutta tavallaan myös kauhistuttaa ja lannistaa. En ikinä pysty käsittelemään tuota kaikkea! Tai hallitsemaan! On pitänyt yrittää luopua kontrollifriikkeydestä, keskittyä olennaiseen, jättää loput muiden murheeksi.

Lisäksi Montgomeryn ”tapaus” ei ole kaikista yksinkertasimmasta päästä. Hänen elämänsä itsessään aiheuttaa minussa ihottuman, niin moneen kertaan se on kirjoitettu ja väännelty ja käännelty ja uudelleen kirjoitettu. Montgomery rakensi itsestään kuvaa, hyvin tietynlaista kuvaa ja onnistuikin siinä jossain määrin. Sitten hän kuoli ja kun hänet ”löydettiin uudestaan” akateemisissa piireissä, tutkijat alkoivat rakentaa hänestä uutta kuvaa. En tiedä, onko mikään näistä kuvista sen oikeampi kuin mikään muukaan. Kaikkien elämä on roolipeliä ja mysteeriä. Välillä vain ahdistun, kun törmään näihin monimutkaisiin rakennelmiin ja verhoihin, mitä tämän kirjailijahahmon ympärillä on.

Mary Rubio kirjoitttaa Montgomery-elämäkertansa (suosittelen kaikille! Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery. The Gift of Wings. 2008) esipuheessa (ainoa mitä olen tähän mennessä saanut luettua): ”Maud's life feels at times like a smoke-and-mirrors game.” (1) Hän jatkaa muistelemalla, miten hän ja Elizabeth Waterston, jotka editoivat Montgomeryn päiväkirjat julkaisukuntoon, olettivat päiväkirjaprojektia aloittaessaan, että niistä löytyisi todellinen Montgomery, todellinen Maud, totuus hänen elämästään, mutta huomasivat myöhemmin, miten päiväkirjatkin kertoivat vain yhden totuuden ja olivat loppujen lopuksi vain yksi lisäkerros Maudin elämään, jonka läpi kaivautua (1).

Ilahduin kun luin tämän, kirjan ensimmäiseltä sivulta, vieressä eteerinen mustavalkokuva Montgomerystä nuorena ja kapoisena, 1800-luvun loppupuolen vaatteissa. Olen lukenut aiempia Rubion ja Waterstonin tekstejä Montgomerystä, etenkin esipuheet päiväkirjoihin, ja ahdistunut välillä niiden luottamuksesta siihen, että on olemassa 'todellinen Maud', jossain kaiken tämän rekvisiitan takana ja että se löytyy hänen kirjoistaan, päiväkirjoistaan ja muista teksteistä. Ja nyt Rubio, jonka näen viikottain arkistoissa ja joka on tutkinut Montgomeryä melkein kolmekymmentä vuotta, aloittaa elämäntyönsä, jättimäisen työn vaatineen elämäkertansa juuri sillä kysymyksellä ja väitteellä, joka on kaivellut minua lyhyen Montgomery-projektini ajan. Ja vastaa siihen juuri niin kuin itse vastaisin! Että emme voi tietää. Että ei ole olemassa mitään totuutta Montgomeryn elämästä, eikä se ole edes kiinnostavaa. Kiinnostavaa on, mitä kaikkea siihen elämään kuului ja mikä muokkasi siitä sellaisen kuin se oli. Ennen kaikkea, mikä sai Montgomeryn muokkaamaan sitä niin kuin hän muokkasi ja kääntäen, mikä siinä muokkasi Montgomeryä niin että kuva jonka hänestä saamme, on sellainen kuin se on. Jos olisin teoreettisempi ja älykkäämpi lainaisin tähän nyt Lacania ja peiliteoriaa. Montgomeryn elämästä tekee kiinnostavan juuri se, että se on ”savun ja peilien leikkiä". Koskaan ei näe koko kuvaa, mutta näkee siitä välähdyksiä savun takaa. Näitä välähdyksiä metsästän päiväkirjoista. Savu peilissä on taas kaikki mitä hän kirjoitti. Päiväkirjat ovat täynnä savua, jonka läpi pitää huitoa.

