Ensimmäinen teksti

Kun on kuukauden sulatellut tätä kaikkea - uutta maata, arkistoja, kieltä, Montgomeryn elämää – voi viimeinkin yrittää kirjoittaa kaikesta.

Paikka on Guelph, joka sijaitsee Ontariossa, Kanadassa, lähellä Torontoa. En tiennyt Guelphistä (lausutaan 'gvelf') mitään ennen kuin tulin tänne, ehkä parempi niin, ei ole ennakko-oletuksia eikä -odotuksia. Guelph on pieni ja sympaattinen, kuulin joltain että sillä on maine ”hippikaupunkina”. Suomalaiseen silmään sitä on vaikea havaita, kun mieleen tulee Amsterdamin tai Kööpenhaminan kaltaiset vihreät kaupungit täynnä pyöriä, kahviloita ja onnellisia ihmisiä. Täällä taas on yleispohjois-amerikkalainen autokulttuuri, isot maantiet, kauppakeskukset ja lähiöt. Mitä hippiä siinä on? Nyt kun olen asunut täällä vähän kauemmin, näen sen kyllä. Guelphissa on pyöräkaistoja, hyvä bussiliikenne, omituinen mutta varmaan tehokas kierrätyssysteemi ('wet, dry, clear' eli 'märkä, kuiva ja puhdas/läpinäkyvä' joille on omat värikoodit), Farmer's Market jossa paikalliset viljelijät myyvät tuotteitaan, myös mennoniitit eli vähän amishien tapaiseen uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat ihmiset, vilkas kulttuurielämä, paljon opiskelijoita, taisin jopa nähdä bussin ikkunasta yhden talon ikkunalaudalla hamppupuskankin.

Guelphin Montgomery-yhteys on ensinnäkin arkistot, elämäni valo ja johtotähti tällä hetkellä. Montgomeryn nuorempi poika lahjoitti äitinsä kirjallisen jäämistön Guelphin yliopistolle 80-luvun alussa – alkuperäiset päiväkirjat, leikekirjat, tavaroita (mm. Gog ja Magog -koirat), käsitöitä, Kotikunnaan Rilla -kirjan alkuperäisen käsikirjoituksen, valokuvia tms. Muitakin yhteyksiä on. Asuessaan Norvalissa Montgomery hoiti Guelphissa asioitaan, osti hattunsa ja kävi pankissa täällä. Lisäksi Montgomeryn 'kindred spirit' Frede Campbell kävi koulua täällä, MacDonald Institutea (muistaakseni) joka oli jonkinlainen kotitalouskoulu. Rakennus on jossain kampuksella, olen ehkä kävellyt sen ohi tietämättäni. Arkistoissa on kuva Fredestä ja eräästä toisesta naisesta (Jean Fraser) kasvihuoneissa, jotka sijaitsevat kampuksella vieläkin (EDIT: Ilmeisesti Freden koulu Macdonald Institute olikin Montrealissa. Näin lukee ainakin Rubion elämäkerrassa. Olen vähän sekaisin tästä, koska olen varma, että arkistoissa on Montgomeryn Ontario -esite, missä Guelph-yhteys ja Frede tuodaan esiin. Täytyy tarkistaa asia! Näin helposti muuten luemme kuviin tiettyjä asioita. Kasvihuone näyttää aivan samalta kuin kampuksella vieläkin sijaitseva, mutta näyttääkö se samalta vain koska luulen, että se on sama kasvihuone? Luultavasti kuva on otettu Montrealissa. EDIT 2.2.2012: Frede kävi koulua Montrealissa, mutta myös Guelphissä yhden kurssin verran.):



Muita paikkoja Ontariossa ovat Montgomeryn asuinpaikat Norval, jonne menen huomenna, Leaskdale ja Toronto, sekä Bala Muskoka-järvellä, jossa hän vietti erään lomansa (EDIT: ja jonne hänen romaaninsa Sininen linna sijoittuu)

Ensimmäinen päivä arkistoissa oli jännittävä. Menin sinne kädet kylminä ja tärisevänä. Tuntui, että en tiennyt yhtään mihin olin ryhtymässä. Onhan tämä järjetön hanke – L. M. Montgomery on ehkä yksi tuoteliaimpia kirjailijoita, ainakin jos lasketaan mukaan kaikki hänen henkilökohtaiset kirjoituksensa, päiväkirjat, kirjeet, leikekirjat. Eli ensinnäkin materiaalia on järkyttävät määrät, mikä toisaalta innostaa, mutta tavallaan myös kauhistuttaa ja lannistaa. En ikinä pysty käsittelemään tuota kaikkea! Tai hallitsemaan! On pitänyt yrittää luopua kontrollifriikkeydestä, keskittyä olennaiseen, jättää loput muiden murheeksi.

Lisäksi Montgomeryn ”tapaus” ei ole kaikista yksinkertasimmasta päästä. Hänen elämänsä itsessään aiheuttaa minussa ihottuman, niin moneen kertaan se on kirjoitettu ja väännelty ja käännelty ja uudelleen kirjoitettu. Montgomery rakensi itsestään kuvaa, hyvin tietynlaista kuvaa ja onnistuikin siinä jossain määrin. Sitten hän kuoli ja kun hänet ”löydettiin uudestaan” akateemisissa piireissä, tutkijat alkoivat rakentaa hänestä uutta kuvaa. En tiedä, onko mikään näistä kuvista sen oikeampi kuin mikään muukaan. Kaikkien elämä on roolipeliä ja mysteeriä. Välillä vain ahdistun, kun törmään näihin monimutkaisiin rakennelmiin ja verhoihin, mitä tämän kirjailijahahmon ympärillä on.

Mary Rubio kirjoitttaa Montgomery-elämäkertansa (suosittelen kaikille! Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery. The Gift of Wings. 2008) esipuheessa (ainoa mitä olen tähän mennessä saanut luettua): ”Maud's life feels at times like a smoke-and-mirrors game.” (1) Hän jatkaa muistelemalla, miten hän ja Elizabeth Waterston, jotka editoivat Montgomeryn päiväkirjat julkaisukuntoon, olettivat päiväkirjaprojektia aloittaessaan, että niistä löytyisi todellinen Montgomery, todellinen Maud, totuus hänen elämästään, mutta huomasivat myöhemmin, miten päiväkirjatkin kertoivat vain yhden totuuden ja olivat loppujen lopuksi vain yksi lisäkerros Maudin elämään, jonka läpi kaivautua (1).

Ilahduin kun luin tämän, kirjan ensimmäiseltä sivulta, vieressä eteerinen mustavalkokuva Montgomerystä nuorena ja kapoisena, 1800-luvun loppupuolen vaatteissa. Olen lukenut aiempia Rubion ja Waterstonin tekstejä Montgomerystä, etenkin esipuheet päiväkirjoihin, ja ahdistunut välillä niiden luottamuksesta siihen, että on olemassa 'todellinen Maud', jossain kaiken tämän rekvisiitan takana ja että se löytyy hänen kirjoistaan, päiväkirjoistaan ja muista teksteistä. Ja nyt Rubio, jonka näen viikottain arkistoissa ja joka on tutkinut Montgomeryä melkein kolmekymmentä vuotta, aloittaa elämäntyönsä, jättimäisen työn vaatineen elämäkertansa juuri sillä kysymyksellä ja väitteellä, joka on kaivellut minua lyhyen Montgomery-projektini ajan. Ja vastaa siihen juuri niin kuin itse vastaisin! Että emme voi tietää. Että ei ole olemassa mitään totuutta Montgomeryn elämästä, eikä se ole edes kiinnostavaa. Kiinnostavaa on, mitä kaikkea siihen elämään kuului ja mikä muokkasi siitä sellaisen kuin se oli. Ennen kaikkea, mikä sai Montgomeryn muokkaamaan sitä niin kuin hän muokkasi ja kääntäen, mikä siinä muokkasi Montgomeryä niin että kuva jonka hänestä saamme, on sellainen kuin se on. Jos olisin teoreettisempi ja älykkäämpi lainaisin tähän nyt Lacania ja peiliteoriaa. Montgomeryn elämästä tekee kiinnostavan juuri se, että se on ”savun ja peilien leikkiä". Koskaan ei näe koko kuvaa, mutta näkee siitä välähdyksiä savun takaa. Näitä välähdyksiä metsästän päiväkirjoista. Savu peilissä on taas kaikki mitä hän kirjoitti. Päiväkirjat ovat täynnä savua, jonka läpi pitää huitoa.

Yritän lukea muitakin kirjoja, etteivät aivoni pamahda Montgomerystä (välillä olen totaalisen kyllästynyt häneen ja koko aiheeseen). Ostin yliopiston kirjamyynnistä halvalla William J. Mannin Katharine Hepburn -elämäkerran (Kate. The Woman Who Was Katharine Hepburn. 2006), jonka olen halunnut lukea pitkään, siitä asti kun Virve mainosti sitä. Kirjassa on herkullinen vihreä kansi ja uhmakkaan näköinen Hepburn kannessa. Luin tästäkin kirjasta vasta esipuheen (ilmeisesti muuhun ei ole nyt keskittymiskykyä tai energiaa) ja miten häkellyttävän samankaltainen se olikaan Rubion elämäkerran kanssa. Hepburn loi itsestään samanlaisen huomaamattoman julkisen kuvan kuin Montgomery. Nimenomaan huomaamattoman - tarkkaan mietityn, rakennetun roolin, jota oli vaikea huomata, josta ei saanut otetta, jota ei oikeastaan ollut edes olemassa. Katharine oli superjulkkis Hollywoodissa, Montgomery aikansa best-seller-kirjailija, molemmat vaikuttivat luonnollisilta ja avoimilta, vilpittömiltä rooleissaan, mutta kumpikin muokkasi sitä hämmentävän rautaisella ja järkähtämättömällä kädellä: ”Kukaan ei tiedä minusta kaikkea. Kukaan ei pääse näkemään roolini taakse.” Ihan kuin kumpikin olisi toisaalta nauttinut siitä vallan ja voiton tunteesta, jolla he kontrolloivat minäkuvaansa, ja toisaalta jäänyt sen vangiksi jossain vaiheessa, huomaamattaan. Huomaamattomasta ja nerokkaasta roolipelistä tulee huomaamaton vankila, josta ei pääse enää pois.