Yritän lukea muitakin kirjoja, etteivät aivoni pamahda Montgomerystä (välillä olen totaalisen kyllästynyt häneen ja koko aiheeseen). Ostin yliopiston kirjamyynnistä halvalla William J. Mannin Katharine Hepburn -elämäkerran (Kate. The Woman Who Was Katharine Hepburn. 2006), jonka olen halunnut lukea pitkään, siitä asti kun Virve mainosti sitä. Kirjassa on herkullinen vihreä kansi ja uhmakkaan näköinen Hepburn kannessa. Luin tästäkin kirjasta vasta esipuheen (ilmeisesti muuhun ei ole nyt keskittymiskykyä tai energiaa) ja miten häkellyttävän samankaltainen se olikaan Rubion elämäkerran kanssa. Hepburn loi itsestään samanlaisen huomaamattoman julkisen kuvan kuin Montgomery. Nimenomaan huomaamattoman - tarkkaan mietityn, rakennetun roolin, jota oli vaikea huomata, josta ei saanut otetta, jota ei oikeastaan ollut edes olemassa. Katharine oli superjulkkis Hollywoodissa, Montgomery aikansa best-seller-kirjailija, molemmat vaikuttivat luonnollisilta ja avoimilta, vilpittömiltä rooleissaan, mutta kumpikin muokkasi sitä hämmentävän rautaisella ja järkähtämättömällä kädellä: ”Kukaan ei tiedä minusta kaikkea. Kukaan ei pääse näkemään roolini taakse.” Ihan kuin kumpikin olisi toisaalta nauttinut siitä vallan ja voiton tunteesta, jolla he kontrolloivat minäkuvaansa, ja toisaalta jäänyt sen vangiksi jossain vaiheessa, huomaamattaan. Huomaamattomasta ja nerokkaasta roolipelistä tulee huomaamaton vankila, josta ei pääse enää pois.

Rubio tarjoaa (ja tarjosi Waterstonin kanssa jo aiemmassa lyhyessä elämäkerrassa Writing a Life) kiehtovan ajatuksen tästä: ”Did the narrative trajectory affect the way she interpreted her life – and, even more interesting, did the trajectory itself affect the choices that she made in her life?” (Gift of Wings, 8, kursiivi lisätty) Eli jäikö Montgomery jollain tapaa oman tarinansa vangiksi? Hän kirjoitti koko elämänsä, kirjaimellisesti, alle kymmenvuotiaasta saakka, piti päiväkirjaa 9-vuotiaasta eteenpäin, 14-vuotiaasta kuolemaansa melkein päivittäin, ja muokkasi niitä myöhemmin moneen otteeseen. Ensin puhtaaksikirjoittamalla, lisäämällä valokuvia kuvittamaan elämänsä tarinaa, sitten sensuroimalla, leikkaamalla joitakin sivuja pois, lisäämällä uudelleen kirjoitettuja versioita päivistä ja tapahtumista, sitten muokkaamalla konekirjoitetun version päiväkirjoista (rajusti lyhennetyn ja sensuroidun version).

Itsekin päiväkirjan kirjoittajan tiedän, että omaan tyyliinsä voi jäädä vangiksi, kun kirjoittaa paljon ja usein. Kirjoittaminen automatisoituu, siitä tulee rutiinia. Omaa elämäänsä rupeaa myös tarkastelemaan tämän tarina-sapluunan läpi, asiat järjestelee niin että ne liittyvät toisiinsa, että niissä on järkeä, että tarina juoksee. Eikä tätä kaikkea tietenkään aina tee tietoisesti, mutta se tapahtuu, tahtoo tai ei. Kun kirjoittaa, se muokkaa automaattisesti todellisuutta, josta kirjoittaa - yhtä paljon kuin todellisuus muokkaa kirjoittamista, ehkä enemmänkin.

Päiväkirjakirjoittaminen ei ole vain tarinoita päivistä, se on tarinaa tarinasta, siitä miten päiväkirjaa kirjoitetaan. On helppo kuvitella, että Montgomery, joka kirjoitti paljon ja oli ammattikirjailija tiesi kyllä mitä teki kirjoittaessaan omasta elämästään. Rubion ajatus on hyytävä jollain tapaa – ehkä Montgomery kontrolloidessaan tekstiään, kirjoittaessaan omasta elämästään, jäikin tekstin kontrolloimaksi, ja joutui elämään elämänsä niin kuin oli siitä kirjoittanut. Oli miten oli, yhtä iso osa hänen elämän valinnoissaan oli ehdottomalla moraalisäännöstöllä (lähinnä 1800-luvun lopun viktoriaaninen ja presbyteerinen käsitys oikeasta ja väärästä), jonka ympärillä hän oli kasvanut ja jonka hän omaksui osaksi itseään. Tärkeintä oli aina tehdä oikein. Vaikka sitten olisikin onneton. Montgomery teki aina oikein, sen olen huomannut luettuani päiväkirjoja.

Ostin tänään Macondo-nimisestä kirjakaupasta käytettyjä kirjoja. Lähinnä Munroa ja yhden Anna-kirjan. Milläköhän saan nämä kotiin? Luettavana olisi myös pino yliopiston kirjastosta löydettyjä Montgomery-kirjoja. Huomenna menen käymään Norvalissa naapurin Dianen kanssa. Montgomery asui Norvalissa vuosina 1926-1935. Muistelen päiväkirjoja tältä ajalta. Tuntuu, että hän ei ollut hirveän onnellinen siellä. Aviomiehen masennuskohtaukset olivat alkaneet, paras ystävä Frede oli kuollut, pojat aiheuttivat ongelmia. Norval ei ole hirveän kaukana täältä, tulin sen läpi kun ajoin Toronton lentokentältä bussilla tänne Guelphiin. (http://www.lmmrc.ca/ontario/norval.html)

Tarina jatkuu myöhemmin!