Rubio tarjoaa (ja tarjosi Waterstonin kanssa jo aiemmassa lyhyessä elämäkerrassa Writing a Life) kiehtovan ajatuksen tästä: ”Did the narrative trajectory affect the way she interpreted her life – and, even more interesting, did the trajectory itself affect the choices that she made in her life?” (Gift of Wings, 8, kursiivi lisätty) Eli jäikö Montgomery jollain tapaa oman tarinansa vangiksi? Hän kirjoitti koko elämänsä, kirjaimellisesti, alle kymmenvuotiaasta saakka, piti päiväkirjaa 9-vuotiaasta eteenpäin, 14-vuotiaasta kuolemaansa melkein päivittäin, ja muokkasi niitä myöhemmin moneen otteeseen. Ensin puhtaaksikirjoittamalla, lisäämällä valokuvia kuvittamaan elämänsä tarinaa, sitten sensuroimalla, leikkaamalla joitakin sivuja pois, lisäämällä uudelleen kirjoitettuja versioita päivistä ja tapahtumista, sitten muokkaamalla konekirjoitetun version päiväkirjoista (rajusti lyhennetyn ja sensuroidun version).

Itsekin päiväkirjan kirjoittajan tiedän, että omaan tyyliinsä voi jäädä vangiksi, kun kirjoittaa paljon ja usein. Kirjoittaminen automatisoituu, siitä tulee rutiinia. Omaa elämäänsä rupeaa myös tarkastelemaan tämän tarina-sapluunan läpi, asiat järjestelee niin että ne liittyvät toisiinsa, että niissä on järkeä, että tarina juoksee. Eikä tätä kaikkea tietenkään aina tee tietoisesti, mutta se tapahtuu, tahtoo tai ei. Kun kirjoittaa, se muokkaa automaattisesti todellisuutta, josta kirjoittaa - yhtä paljon kuin todellisuus muokkaa kirjoittamista, ehkä enemmänkin.

Päiväkirjakirjoittaminen ei ole vain tarinoita päivistä, se on tarinaa tarinasta, siitä miten päiväkirjaa kirjoitetaan. On helppo kuvitella, että Montgomery, joka kirjoitti paljon ja oli ammattikirjailija tiesi kyllä mitä teki kirjoittaessaan omasta elämästään. Rubion ajatus on hyytävä jollain tapaa – ehkä Montgomery kontrolloidessaan tekstiään, kirjoittaessaan omasta elämästään, jäikin tekstin kontrolloimaksi, ja joutui elämään elämänsä niin kuin oli siitä kirjoittanut. Oli miten oli, yhtä iso osa hänen elämän valinnoissaan oli ehdottomalla moraalisäännöstöllä (lähinnä 1800-luvun lopun viktoriaaninen ja presbyteerinen käsitys oikeasta ja väärästä), jonka ympärillä hän oli kasvanut ja jonka hän omaksui osaksi itseään. Tärkeintä oli aina tehdä oikein. Vaikka sitten olisikin onneton. Montgomery teki aina oikein, sen olen huomannut luettuani päiväkirjoja.

Ostin tänään Macondo-nimisestä kirjakaupasta käytettyjä kirjoja. Lähinnä Munroa ja yhden Anna-kirjan. Milläköhän saan nämä kotiin? Luettavana olisi myös pino yliopiston kirjastosta löydettyjä Montgomery-kirjoja. Huomenna menen käymään Norvalissa naapurin Dianen kanssa. Montgomery asui Norvalissa vuosina 1926-1935. Muistelen päiväkirjoja tältä ajalta. Tuntuu, että hän ei ollut hirveän onnellinen siellä. Aviomiehen masennuskohtaukset olivat alkaneet, paras ystävä Frede oli kuollut, pojat aiheuttivat ongelmia. Norval ei ole hirveän kaukana täältä, tulin sen läpi kun ajoin Toronton lentokentältä bussilla tänne Guelphiin. (http://www.lmmrc.ca/ontario/norval.html)

Tarina jatkuu myöhemmin!